Simo Santapukki

Nuorisotalo

Aamiaisella Järvenpääläisessä hotellissa tavataan ja muistellaan eilistä Matin showta. Näemmepä myös äijän, joka kunnostautui samaisessa baarissa ryyppämällä todella runsaasti, ja käyttäytymällä todella törkeästi. Meitä naurattaa. Päivä hengataan kaupungilla, ja 13:n aikoihin lähdetään kohti Poria. Mulla on uuden rumpukalvot kassissa, joka tuo lisäkiksejä illan show’hun.

Neljän-viiden aikaan saavumme paikalle, ja laulutaiteilijan kanssa jään pelaamaan läpyä, kun roudarimme alkaa pystyttämään kamoja. Vaihdan siinä sitten uudet kalvot, ja totean, että johan lähtee. Jo sound-checkissäkin jytisee niin, että heikoimmilta tippuu housut jalasta. Checkissä Toni alkaa soittamaan hyvää riffiä, johon minä liityn mukaan, ja huomataan, jotta sehän on kova. Sound checkissä pääsi näin syntymään seuraava hitti. Vartokaas vaan…

Ennen keikkaa annetaan lukuisia haasteloita, ja saanpa siinä ohessa kirjankin paikalliselta nuoriso-ohjaajalta, jossa kerrotaan, että nämä Intia-jutskat (hengelliset asiat ja gurut, joihin olen tässä viime aikoina perehtynyt), ovat lähtöisin suoraan Saatanasta, ja että ne ovat suoraa vääräuskoisten Jumalan pilkkaa.

Juuri ennen keikkaa alkunauhan (Sabrinan ”Boys”) soidessa, loukkaan käteni ovenkahvaan, koska liian adrenaliinin takia juoksentelemme backstagetiloissa päättöminä ympäriinsä. Sattuu vietävästi, mutta kipu unohtuu hurmoksellisen keikan jyrätessä tajuntaani. Tällä kertaa kaikki skulaa, valot oikein tuntuvat takaraivossani, basari jytää kuin pieni eläin, ja olemme muutenkin oikein tiukkoja tänään. Ääni- ja valomieskin tulevat keikan jälkeen sanomaan meille, että ”vittu jätkät, sehän lähti!”, ja siitä tietää, että on ollut oikeasti hyvä, koska sieltä puolelta ei tule koskaan turhia kehuja, mikä on sinänsä helvetin hyvä. Jos kehuja tulee, niin niihin voi aina luottaa. Keikin jälkeen jatkamme haasteloiden antamista sillä aikaa, kun urhea crew’mme korjaa kamat kasaan ennätysvauhdissa.

Yöpyminen on tänään varattu lomakylä Yyterin 10:n hengen mökkiin, joka on sinänsä vaihtelua meille itsellemmekin. Mökkiin saavuttuamme huomaamme, että ”täällähän on helvetin kylmä”. Sauna pistetään lämpiämään, johon loppuen lopuksi menee vain minä, Seppo ja Timppa. Muut vetävät jo hirsiä.

Olisin Tonin kanssa halunnut tehdä hauskoja savihenkisiä käytännönpiloja, mutta muun crew’n asenteettomuuden takia joudumme luopumaan hauskuutuksista. Suhtaudumme siihen nyreästi. Nukkuminen tapahtuu paperilakanoiden välissä, mikä on aikasta karheaa, mutta vaihteluahan sekin vain on. Alkaa lyhyt, kylmä yö.

Sibelius-sali

Olin jo tiistaista asti hengannut Helsingissä, jolloin olimme Hytösen Joonaksen kanssa viettämässä erittäinkin mukavaa Ramones-iltaa ja katsomassa (vaisua) Eagle-eye Cherryä. Keskiviikkona tulin bonganneeksi Tarrakuvan sekä Retkibanaanin Helsingin Roadhousessa, jonka jälkeen menin yöksi aina niin kauniiseen Nummelaan. Tulinpa myös tavanneksi pitkästä aikaa erään rakkaan serkkuni, Jussin (joka on muuten herättänyt `96 ja `97 vuosien isoilla festivaaleilla todella paljon närää muovisten tähtien keskuudessa). Olin siis nauttinut alkuviikon keikattomista päivistä täysin siemauksin, ja olo olikin energinen ja hyvä, kun torstai taas kerran koitti.

