Plastik

”Tervetuloa mun maailmaan”, toivottaa Toni Wirtanen Plastikin avausraidalla Tervetuloa. Iloinen maailma se ei ole, sillä bändi on uponnut entistäkin syvemmälle siihen paatokseen, jota kuultiin jo Aivan kuin kaikki muutkin -levyllä. Monimerkityksellisesti nimetty Plastik on kyllä tarkasti harkitulta kuulostava levykokonaisuus ja looginen jatke vuoden 1998 parhaimmalle kotimaiselle rock-levylle, mutta läheskään yhtä hyvä se ei ole. Notkahdus on selvä.

Tyylikkään rosoisen Lavuaarista -liven ja liki täydellisen Torremolinos 2000 -kimppakiertueflopin jälkeen on enemmän kuin mukavaa päästä jo ”oikean” Apis-matskun kimppuun ja piensinfoniasingle Käännä se pois rohkeine bonusbiiseineen lupasi mannaa myös tulevaa pitkäsoittoa ajatellen. En voi silti olla nieleskelemättä pettymystä kuunnellessani Plastikin toinen toistaan mahtipontisempia rock-balladeja. Torremolinos-kiertueella Apulanta ja Don Huonot kertoivat oppineensa toisiltaan uusia työskentelytapoja, mutta ei kai se voinut tätä tarkoittaa? Akustiset versiot levyn kappaleista ovat kertoneet korutonta kieltään myös siitä, että ne toimivat vain ja ainoastaan mahtipontisina rock-balladeina. Positiivisemmasta uusiutumisesta kielii sen sijaan siellä täällä kuultavat soundikokeilut, joista etenkin Noidanmetsästäjän elektroninen looppailu kuulostaa hyväksyttävältä.

Apulannan mukana aina seuranneet särmä ja ärhäkkyys ovat saaneet tehdä tilaa perinteisemmän ilmaisun tieltä ja menevien city-ihmisten runopoika-angsti häämöttää jo kiusallisen lähellä näköpiirissä. Ja kun pröystäilevät jousimatot ovat läsnä lähes taukoamatta, överit alkavat olla käsillä. Oma lukunsa on tietysti se kuinka tosissaan Wirtanen on tuskaansa tällä kertaa purkanut. Mieshän on itse sanonut, että on elämäänsä epäonnekseen niin tyytyväinen, että nykyhetkestä ei ole enää angstin polttoaineeksi. Emmehän tiedä millaisen itseironian vallassa Wirtanen on sanoja paperille pudottanut. Tuskin yhtyeen suosio tyystin kuitenkaan loppuisi, jos bändi levyttäisi vilpittömästi sellaisia kappaleita mitä kulloinkin sattuisi tulemaan.

Toisaalta jos muistaa, että tällaisella tavarallahan Apulanta tuli alunperin esille Attack Of The A.L. People -debyytillä, voi Plastikin nähdä myös alkutuotannon jalostuneempana muotona. Matkan varrella vain 80-luvun Pori-rockista napattu teini-iän tuska ja kaiho on vaihtunut varhaisen aikuisiän astetta dramaattisemmiksi sävyiksi, jonka voi olettaa olevan kotoisin Brittein saarilla villisti levinneestä innostuksesta sovittaa biisit mahdollisimman isosti. Täytyy myös muistaa, että debyytin saama nuiva vastaanotto ja oma tyytymättömyys siihen saivat bändin hylkäämään hempeilyn ja astumaan säröstä ja turhautumisesta voimansa ammentavaan punkimpaan ilmaisuun. Käännä se pois – ja Odotus -biisien – Plastikin ehkä konventionaalisimmat raidat – valinta singleiksi enteilee ainakin nyt bändin luottavan linjaansa. Onko Apulanta siis kiertänyt viidellä albumillaan jo kehän ympäri vai onko vielä jotain suurempaa luvassa? Paljon massiivisemmaksi bändi nimittäin ei enää voi tulla.

Ja eihän Plastik mikään köpö tekele missään tapauksessa ole: peitsamolaisella riffillä matkustava Ei yhtään todistajaa ja etenkin alusta loppuun asti huikean taitava, kertosäkeessä huimaan lentoon lähteväTyhjää ikkunassa ovat hyvin lähellä täydellisiä rock-biisejä. Käännä se pois toimii yhä ja räkäsäröllä ja puhtaalla vimmalla porskuttava, In Uteron aikainen Nirvana-pastissi Terä on armoa antamaton sahaus, Plastikin oma Tex-Mex Cowboy.

Ehkäpä nyt Apulantakin on aivan kuin kaikki muutkin.

