Apulanta

Rujot nuorisojulkkikset

Heinolasta maineeseen ponkaissut räyhärockin paha henki Apulanta on mestari herättämään ristiriitaisia tunteita. Yhtye saa lausunnoillaan milloin kenenkin vihat päällensä. Televisiossa Jyrki Hit Challenge -kisassa nähty viuhahdus-ja partavaahtospektaakkeli Mex Tex cowboy oli sekin monelle liikaa.

Pasi Kostiaisen Apulannasta kirjoittama kirja Maalin alta paljastaa, että ristiriidat ovat myös trion sisäistä arkipäivää. Silti Apulannan suosio on edelleen vankkumaton. Kolmikon palkintokaapissa on jo pari kyltalevyä ja uusi albumi Aivan kuin kaikki muutkin nousi jo pelkällä ennakkomyynnillään lähelle kultalevyrajaa.

Apulannan kolmikosta kitaristi-laulaja Toni ja rumpali Sipe ovat muuttaneet levy-yhtiönsä kotikaupunkiin Lahteen, basisti ja videotaiteilija Tuukka viihtyy nykyisin Tampereella.

Kostiainen on rakentanut lyhyen ja ytimekkään Apulanta-historiikkinsa tuoreiden haastattelujen ja arkistomateriaaliin varaan. Viime kesänä Kostiainen haastatteli Apulannan jäseniä bändin käydessä läpi jälleen kerran yhtä kriisivaihettaan ja trio kommentoi toisiaan yllättävänkin kärkkäästi.

-Onhan siellä suoraa puhetta, mutta entäs sitten? Minun mielestäni saa ollakin. En minä ainakaan väitä, että minusta kertovat kommentiteivät olisi totta, eihän sitä itse kaikkea näe, Lahteen muuttonsa jälkeen Harjukadun Goethenä tunnettu Toni sanoo.

Kirjan omituisinta antia on se, kuinka paljon Apulanta kertoo vuosien mittaan huijanneensa toimittajia. Valheita on singottu suuntaan ja toiseen, tavoitteena ”herättää huomiota ja saada julkisuutta”. Ja näyttää siltä että Apulanta ei ole vieläkään luopunut toimittajien huijaamisesta. Joskus on käynyt niinkin että Apulantana antaa haastattelua kolme Apulannan roudaria.

-Ei me kaikille valehdella. Mutta jos heti huomaa, että toimittaja ei tiedä mistään mitään, saattaa kiusaus puhua pelkkää paskaa olla liian suuri.

-Ja sitä minä olen ihmetellyt, että Apulannasta pidetään niin hirveää meteliä. Paljon suurempaa kuin esimerkiksi Don Huonoista, vaikka Don Huonot myy enemmän levyjä kuin Apulanta.

Apulannan suosio on valtava. Punki, popin ja hörhömentaliteetin sekoitus toimii oivallisesti ja kauppa käy. Teinihysterian värittämillä keikoilla puolestaan saa aavistuksen siitä, minkälainen tunnelma vallitsi Beatlesin hulinakonserteissa vähän ennen 60-luvun puoliväliä.

Uusi albumi Aivan kuin kaikki muutkin on tuttua ja laadukasta Apulantaa. Kokonaisuus tuo mieleen ainakin Tonin suuren esikuvan Kurt Cobainin ja yhtyeensä Nirvanan. Toni vastaa myös Apulannan sanoituksista – tekstit ovat tekijänsä mukaan ”itse-sääli-tilityksiä”.

Antti Eerola

Lähettänyt: Anu Sainio

Apulanta löysi mustia helmiä

Apulannan neljäs albumi on syksyn tapaus. Suosikki tapasi Tonin ja Sipen, jotka paljastivat, että Apulanta tulee nyt tylymmin ja synkemmin kuin koskaan ennen. Diiba-daabailut ovat kolmikon kohdalta ohi. Jatkossa Apulannan keikoilla ei ole enää kellään kivaa.

Apulanta keikkaili kesällä -98 paljon. Mitkä ovat fiilikset nyt jälkeenpäin?