Herään kello 12:n aikoihin siihen, kun R-jutska tuo mulle aamiaisen sänkyyn. Päivä lähtee hyvin käyntiin. Ainoa pettymys on se, kun kuulen Peitsamon olevan tänään Jyrkissä, ja samalla hetkellä tajuan, että en ehdi sitä katsomaan, koska pitää lähteä Helsingistä jo 3:n junalla Järvenpäähän. Velvollisuus kutsuu. En näe junassa Jyrkiä, mutta pikkusisko soittaa, että Kari oli kehunut meitä kovasti Telkussa, ja sehän lämmittää mieltä.

Keikkapaikalle saavun Tonin kanssa, jonka kanssa olin hengannut myös eilen Roadhousessa. Crew’mme on kasannut jo kamat pystyyn, ja yllätämme Sepin ja Juhon rämpyttämästä kielisoittimiamme, jolloin minä heidän huomaamatta liityn rumpuihin, ja ilmoille kajahtaa yllättäen hyvä rock-ralli.

Sound-checkissä on hyvä soundi,(onhan kyseessä oikea konserttisali) ja Tuukkakin kerkeää parahiksi checkiin paikalle. Ennen keikkaa syömme maukkaan kasvis-aterian, johon crew’mme suhtautuu erittäin nyrpeästi. Kokki on pakotettu tekemään roudareillemme liharuokaa.

Keikka on aikaisin, puoli kahdeksan aikoihin, koska yleisöllä on seuraavana päivänä koulua. Veto on aikasta hyvä siihen asti, kunnes Madon aikana hajoaa 10 000 markan uusi kitaravahvistin (jo kuudes tällä kiertueella!!!), jolloin laulutaiteilijalta, ja osaksi myös minulta palaa hihat. Pieni turhautumisen poikanen leijuu ilmassa. Tuntuu, kuin meidät olisi kirottu, koska se on kaikkien fysiikan lakien vastaista, että niinkin monta niinkin kallista kitaravahvistinta on lauennut tämän kiertueen aikana. No, kätevä Juhomme saa kitsusaunan taas kuitenkin pelittämään, ja soitamme setin kunnialla ja energialla loppuun asti pienen tauon jälkeen. Keikka oli muuten oikeinkin jees, mutta tuommoinen tekninen viba aina sylettää, vaikka eihän se yleisöä haittaa, mutta itse tietää kuitenkin pystyvänsä paljon parempaan.

Keikan jälkeen viemme reppumme hotelliin, ja piristämme itseämme menemällä Baariin, jossa Matti Nykänen on ”house-esiintyjänä”. Kuppilassa esiintyi myös vähäpukeisia tyttöjä, mutta huomiomme kiinnittyi Mattiin, joka veti hieman naismaisen, 80-luku tyylisen show’n, housut jalassa tosin. Emme oikein tiedä, miten tähän tulisi suhtautua. Erittäin nyreästi varmaankin.

Illalla puhelimeeni soittaa Timo Isoaho, suuren circus-webzinen päätoimittaja, ja kertoo, että on diilannut lauantaiksi Kari Peitsamon haastattelun Tampereelle, johon minun tulisi myös osallistua haastattelijan ominaisuudessa. Mieliala kohoaa 10 ponkaa.

 Nuorisotalo

Pääsin vasta 5:n aikoihin koisimaan, joten herään aika myöhäiseen, nimittäin puoli kolmelta. Soitan Timpalle, jolla on vyökokeet mennyt nappiin. Timppa on nyt virallinen taekwondo-opettaja. Onnea. 10 vuoden opiskelu ei ole mennyt hukkaan. Lähdemme kohti Alavusta noin kello 4:n aikoihin. Pitää vielä käydä fan-clubista hakemaan lisää julisteita ja Apis-sälää, koska keikkavarasto pääsi loppumaan jo Salossa.