ANTTI LUUKKANEN, Soundi 3/00

Plastik

Apulanta on saapunut tienristeykseen. He tietävät, että eilispäivän nuoret vihaiset miehet ovat huomispäivän kärttyisiä keski-ikäisiä, joista ei kukaan oikeasti pidä – lävistyskorujen määrästä huolimatta. ”Suomen Nirvana” kuulostaa kohteliaisuudelta nuorelle bändille, mutta Nirvanahan teki vain kolme levyä – se maalasi itsensä nurkkaan mutta pakeni räjäyttämällä taivaan tuuliin koko rakennuksen. Ja miksi enää haluta olla 2000-luvulla Suomen Nirvana, kun esimerkiksi Primal Screamin uusi loistava Xtrmntr-albumi osoittaa miten nelikymppisetkin äijät voivat aina modernisoida oman raivonsa.

Plastikilla Apulannan haasteena on ollut, kuinka aikuistua ilman että kypsyy. Tai toisin päin. Kuinka saada palettiinsa lisää värejä ja silti pysyä tummanpuhuvana. Vaikka avausraita Tervetuloa (kyllä, tällä kertaa Apulanta on alentunut nimeämään kappaleensa) alkaa merkillisillä elektronisilla äänillä, se on kuitenkin vain keskivertoa tanakampi Apulanta-kappale, eikä vielä merkki siitä mitä tuleman pitää. Panokset kohoavat kertaheitolla kakkosraidan myötä: Käännä se pois on ylivoimaisesti parasta mitä Apulanta on tähän mennessä saanut aikaiseksi. Yhtyeen riipaisevinta melodiaa säestävät viulut, jotka perinteisen soundin turvottamisen sijasta on laitettu soimaan elävästi ja vihlovasti.

Turvallista matkaa helvettiin kehittynyt dynamiikka osoittaa Apulannan oppineen (ilmeisesti Don Huonoilta), ettei ammattitaito ole välttämättä pahasta edes rockmusiikista. Odotus kasvaa suureksi äänivalliballadiksi ilman että siirappipurkilla on käyty. Ei yhtään todistajaa taas maustaa jykevä diskobasso, joka tuo uuden ulottuvuuden Apulannan perussoundiin samalla tavalla kuin Musik Non Stop laajensi Kentin skaalaa.

Näin vahvan aloitusviisikon jälkeen levyn toinen puolisko jää väkisinkin hieman jalkoihin komeaa päätösraitaa Maailmanpyörä lukuunottamatta, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Plastik käy todellisen läpimurron kynnyksellä: suuremmalla uskalluksella se olisi voinut olla samanlainen loikka eteenpäin kuin CMX:n Aura kuusi vuotta sitten. Seuraavaksi Apulannan toivoisi sabotoivan hittikaavansa ja polttavan piirustuspöytänsä: jokaikinen kappale ei tarvitse grungen iänikuista karun väliosan ja äänekkään kertosäkeen ennalta-arvattavaa dynamiikkaa, eikä samaa särövallikitarointia tarvitse työntää jokaisen kertosäkeen taakse. Levyn kymmenestä kappaleesta ainoaksi hutiksi osoittautuu 80-luvun Yön mieleen tuova Maanantai, joka jälleen kerran verifioi vanhan säännön siitä että vain suurimmassa ideapulassa laulunkirjoittajat etsivät innoitusta kalenterista.

Apulanta on saapunut tienristeykseen. Plastik osoittaa heidän laittaneen vilkun päälle; vain tulevaisuus näyttää, onko heillä uskallusta ja kykyä lähteä sen viittaamalle oikealle tielle.

Samuli Knuuti, Rumba 3/00

8/10

 

Aivan kuin kaikki muutkin

Apulannasta on tullut ”kulttuuria”. Kun Helsingin Sanomat nostaa viikonloppunumeronsa kulttuurisivujen ykkösaiheeksi rokkibändin ja TV1:n kulttuurimakasiini Kaken pesula kutsuu Toni Wirtasen keskustelemaan kulttuuriministerin kanssa hallinnonalan ongelmista, minkä muun johtopäätöksen tästä voi vetää. Marginaalista mainstreamiin matkannut Apulanta ilmentää laajemminkin sitä, kuinka valtajulkisuus on viimeisen vuosikymmenen aikana antanut rockille hovikelpoisen taiteenlajin statuksen.

Kaiken hössötyksen keskellä kannattaa muistaa, että Apulannan konsepti on periaatteessa hyvin simppeli. Suoraviivaista rockia soittavat kolme kundia ovat vain saaneet kuvionsa kuntoon paremmin kuin 99 prosenttia muista alan yrittäjistä.