– Tämä oli ihan floppikesä kaikin puolin, Toni puuskahtaa.

– Mun mielestä suurin ongelma oli se, että olimme tehneet suunnilleen samalla keikkasetillä jo kaksi kiertuetta aikaisemmin. Siinä oli jo niin monta keikkaa takana, että rupesi leipäännyttämään. Olisi pitänyt tehdä aivan älyttömästi vähemmän keikkoja. Sitä paitsi se on väärin kaikkia kohtaan: eihän semmoisia keikkoja, jotka vituttaa itseään saisi tehdäkkään, koska eihän sillon anna kaikkea ihmisille ja se on väärin.

Myös Sipe on samaa mieltä.

– Vähemmän ja fiksumpaa keikkaa. Kyllähän viime kesänä riitti ryhmää keikoilla, mutta oma fiilis siinä pääsi vähän menemään. Että ei tässä voi flopista puhua, koska suosiota oli kuitenkin vaikka muille jakaa.

Tulevan albumin materiaali herättää Tonissa ja Sipessä silmiin pistävää innokkuutta. Apulanta ei halua jäädä paikalleen.

– Mä diggaan tästä uudesta matskusta sen takia, että biisit ovat melodiarakenteeltaan äärettömän paljon haastavampia, kuin aikaisemmin. Periaatteessa yksinkertaisiin rakenteisiin on laitettu hirveen paljon vaikeita juttuja, joita ei ollut helppo tykitellä studiossa, Toni kertoo.

– Uusissa biiseissä on myös meidän orkesterille tyypillinen potku, mutta silti niissä on uudenlainen väri: levyllä ei ole hirveesti positiivista poppisvaikutteita. Biisit ovat tummaviritteisiä. Lyriikasta mun täytyy sanoa, että biisit on rakennettu sellaisessa elämäntilanteessa, jossa kolme vuotta kestänyt ihmissuhteeni oli juuri kariutunut. Siksi kappaleet ovat sellaista melodraamaista skeidaa.

Sipe nostaa Apulannan nimettömän neloskiekon yhtyeen tasokkaimmaksi albumiksi.

– Tämä on Apulannan paras levy sen takia, koska vaikka siinä onkin meidän perussoundi, niin siinä on paljon uutta haastetta. Biisien sisällä on paljon pikku jutskia, jotka on toteutettu huolellisesti. Tulevat biisit eivät ole tyypillisiä hittejä, vaan ne ovat älyttömän hyviä kappaleita eli helmiä.

Toni innostuu Sipen kommentista.

– Joo. Me tehtiin helmiä. Mä uskon, että meillä on potkua neljään potentiaaliseen sinkkubiisiin. Levylle tulee kymmenen biisiä, eikä välissä tule olemaan kekkulointia. Lisäksi kappaleet ovat aiempaa pidempiä, vaikka ne kuulostavatkin yhä kahden minuutin biiseiltä.

Negatiivinen energialataus

Levyn jälkeen Apulanta starttaa luonnollisesti kiertueelle. Ainakin puolet neloslevyn materiaalista sisältävä setti tulee olemaan murhaavaa kamaa.

– Uudesta matskusta ei saa bailaiusmusaa kyllä kukaan. Tulevan turneen teema on se, ettei siellä voi olla kenelläkään hauskaa; se on mietitty todella tarkasti. Hauskanpito loppuu tasan tarkkaan siinä vaiheessa, kun orkesteri astuu lavalle. Uusi levy ei ole kiva levy perheen kaikille ja se tulee näkymään myös keikoilla.

Sipe löytää lopuksi uuden levyn tärkeimmän pirteen.

– Tälle levylle on vangittu hyvin Apulannan perimmäinen olemus. Viisaat ihmiset sen hokaa ja aistii, että mikä se on.

Toni on samaa mieltä.

– Kaikki meidän levythän ovat saaneet alkunsa jonkinlaisesta negatiivisesta energialatauksesta. Aikaisemmilla levyillä homma oli pistetty sellaiseen formaattiin, että rääkyy niin että kurkkuun sattuu ja soitellaan skitsua vähän kovalla. Nyt me ollaan hokattu se, että paljon vaarallisemman ja ahdistavamman biisin pystyy tekemään sillä tavalla, että laulaa kauniisti ja luo efektin äänimaiseman ja melodian yhteistyöllä.