Matka kestää kolmisen tuntia, jonka aikana valotaiteilija juhlistaa tuoretta mustaa vyötänsä muutamalla keikyällä. Normaalisti keikkapaikalle tullaan jo 8 tuntia ennen ovien avaamista, jolloin siinä kerkeää tutustua paikkaan, tekemään kunnon sound-checkin, ja muutenkin haistella fiiliksiä, vaikkapa käymällä paikallisessa kahvilassa. Siinä on ikäänkuin aikaa ladata itsensä aktia varten. Tälle keikalle saavumme kuitenkin vasta puoli yhdeksän aikoihin, jolloin jengi on jo paikalla sankoin joukoin. Sound checkiä en luonnollisesti kerkeä tekemään, enkä sen koommin paikkaan tutustumaankaan. Vähän kiireinen fiilis.

Inis aloittaa pian, ja vetääkin paremmin, kuin eilen. Käymme Juhon kanssa sumpilla paikallisella hengauspaikalla, 66:lla. Tulen taas huomanneeksi, että kyllä pohjanmaa on sitten ainutlaatuista seutua keikkailla. Siinä on semmoista tiettyä Suomi-romantiikkaa.

Rasmus alkaa heti Iniksen jälkeen, ja valepukuisena, viiksiin sonnustautuneena pystyn seuraamaan keikkaa ilman, että kukaan tunnistaisi minua. Rasmuksen jälkeen Hemi astuu jälleen kerran lavalle spiikatakseen meidät.

Jotenkin tuntuu, että tämä päivä on ollut aikas kiireinen. Ajo tuntuu hartioissa, ja muutenkin tuli saavuttua keikkapaikalle niin myöhään, että ei kerennyt ehkä tarpeeksi haistella fiiliksiä ja jengiä. No, keikka on kuitenkin sitä samaa mättöä, kuin ennenkin. Kyllä se soittaminen on juhlaa, olosuhteista riippumatta. Lavasoundi olisi kyllä voinut olla parempi, mutta minkäs teet, kun ei tullut sitä checkiä tehtyä. Tappokeikka joka tapauksessa. Basari jytisi.

Keikan jälkeen minä, Hemi, Toni, sekä sisareni Reede lähdemme yötä myöten kaahaamaan kohti Heinolaa. Matka oli pitkä, jonka aikana tuli rutkasti uusia ideoita niin myyntisälän, kuin tulevan levynkin suhteen. Odottakaa vain! Kuuden aikaan aamulla pääsen vihdoin nukkumaan. Väsyttää. Kun sunnuntaina herään, niin laulelen jo itsekseen, jotta olispa jo keikka.

Urheilutalo

Kello 12 aikaan herään jälleen Sepon puhelinsoittoon. Muu bändi ja crew ovat odottelemassa läheisen hotellin pihalla, jonne lähden kävelemään hyvin levänneenä, kotisivuheebot saattajinani. Bussissa istuu nyt myös Inis, illan lämmittelyorkesteri, joka muuten oli luja. Matka Turusta Saloon on lyhyt, ja matkan loppupuolella saamme kuulla, että uusi kokoelmalevymme ”singlet 1993-1997” on noussut ilmestymisviikollaan suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi! Fiilis on kova ja voittaja, taas voi kulkea kädet pystyssä Heseen syömään kasvispurilaista.

Keikkapaikan eteen saavumme n. klo 14:00. Crew käy heti työhön, kun minä puolestaan jään Tonin kanssa pelaamaan läpyä, taas kerran kovin panoksin. Tällä kertaa voittoputkeani ei voi estää, ja voitankin Tonilta paljon hyviä läpyjä (toisin kuin eilen). Tosin se ei laulutaiteilijaa ahdista, se ei pelaa, joka pelkää, ja sitäpaitsi tuore listauutinen on lämmittämässä mieltä mukavasti.