Uudella levyllään hajoamishuhujen hetteiköstä studioon suunnistanut yhtye on omien sanojensa mukaan pyrkinyt uusiutumaan ja pääsemään irti itsestäänselvästä hittitehtailusta. Todellisuudessa Apulannan linjanmuutos ei ole mitenkään massiivinen. Kitarat surisevat vanhaan malliin, vaikka ripaus rauhallisuutta ja hyppysellinen hypnoottisuutta antavatkin yhtyeen musiikille uusia ulottuvuuksia.

Uudellakin albumilla soi nippu nasevia ralleja, joista moni voi vielä nousta myyntitykiksi. Teit meistä kauniin ei ole levyn ainoa hittibiisi. Jätettäköön biisinnimien arvuuttelu kuitenkin muille ­ levynkanteenhan kappaleita ei ole painettu. Hyvien biisien ohella Apulannan salaisuus on edelleen orkesterin karismaattisessa ”voimassa”, joka syntyy oudon eleettömästi, ilman alleviivattua rähinöintiä.

Mikko Metsämäki, Rumba 21/98

8/10

 

Singlet 1993-1997

Kukkoja, matoja ja jyviä

Singlet 1993-1997 esittelee Apulannan matkan amatööreistä ammattilaisiksi, puknkpoppareista grungerokkareiksi ja tunkion kylkeä myöten sen huippua asuttavaksi rockkukoksi. Kahden ensimmäisen (ja pirun harvinaisen) vinyylieepeen biisit sekä kaiken muunkin ei-täysmittaisilla levyillä olevan materiaalin sisältävä kooste toimii paremmin ja perustellummin kuin parhaallakaan mahdollisella tavalla kasattu hittikokoelma voisi toimia: oikeasti mielenkiintoinen ja vilpittömästi viihdyttävä.

Ero Levy-yhtiön 1993 -nimiselle koosteelle (kahdessa tunnissa) tehdyn epävireisen Miks ei uni tuu? -kappaleen ja Mikä ihmeen Apulanta? -ep:n välillä on huima, vaikka vielä silläkin ote soittoon on hieman huojuvanlainen. Biisit ja asenne tuovat mieleen sen ”oikean” punkaikakauden sympaattisimmat tekijät Kollaa kestäästä lapsenkenkäiseen Pelle Miljoonaan: kaikki ahdistaa, yleisvituttaa ja antakaa mun olla. Ihan oikeasti vitsikäs Irroitetaan käsi nappaa puolessa minuutissa handun niin Esko Aholta ja Heikki Haavistolta kuin talonmieheltä ja kunnanisiltäkin.

Split-ep:llä Tehosekoitin-coverit Se johtuu geeneistä ja Ohi on kielivät soiton varmistumisesta ja Tuttu TV:stä -ep:n myötä myös soundit asettuvan kohdalleen, mutta biisit ovat aika tasapaksua ja ponnetonta popsoosia, vaikka vauhtia kyllä piisaa.

Käänteen Apulannan uralle tehnyt Hajonnut ep on jo useampaa luokkaa paremmasta maailmasta, ellei täydellinen. Apulannan Smells like teen spirit eli Mitä kuuluu ei näin yli sadannella kuulemallakaan ole menettänyt tehostaan sitten piiruakaan, myös Poistuisitko mun elämästäni on vahva, S.S.-kerho musertavan melankolismelodinen ja englanniksi laulettu Veritahratkin ehtaa ykköslaatua.

Anna mulle piiskaa -singlelle piilotettu livemättöversio kappaleestaKymmenen ylöspäin on silkkaa Sex Pistolsia poplaulannalla. Mitä vaan -singlen ”b-puoli” Jyvät on yksi Apiksen ehdottomasti parhaista biiseistä ikinä, ska-rytmeistä riisuttu sairaan raaka ja tiukka veli Mato -biisille. Mato-singlen taakse jemmatut akustiset demoviisut taas ovat roskaa ja Liikaa -singlen täyteraita Ei tänään ihan ok balladi. Että näin.

Markku Halme, Rumba 2/98

8/10

Liikaa

Ansaitulle tauolle vetäytynyt Apulanta heittää peliin taas yhden timanttisen singlen. Liikaa on ahdistunutta meteliä, jota pehmentää tumma sello. En muistanutkaan, miten älykästä tekstiä Toni osaa suoltaa. Eikä sen arvoa vähennä se seikka, että sinkkua saa kympillä ärrältä. Ehkä siksi se kymppi.