Markku Makkonen

Lähettänyt: Juho Kauppinen

Heinolassa sataa

(Artikkeli julkaistiin viikkoa liian aikaisin, siitä johtuvat mm. maininnat eilen ilmestyneestä levystä. )

Heinolassa sataa! riemuitsee Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen, 23. On juuri oikeanlainen päivä tutustua yhden Suomen suosituimman lauluntekijän syksyiseen sielunmaisemaan.
Olennainen osa Apulanta-yhtyeen historiaa ja nykyisyyttä löytyy keltaisesta talosta keskeltä hämäläistä maaseutua. Lähes alkumetreiltään asti, vuodesta 1992 alkaen, yhtye on harjoitellut muutaman neliön kokoisessa treenikämpässä puutalon vintillä.

Koko päivän jatkunut sade on voimistanut mätänevien syksyn lehtien voimakasta tuoksua. Tähän maisemaan pohdiskeleva rokkari sopii hyvin. Tonilla, 23, on takanaan vaikeita kuukausia. Suomalainen keikkakesä korpesi, yhtyeen jäsenet riitelivät keskenään, kolme vuotta kestänyt ihmissuhde katkesi ja biisien tekeminen syksyllä ilmestyväksi sovitetulle levylle oli yhtä helvettiä. – Ei väkisin voi mitään tehdä! Jouduimme perumaan studioaikoja, kun en saanut biisejä syntymään. Loppukesä oli ihan hirveetä aikaa. – On elämää suurempi harhakuva, että luovuus kumpuaisi tuskasta. Tuska lamaannutta luovuuden! Tuskasta ja rakastumisesta tulee voimavaroja vasta tasaantumisajan jälkeen. Se on vähän sama juttu kun laittaa salaatinjätteitä kompostiin: menee siinä jonkin aikaa ennen kuin se muuttuu mullaksi, verbaalivirtuoosi vertaa.

”Kun tajusin, että olen menettänyt hänet, rakastuin häneen uudelleen.”

Samaan aikaan kun Apulanta tuskaili luovuusongelmiensa kanssa, kesäkuussa julkaistu single Teit meistä kauniin pysyi kolme kuukautta Suomen singlelistan ykkösenä. Viimeisten kahden vuoden aikana Apulannan levyjä on myyty yli 200 000 kappaletta: kaksi edellistä pitkäsoittoa ovat yltäneet platinalukuihin. Syksyn tullen, kun päivät kävivät lyhyemmiksi, Toni alkoi nähdä tunnelin päässä valoa. Kappaleet eilen ilmestyneelle Aivan kuin kaikki muutkin -levylle syntyivät lopulta, voimallisin puserrus tarvittiin lyriikan tuottamiseen. Iltaisin, kun pojat lähtivät treeneistä, Toni asettui pimeiden baarien nurkkapöytiin filosofoimaan kynän ja paperin kanssa. Sanat syntyivät pääosin samasta aihepiiristä kuin aikaisemminkin, rakkaudesta. – Järkytyin, kun tajusin, että olen kirjoittanut kolme pitkäsoittolevyä yhdelle ihmiselle. Siinä on nelisenkymmentä laulua, joista ehkä kymmenen joutuu karsimaan, kun niissä puhutaan vähän muistakin asioista. Mutta kolmekymmentä jää… siitä huomaa, kuinka tärkeä osa elämää se on ollut. – Olen kelannut, mikä saa itseään täynnä olevan rock-muusikon laulamaan itsestään, kun maailmassa olisi oikeitakin asioita, oman sukupolvensa tunteiden tulkkina pidetty Toni ihmettelee.
Eri sessioissa syntyneet kappaleet edustavat erilaisia tunnelmia ja rytmejä: Toni sanoo niiden kuvaavan hyvin tekijänsä senhetkistä sielunmaisemaa. – Mun elämäni on ollut viime aikoina eeppistä. Ei hirveitä kohtauksia, mutta ei ihan arkipäivääkään. Eeppisillä hahmoilla ei ole koskaan kivaa, mutta ne ovat kiehtovia. Totaalisen päin helvettiä meneminen on hienoa! Kärsimys saa hohteen ympärilleen, Toni tuumaa. – Toisinaan se voi olla aika suloistakin. – Ihastumisissa ehkä tulee jopa hakeuduttua epätoivoisiin tilanteisiin, joissa ei ole oikeaa mahdollisuuttakaan. Kun on menossa hyvää kohti, ei sitä ota edes huomioon. 
Karun treenikämpän seiniltä löytyy tärkeää historiankirjoitusta. Siellä on esimerkiksi 18-vuotiaan Tonin Girls Top Five. Neljäntenä on yksi meidän luokalta ja ensimmäisenä Kauniiden ja rohkeiden Kristen. Ykkönen on sittemmin vaihtunut, kolme viime vuotta se pysyi samana. – Mulla on tämä epätoivoisen rakkauden teema. Kun tajusin, että olen menettänyt hänet, rakastuin häneen uudelleen. Ei mene tuntiakaan, etten ajattelisi häntä, Toni paljastaa.