Keikkapaikka on tyypillinen urheiluhalli, jossa Toni on muuten nähnyt elämänsä ensimmäisen rokkikonsertin, nimittäin Bogart co:n. Sound check päästään tekemään yllättävän ajoissa, jo siinä 6:n pintaan. Ennen keikkaa lähden keskustaan sumpille Tehosekoittimen roudarin, Salon oman pojan, Mikon kanssa. Hän pitää mulle sight seeingin, ja etsimme kissojen ja koirien kanssa pienoismallia vuoden `73 corvette stingray:stä, tosin huonoin tuloksin. Se on muuten semmoinen koottava, jota olen jo vuoden päivät etsinyt joka kaupungista, mutta en ole löytänyt. Joten, jos haluat tehdä rumputaiteilijasta maailman onnellisimman miehen, tiedät, mitä tehdä…

Ovet aukeavat kahdeksalta, jolloin jengi suorastaan velloo sisään. Porukkaa on vähän toistatuhatta, ja onpa mukana myös joukko amerikkalaisia diggareita, joiden kanssa vietettiin antoisa juttutuokio ennen keikkaa. Uudet Apis-paidat lämmittävät mieltä vieläkin. Kyllä niissä silmä lepää. Niitä on muuten myynnissä joka keikalla, kannattaapa varautua, jos olet meitä tulossa bongailemaan. 10:ltä aloittaa Inis, joka soitti yllättävänkin hyviä biisejä. Se oli kovempi, kuin uskoinkaan. 11:ltä veti Rasmus, joka potki sekin aikasta mukavasti. Tosin huomioni Rasmuksesta veti se ainainen nimmariproggis, joka alkaa, kun tulee yleisön kanssa hengailemaan. Ei sinnä proggiksessa kyllä mitään valittamista ole. Hyvä vain, että diggaavat.

Puolilta öin oli sitten meidän veto. Fiilistä on sata pykälää, sitä on taas kerääntynyt tutulla tavalla ennen keikkiä. Tonin kanssa pelatut läpymatsit, Sepon puhelimeen sävelletty ”Poistuisitko”-soittoääni, ja rumpujen viritys ja hyynäys, ovat kaikki nostattaneet tunnelmaa omalla laillaan.

Kun Hemin spiikkauksen jälkeen astumme lavalle, on se taas yhtä juhlaa. Yleisö on tänään jotenkin erikoisen villinä, ja tunnelma on muutenkin erityisen hyvä. Tänään hikoilin eniten, mitä tähän asti tällä kiertueella olen hikoillut.

Keikan jälkeen Toni antaa joitain haastatteluita, kun minä puolestaan lähden valotaiteilija Timpan kanssa ajamaan kohti lahtea. Timpalla on näet lauantaiaamuna mustan vyön ja yhden danin vyökokeet Lahdessa. Muu crew ajaa yöllä jo alavudelle, kun taas minä, Timppa ja Iniksen Pelle tulemme sinne vasta myöhemmin pikkuautolla vyökokeiden päätyttyä

Kåren, yleisöä 750 henkeä

Torstaiaamuna 22.1.98. herään siihen, kun Seppo (bussikuskimme) soittaa, ja sanoo olevansa Juhon, Timpan, sekä Hemin kanssa odottelemassa meitä Nummelan cafe` Essolla. Soitan Tonille, joka hänkin oli ollut Nummelassa viettämässä rattoisaa keskiviikkoa. Fiilis on hyvä. On hienoa, itse asiassa helvetin hienoa, lähteä taas keikoille skulaamaan, ja näyttämään ihmisille, mistä puusta meidät on veistetty. Kyllä se Intia opetti arvostamaan orkkatoimintaa ihan uudella tavalla,ja palautti mieleen kaikki ne keikkailun hyvät puolet. Voin kertoa, että ikinä ennen ei ole ollut näin hyvä ja innostunut fiilis tehdä keikkiä.

Nummelasta ei kestä kuin pari tuntia ajaa Turkuun, mutta silti ehdin ottaa pari erää Magic the Gatheringia Tonia vastaan. Pelattiin miehekkäillä panoksilla ensi kertaa, ja tietysti juuri silloin hävisin. Turkuun saavuttuamme alkaa nuo haastattelut kaikennäköisiin lehtiin ja radioihin, mutta sekin on nykyään ihan jees jees, kun ennen niistäkin jaksoi joskus ottaa pulttia. Kyllä tuommoinen keikkatauko on poikaa, kun sen jälkeen on aina tosi kovat kiksit vetää, eikä juuri mikään bändiin liittyvä työ tai tehtävä saa väsymään, tahi lannistumaan. Ennen sound checkiä ehditään Tonin kanssa käydä piipahtamassa näiden mainioiden kotisivujen tekijöillä kyläilemässä, vastailemassa teidän tekemiin kysymyksiin ja syömässä juuri paistettuja sämpylöitä.