Essi Sarpo, Rumba 18/97

10/10

Mato

Jos Isomies ja keijukainen -klassikkoälpylle tehdään joskus jatko-osa, on Apis saatava remmiin. Smurffeille sinihappoa ja Mato jokaiseen lastenlaulukirjaan! Rumpali Sipen äänivallissa on riittämiin haastetta Kielorinteen tamburiinikerholaisille, eivätkä kielikuvatkaan kai järkytä mikkihiiren mättähiin tottuneita.

Timo Pennanen, Rumba 13/97

9/10

Kolme

Hyvin kylvetyt siemenet

Kukaan ei varmasti ylläty, jos sanon että Apulanta on Suomen Nirvana. Kolme todistaa, että Apulanta on paljon muutakin – siemenet on kylvetty hyvin ja lannoitus on ollut kohdallaan.

Bändi on saanut taiottua levylleen kivitalon kokoisen särövallin ja muhkeasti murisevat pohjat, joita käytetään viimeistä tehotilkkaa myöten hyväksi. Kokonaisvaltainen soundi tosin hieman kärsii alimiksatusta laulusta, eikä Tonin hento ulosanti aina oikein natsaa. Vaihteleva ja tasokas biisimateriaali vaientaa kuitenkin suurimmat nurinat ja levy rokkaa juuri niin kuin kuuluukin – tositarkoituksella.

Paha, paha asia runttaa levyn mallikkaaseen alkuun pidäkkeettömällä voimalla. Riiviömäinen energia latistuu kakkosbiisissä Huomenna Pori-popiksi ja joutavaksi jollotukseksi. Kilpikonna on lapsekas grunge-viritys, joka on päiväkotien peruskamaa viimeistään kesällä. Liikaa on toinen ilmiselvä hitti – biisin kertosäe porautuu kalloon armoa antamatta. Voiko tämä olla mahdollista on puettu hc-asuun ja Todella jossain on ilmiselvää Oasista. Mato on erittäin raskas ska-biisi ja Kalamiehen toveri pistää vielä paremmaksi: death metal yhdistyy radiopuhelinmaiseen arktiseen angstiin.

Nirvana-sävyt ovat selvimmillään singlehitissä Anna mulle piiskaa, mutta sanoituksissa ollaan syvemmillä vesillä koskettavassa balladissa Lupaan, joka tuo jotenkin mieleen Kauko Röyhkän. Tonin äänenkäyttökin sopii tismalleen biisin epävarmaan viattomuuteen.

Kolme on komea levy, mutta piilibiisin Ota minut mukaan olisi voinut lahjoittaa esimerkiksi Kari Tapion ohjelmistoon.

Markku Roinila, Rumba 8/97

3/5

Ehjä

Kaikkihan me tiedämme, että Apulannalla on asenne. Tiedämme myös, että tyttöjen mielestä Apiksen pojat ovat hellanlettassöpölutusia ja että Apulanta vitut välittää siitä, mitä satavuotiaat musiikkitoimittajat bändistä ajattelevat.

Ja kaikki tuo on täydellisen okei niin kauan kun bändi tekee sitä mitä sen suosio edellyttääkin: toimivaa ja helvetin nastaa rock and rollia. Jotkut vanhemmat patut ovat kuitanneet Apulannan hassuna vintiölaumana, jota voi sympata pelkästä periaatteesta, mutta ei asia noin ole. Apulanta seisoo täysin omilla musiikillisilla ansioillaan.

Bändiä on ehditty verrata myös Green Dayhin ja sekin menee metsään siinä mielessä, että Ehjä on vähän helkutisti energisempi ja nokkelampi levy kuin griinareitten tylsänpulskea Insomniac. Levy ei suinkaan ole pelkkää punkpopsahausta alusta loppuun, sillä mukaan mahtuu myös jousia (Jos tahdot niin, PVC-Unelmia) ja onnistunutta nirvanointia (Mitä kuuluu).

Apulannan peruslähtökohta on se vanha hyvä eli biisi rakennetaan kunnon melodialle ja voi eläimen käsi että niitä riittääkin: Minä olen voittaja, Kymmenen ylöspäin, Multa lähtee järki (oivallisine oi oi oi! -huutoineen) ovat sellaisia näyttöjä nuottien järjestelykyvystä, ettei nassun aukomiselle luulisi jäävän varaa. Ja bändi, joka laittaa biisinsä nimeksi Pöljä tai Multa lähtee järki, saa kunnioitukseni niin kuulijana kuin oululaisenakin.