Elämällä on tapana kovettaa naisia, myös niitä naisia, joita rocktähdet rakastavat. Toni rakastui viattomuuteen, mutta kohtasi lopulta kyynisyyttä. – Olen tuntenut syyllisyyttä, että minäkö sen aiheutin. – En ole tavannut montaakaan yli 20-vuotiasta naista, joka ei olisi menettänyt uskoaan. Kai nainen sitten saa varmaan kyyniseen vireen. Ehkä se on mekanismi, jolla hän suojelee itseään. Pitäisi omistaa magic eyes, että pystyisi sulattamaan kyynisyyden muureja. Lokakuun värisen sielunmaisemansa selitykseksi tuhansien nuorten naisten palvoma terävä-älyinen rocktähti on löytänyt epäonnen rakkaudessa. – Voin jättää rakkauden takia työt ja sovitut hommat. Rakkauselämä jättää varjoonsa kaiken muun. Kun rakkaus menee munilleen, itsetuntoa ei pelasta enää mikään. Ei rock ’n’ roll umpeuta niitä haavoja.

Soittajapoikien ympärillä pyörivät naiset käyttävät kyllästyttävän samanlaista taktiikkaa. Ensin lyöttäydytään juttusille, sitten muka yllätytään, että ai sä oot se. – Kukaan ei myönnä haluavansa rokkikukkoa. On kirous olla tämmöinen keekoilija, Toni virnistää. – Yhden illan romansseja en hae. Tahdon sitä rakkautta. Mua ei kannata pokata, olen varmaan aika huono pano. Vaikka toisinaan suosio vaivaannuttaa, massojen osoittama ihailu imartelee. – Keikoilla parasta on paine, joka syntyy ihmisten ruuminlämmön, hien ja äänen yhteisvaikutuksesta. Harmi vain, että nykyisin sen ehkä torjuu liian usein. Rockstaran pitäisi ottaa ihailu vastaan niin kuin Michael Monroe, kädet ylhäällä. Me lähdetään lakki silmillä pois lavalta, Toni miettii.

”Pilvilinnahan tämä on, täältä pudotaan korkealta ja lujaa.”