Keikkapaikalle saavumme kello 18:00, jolloin tuo aina niin ahkera ja vetreä road crew:mme on jo saanut kamat kasaan checkiä varten. Tuukkakin saapuu uusien, hienojen Apis T-paitojen kanssa parahiksi paikalle, ja sound check voi alkaa. Ja voi eläin, että potki. Kyllä nyt lähti, eikä voinut muuta, kuin odottaa innolla illaan show:ta hyvillä mielin, ja miettiä, että kyllähän me rokataan. Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan älyttömän mukava.

Sitten, Innpeachin keikan aikana iski yllättäen, out of the blue, hermeettinen päänsärky. Se oli tuskaa, ja juttutuokio vanhan luokkatoverini Vilman kanssakin kärsi, kun ei voinut muuta kuin tuskaisena irvistellä. Yritin kestää sitä kolmen tunnin ajan, mutta lopulta alistuin teolliseen buranaan, ja päänsärky lähti taivaan tuuliin. Innpeachin jälkeen veti Rasmus, jota tosin en tällä kertaa katsonut, koska olin niin innoissani meidän uusista paidoista, jotyka todellakin ovat prima-vista sellaisia. Voin sanoa, että ensi kertaa seison täysin paitojemme takana, enkä häpeä pätkääkään myydä niitä rahaa vastaan, päinvastoin, olen niistä erityisen ylpeä, niin hyvän näköisiä ne ovat!

Noin 15 yli 23 oli aika astua lauteille. Fiilis oli tuttuun tapaan kihelmöivä ja hyvä. Apulannalla on omintakeinen tyyli kerätä fiilistä ennen keikkaa. Me ei keräännytä rinkiin, vaan jokainen meistä kuljeskelee takahuoneessa yksinään angstisena ympäriinsä, eikä yksikään meistä hymyile. Meillä on kuitenkin omalla tvallaan tosi hyvä fiilis. Se yhteishenki on sitä luokkaa, että sellaista tuskin kellään on. Meidän ei tarvitse mitenkään luomalla luoda sitä fiilistä, vaan jokainen mestä tietää tarkalleen, mikä on homman nimi. Mukaanlukien Hemin, Timpan, Juhon ja Sepon. Siinä vaiheessa, kun astutaan lavalle, alkaa vallita uskomaton ”veli-henki”. Kaikki skulaa, loksahtaa paikoilleen, ikään kuin itsestään.

Voin sanoa, että keikka oli (ja ovat aina tähän mennessä olleet) yhtä juhlaa, sekä voimakasta darshania. Se on jotakin sellaista, mitä ei voi mitata tahi kuvailla. Vielä, kun keikan jälkeen roudarit hoitaa kamojen kasauksen, niin on se cool. On se hyvä, että on tuo vakiotyöryhmä, kun vieläkin muistuu ne alkuajat niin elävänä mieleen. Silloin itse roudattiin, itse ajettiin ja itse tehtiin kaikki muukin, mitä tehtävä oli. Vielä kun yöpaikat oli sitä huoltsikan vessa-osastoa, niin sitä osaa arvostaa aikasta paljon tätä nykyistä meininkiä.

Tosin niitä loistohotelleja tuli viime vuonna kokeiltua niin paljon, että semmoinen luksus-meininkikään ei enää kiinnosta. Itse asiassa kello on nyt 4 yöllä, on 23. 1. ja istun kotisivujemme tekijöiden koneen äärellä kirjoittamassa tätä. Aion myös luonnollisesti punkata täällä, enkä suinkaan missään cumuluksessa. Huomenna (tai oikeastaan tänään) olisi Salossa veto, joten olisi parasta mennä koisimaan, niin jaksaa sitten. Kiitos tästä päivästä, ja kiitos, että olet olemassa. Kiitän siksi, että oletan sun oleva meidän fani, ja teidän takiahan me tätä hommaa teemme.