Tytöt tykkäävät Apulannasta ja vais vöörsa; neidit ne ovat tämänkin orkan (tekstien) tärkein innoittaja. Ihmiset osaavat tunnetusti olla tahallisesti ja tahtomattaan ilkeitä toisilleen kun tulee parisuhteen loppuvihellyksen aika, mutta Poistuisitko mun elämästäni on ikäluokasta riippumatta harvinaisen tylyä tekstiä: ”mitä mitä mitä sinussa näin / nyt sä vikiset ja piipität kuin rotta / tekis mieli fudaa näköäsi päin”.

Nevermind the cowboys, here’s the real russiansin slaavilaispelleily on ylipitkäksi balalaikoitettu inside-vitsi, joka ei toimi muuten kuin hilpeän osoittelevan nimensä ansiosta. Välillä systeemi tökkii Ehjällä muutenkin, mutta sitä ei pidä suinkaan laskea kuolemansynniksi. Bändi on itse tuottanut albumin rupineen päivineen ja parempi näin; ei Apulantaa ole tehty musiikin teoriaan erikoistuneita pilkunnussijavirastoja varten.

Jukka Väänänen, Rumba 11/96

4/5

Hajonnut EP

Ja kun Apulannan ep Hajonnut (Levy-yhtiö) kuulostaa sekin mieltä ylentävältä ja silti enentään elämän kokoiselta (avausraita Poistuisitko mun elämästäni on tylyydessään rakastettava), voi todeta, että popmusiikin kuuntelu on keskimäärin miellyttävää.

Ilkka Mattila, Rumba 21/95

Attack Of The A.L. People

Apulannan levyllä on hyvä nimi. Levyllä on muutama hyvä kappalekin. Sanoituksia kommentoin siteeraamalla biisiä Aurinkoon: ”Kun sun kanssa rakastelen coolit vibat ravistaa mua.” Jep. Kolme vuotta-tsibaletta ei aikuinen pysty tekstin vuoksi kuuntelemaan lainkaan. Apulannan laulut kuullostavat jostain syystä pidemmiltä kuin mitä ne oikeasti ovat. Lisäksi Apulanta on Suomen ainoa popbändi, jonka slovarit (esimerkiksi Ilona) kuullostavat gospelilta. Päivästä toiseen kuullostaa gospelin lisäksi Skädämiltäkin, ja silti se on levyn ehdoton kunkku! Siinä on täydellinen esimerkki biisiltä, jonka ensimmäiset säkeet kyrpivät ankarasti, mutta jonka jo minuuttia myöhemmin toivoo kestävän ikuisuuden. Cooleja viboja saa myös kappaleista Kristalliprinsessa ja Nähdään Lauantaina.

Harri Hiirikoski, Jungle 2/95

2½/5

Attack Of The A.L. People

Kovasti on Poriin päin tämä Apulannan kokopitkä jätös. Sinänsä Attack of the A.L. Peoplen teiniromantiikassa ja kömpelön kesäisissä ’poika tapaa tytön’ tai ’tykkää/ei tykkää’ -aiheisissa säröpoppiksissa ei ole mitään vikaa ja esimerkiksi Ei oo mukavaa ja Aurinkoon rullaavat ihan kivasti, mutta Karkkiautomaatin tapaan tuotannollinen tuki olisi saattanut olla Apiksellekin olla tarpeen, jotta materiaalista – ja varsinkin soundeista – olisi saatu koko potentiaali hyötykäyttöön.
Pääasia taitaa kuitenkin olla, että tytöt tykkää … vai?

Jyrki Huotari, Rumba 3/95

2½/5

Tuttu TV:stä

Yläasteella perustettiin gospelbändejä, koska sellaiset saivat käyttää ilmaiseksi seurakunnan soittovehkeitä. Sitten ne bändit soittivat yläasteen juhlasalissa, ja niiden laulut kuullostivat ihan samalta kuin Apulannan Lupasit mulle. Samaan aikaan diggailtiin monia punkbändejä (mm. Ratsia), joiden laulut kuullostivat ihan samalta kuin Apulannan Ei Ne Voi Sua Määrätä. Nykyään kuunnellaan ahkerasti Karkkiautomaattia, jonka laulut kuullostavat ihan samalta kuin Apulannan Ei Jaksa Naurattaa ja eroottisilla aah-huokauksilla varustettu Sellainen Tyttö (aah…). Karkkiautomaatti tuleekin olemaan Apulannan ikuinen rasite. Vielä vanhainkodissakin Sipelle ja kumppaneille tullaan sanomaan, että teittehän te 90-luvulla ihan näppärää ja sympaattista poppia, mutta Karkkiautomaatti oli kuitenkin aina teitä muutaman askeleen edellä. Te olitte korvike samoin kuin kessu ja pettuleipä aikoinaan.

Harri Hiirikoski, Jungle 3/94

3/5