Ex-rocktähdet ovat lähes poikkeuksetta surullisen hahmon ritareita, jotka eivät löydä enää elämäänsä mielekkyyttä. Monet heistä ovat riippuvaisia alkoholista tai huumeista. Paineet suosion jatkumisesta tuntuvat niin kovina, että matalan profiilin pitäminen saattaakin olla todellisuudessa itsesuojelua. – Kun menestystä maistaa kerran, sitä haluaa lisää. Kun on koko elämänsä omistanut yhdelle asialle, ei osaa enää tehdä muutakaan. Mun on pakko menestyä valitsemallani tiellä, vaihtoehtoja ei ole. Nyt tietysti pitäisi pystyä löytämään se toinenkin tie, vaihtoehtoispolku. – On tragedia olla ”rocktähti” Suomessa – eihän täällä mitään oikeita tähtiä edes ole. Koko ajan on kuitenkin hirveä paine siitä, mitä sitten, jos suosio laskeekin. Pilvilinnahan tämä on, täältä pudotaan korkealta ja lujaa. – Tämä on vähän kuin valmistautuisi kolariin. Ei meillä ole mitään turvavöitä, jotka auttaisivat törmäyksessä. Me mennään täysillä ja tiedetään jo etukäteen, että mennään seinää päin. Mutta ei niitä asioita ota huomioon silloin kun aloittaa: kun on 16-vuotias, pää täynnä suuria unelmia ja mahdollisuus, että hommasta koskaan tulee mitään on 0,1 prosentin luokkaa. Jos unelma ihmeen kaupalla toteutuu, sen jälkeen on joka päivä todennäköisempää, että huomenna menee huonommin. Nyt ei ole enää muuta suuntaa kuin tippua, eikä se naurata.

”Miten mä voisin kunnioittaa meidän niitä Leonardo di Caprio -paitaisia faneja?”

Apulanta on Tonin mielestä myös ajautunut liian kauas alkuperäisestä ideologiastaan, johon ei kuulunut muuta kuin soittaa. – Apulanta on nyt just sellainen, millaiseksi me ei olisi ikinä haluttu tulla. Emme ole enää periaatteidemme arvoisia. Alkuaikoina me ei kelattu mitään, tehtiin vaan punkrockia. Vastikään julkaistun, Pasi Kostiaisenkirjoittaman Apulanta-kirjan Maalin alta (WSOY) sivuilla Toni miettii pelkäävänsä, että yhtye on menettänyt kunnioituksensa tiettyä yleisönosaa kohtaan. Se on hänen mielestään pahinta, mitä muusikolle voi tapahtua. – Mutta miten mä voisin kunnioittaa meidän niitä Leonardo di Caprio -paitaisia faneja, joilla on Spice Girls -reppu? En tiedä kuinka aitoja di Caprio ja Spice Girls on, mutta tiedän, että me ollaan aitoja. Toisaalta on hyvä, että joku näyttää teineille, ettei elämä ole aina vain yhtä hymyä. Toisaalta, miks mun pitäisi olla se, joka rikkoo niiden muovisen maailman? – Tällaistahan mä en tietenkään saisi puhua, samaa rahaahan ne kaikki käyttää. Ja jos W.A.S.P.in jätkät olisi sanoneet mulle, kun olin alle kymmenvuotias, että mä en tajua niitä, olisin ollut ihan paskana.

”En pysty millään kuvittelemaan, että tämän jälkeen meiltä tulisi enää mitään.”

Raadollisina ryöppyävät Maalin alta -kirjassa myös yhtyeen sisäiset ristiriidat. Ulospäin kolmelta muskettisoturilta näyttävä kokoonpano on todellisuudessa täynnä erimielisyyksiä. Alkusyksyn jälkeen asioissa on kuitenkin päästy sopuun. – Tosin meille oli käydä niin, että juuri kun oltiin keskustelemalla päästy yli ongelmista, kirjan käsikirjoitus nosti asiat uudelleen pintaan. Nyt Tonin äänessä on hellää ylpeyttä, kun hän puhuu bändinsä pojista, rumpali Sipestä ja basisti Tuukasta. – Kaikkien riitojen aikana olin unohtanut, että ne on niin hienoja ihmisiä noi meidän pojat. Kun taas kesän jälkeen treenattiin, oli älyttömän hauska olla jälleen yhdessä. Just like old times. Vaikeuksien kautta valmiiksi saatu neljäs levy jää todennäköisesti myös Apulannan viimeiseksi. Toni haluaisi päättää menestystarinan mieluummin loppuhuipennukseen kuin mahalaskuun. – En pysty millään kuvittelemaan, että tämän jälkeen meiltä tulisi enää mitään. Olen tehnyt tätä levyä kuin viimeistä.

Toni on hyötynyt Apulannan menestyksestä hyvin myös taloudellisesti. Oman Levy-yhtiö-nimisen levy-yhtiönsä ansiosta yhtye on saanut myydyistä levyistä paljon suuremman osuuden kuin jos se olisi jonkun suuren kustantajan leivissä. Ansioitaan Toni on sijoittanut omaan asuntoon, johon hän on juuri muuttamassa. Kevään ja kesän hän on asunut äitinsä luona Heinolassa: parin vuoden asumiskokeilu solussa Helsingissä päättyi paluumuuttoon. – Kyllä Helsinki olisi ihan hyvä paikka, jos olisi kunnon kämppä. Solussa elämä oli aika raskasta ja keikkamatkat hankalia, kun kaikki muut olivat Lahdessa. Jääkaapista löytyi yleensä vain vanha maitopurkki ja mädäntynyt kurkku. Ajattelin sitten, että eiköhän se ole paras, että minä lähden pois täältä, Toni muistelee. Pimeys laskeutuu maalaismaiseman ylle, keltaisen talon vinttikamarin pienestä ikkunasta hohtaa salaperäinen punainen valo. Ei Tonin sielunmaisema syksyinen ole, paremminkin jouluinen.

Lähettänyt: Risto Kantola

Apulanta pääsee kovien kansien väliin

Kyseenalaista huomiota vähäpukeisella tv-esiintymisellään viikonloppuna kerännyt Apulanta-yhtye saa historiansa kirjoihin ja kansiin. Tämänkin hetken Suomen singlelistan ykkösbändin taival maineeseen kartoitetaan opuksessa nimeltä Apulanta -maalin alta.

Toimittaja Pasi Kostiaisen kirjoittama kirja julkaistaan 3. marraskuuta. Teoksen kustantaa WSOY. Huomionarvoista on, että rock -kirjojen julkaisu suurkustantajilla ei ole meillä kovin yleistä.

Apulanta -teos perustuu bändin kolmikon eli Tuukan, Tonin ja Sipen kertomaan, jonka Kostiainen on kirjoittanut

Apulanta -maalin alta kertoo yhtyeen tien Heinolan Lyseon kellarista aina San Franciscon luksushotelleihin. Kostiainen lupaa, että kirjassa mennään pintaa syvemmälle. Tekijän mukaan opus kertoo mm. yhtyeen eloonjäämistaistelusta ja ongelmista asioita parfymoimatta.

Kostiainen väittää, että Apulanta on joutunut harjoittelemaan kriisinhallintaa mm. loppuunpalamisen uhkan sekä taiteellisten ja jopa poliittisten näkemyserojen parissa. Apulanta julkaisee pian myös neljännen cd-levynsä. Aivan kuin kaikki muutkin -tittelin saanut albumi ilmestyy kauppoihin 30. lokakuuta.

Lähettänyt: Anu Sainio

Bändi palasi hajoamisen partaalta tekemällä levyn omilla ehdoillaan

Nämäkö ovat niitä nuoria vihaisia miehiä, jotka kieriskelevät turhautumissaan, käyttäytyvät hyökkäävästi ja aiheuttavat pieniä skandaaleja minne vain menevätkin? Onko tämä se bändi, jonka on annettu ymmärtää elävän viimeistä talveaan?
Istun samassa pöydässä Apulanta-yhtyeen kitaristi-laulaja Toni Wirtasen, 23, ja rumpali Sipe Santapukin, 20, kanssa. Tunnelma on kaikkea muuta kuin painostava, ja julkisuudessa esitetyt arvailut yhtyeen hajoamisesta sisäisiin ristiriitoihin haihtuvat kättelyssä.
Ensi viikolla ilmestyvässä Apulanta – maalin alta -kirjassa ilmapiiri on kokonaan toinen. Siinä puretaan kolmen vuoden ajan Suomen suosituimpiin rockbändeihin kuuluneen yhtyeen krapulaa ja vaivutaan ajatuksissa varsin syvälle.

Kesä oli katastrofi sisäisille väleille

Kirjan haastattelut juontavat viime kesältä, jolloin yhtye oli todellakin saanut tarpeeksi keikoista pesäpallokentillä, traktorinlavoilla ja vesisateessa.
”Kesä oli suorastaan katastrofi, jos ajatellaan bändin sisäisiä välejä”, Sipe muistelee nyt.
”Me tehtiin samalla setillä jotain 150 keikkaa. Siinä tulee Suomen kokoisessa maassa aika hyvin sitä neulaa karttaan. Kun oli käyty samoissa paikoissa kaksikymmentä kertaa, se ei kiinnostanut enää ketään”, Toni jatkaa.
”Eikä tätä hommaa viitsi vain rahan takia tehdä. Tämä lähtee niin paljon fiilispohjalta, että sen huomaa jokainen, jos sitä fiilistä ei ole.”
Apulantaa vaivasi myös turhautuminen omaan kehitykseen. Kaksi edellistä albumia Ehjä ja Kolme olivat nousseet vuosikymmenen myydyimpien kotimaisten rocklevyjen joukkoon, mutta yhtye kaipasi toisenlaista tyydytystä.
Ratkaisu löytyi uudesta albumista, jolle on annettu hieman harhauttava titteli Aivan kuin kaikki muutkin.
”Nyt me tehtiin pitkästä aikaa juuri sellainen levy kuin itse haluttiin, välittämättä mitä muut siitä ajattelee”, Toni kertoo.

Tohtori Frankensteinin luomaa kauneutta

”Edellistä albumia tehdessä tuli hirveästi kelattua, että meneekö tämä läpi. Me olimme monen vuoden yrittämisen jälkeen saaneet menestystä, minkä vuoksi tuli pohdittua, miten tämän tilanteen voisi säilyttää. Me ei uskallettu eikä osattu kehittyä.”
Uudella albumilla Apulannan sävellykset soivat entistä kaihoisammin ja sovituksissa on uudenlaista hienosäätöä.
Samalla kappaleiden kirjo on muuttunut entistä värikkäämmäksi.
”Levylle ei ole hakemalla haettu ilmiselviä hittibiisejä. Halutessani mä pystyn yhä tekemään sellaisen palikkahitin, mutta mä en olisi enää itse saanut siitä mitään. Esimerkiksi joku Anna mulle piiskaa syntyi rehellisesti sanottuna niin, että mä päätin tehdä hitin – ja onnistuin siinä ihan kohtalaisesti”, Toni viittaa 30 000 kappaletta myyneeseen singlehittiin. ”Nyt levyllä on vain ne biisit, jotka syntyivät luonnostaan. Diggaa jengi niitä tai ei.”
”Mä olen yrittänyt tallentaa levylle näkemykseni kauneudesta. Tietysti pitää muistaa, ettei minun lauluääneni – eikä oikeastaan mikään muukaan – ole tässä bändissä perinteisesti kaunista. Tämä albumi on sellaista tohtori Frankensteinin luomaa kauneutta.”

Levyltä puuttuvat kappaleiden nimet

Näkyvin osoitus yhtyeen halusta tehdä levy täysin oman pään mukaan löytyy albumin kansista, sillä levyltä ei löydy lainkaan kappaleiden nimiä. Idea oli mielessä jo edellistä albumia tehdessä, mutta silloin ei löytynyt tarpeeksi uskallusta.
”Biisinnimet ovat varsinkin meillä olleet aina vähän huijausta. Niitä on keksitty yleensä siinä vaiheessa, kun kannet ovat olleet lähdössä painoon”, Toni perustelee poikkeuksellista ratkaisua. ”Me haettiin sitä että ihmiset voisivat itse kelailla nimiä. Eihän se ole kaikkein kuluttajaystävällisintä, mutta pitemmän päälle se voi olla mielenkiintoisempaa.”
Apulanta on viimeisten muutaman vuoden aikana joutunut poikkeuksellisen kovaan pyöritykseen. Mitä kuuluu -singlen jälkeen yhtye on noussut järjestelmällisesti myyntilistojen kärkeen, ja ryhmä on ollut yksi maan halutuimpia keikkailijoita.
Nyt ensimmäisestä menestyksen aallosta on kulunut jo sen verran, että pojat pystyvät tarkastelemaan tapahtumia kauempaa.
”Vuonna 1996 meillä oli kyllä sellainen vaihe, että todellisuudentaju hävisi”, Toni myöntää. ”Se oli se kusahdusvaihe, joka tulee välttämättä, kun keikoilla alkaa käydä mielettömästi ryhmää, pankkitilille on tilitetty kuusinumeroisia summia ja naama näkyy telkkarissa. Kun menee ylioppilaskirjoituksista suoraan telkkariin, se ei voi olla vaikuttamatta.”

”Me ei olla mitään fotomodelipoikia”

Menestyksestä huolimatta Toni ja Sipe uskovat Apulannan pysyneen rehellisenä ja aitona yhtyeenä.
”Me ei olla mitään fotomodelipoikia, jotka on laitettu laulamaan kivasti. Mä seison edelleenkin sen takana, että me olemme aito juttu”, Toni vakuuttaa.
Suosion myötä Apulanta on saanut kuitenkin tottua myös syytöksiin. Uransa alkuaikoina yhtye esiintyi ahkerasti punkpiireissä, mutta nyt osa vanhoista kuulijoista on kääntänyt selkänsä yhtyeelle. Heidän syytöksensä asenteen muuttumisesta eivät saa kaksikolta ymmärrystä.
”Mä olen yleensä rauhallinen ja tyyni mies, mutta silti mun päässä naksahtaa aina, kun joku tulee selittämään, ettei meillä ole enää asennetta”, Sipe puolustautuu. ”Me ollaan sellaisessa asemassa, että me voitaisiin tuudittautua tähän tilanteeseen ja tehdä kaikki tutusti ja turvallisesti, mutta me ei edelleenkään tehdä asioita niin kuin meidän odotetaan tekevän. Eikö siinä ole asennetta jos jossain?”
Olennainen osa Apulannan uraa on ollut omassa kaveripiirissä syntynyt julkaisija Levy-yhtiö. Apulannan menestys on tuonut Levy-yhtiölle menestystä, mutta toisaalta Apulanta saa kiittää yhtiötään menestyksestään.
Levy-yhtiön perustaja Arska keksi Apulannan jo ennen kuin bändi oli ehtinyt lähestyä muita yhtiöitä.
”Ei me ehditty edes lähettää nauhoja muille, koska Arska imaisi meidät heti”, Toni muistaa.
”Vaikka tuskinpa meitä olisi mihinkään muualle huolittukaan.”

Oma yhtiö takaa vapaat kädet

Toni kertoo olevansa suunnattoman ylpeä levyttäessään riippumattomalle yhtiölle, koska se on mahdollistanut musiikillisesti vapaat kädet.
”Meillä on aina ollut mahdollisuus tehdä mitä halutaan. Jos me halutaan äänittää levyllinen piereskelyä ja steppausta, se onnistuu. Isolla levy-yhtiöllä tulee aina noottia jostain. Jos hittibiisi ei olekaan albumilla, tulee noottia. Jos kansissa ei ole biisien nimiä, tulee noottia. Meillä ei ole tätä ongelmaa.”
”Kyllä se on melko muovista toi isojen levy-yhtiöiden homma”, Sipe lisää. ”Raha tuntuu olevan aika paljon etusijalla.”
Muutama vuosi sitten Levy-yhtiö hämmensi suomalaisia musiikkikuvioita kymmenen markkaa maksavien singlejen kampanjalla.
Yhtiön tempaus sai Suomen hyytyneeseen singlemyyntiin jälleen vauhtia, mutta monet tuomitsivat sen hintojen polkemisena.
”Kyllä mä ymmärrän, että isoja levy-yhtiöitä ottaa päähän, kun nuoret jullit menestyy paremmin kuin niiden isolla rahalla tekemät tuotteet”, Toni piikittelee nyt.
”Eivätkä pelkästään menesty vaan hyppivät vielä varpaille.”

Lähettänyt: Tero Herrala

Luuseri, hämy ja filosofi

Suomen suosituinta punkorkesteria johtaa poikanen, jolla on omien sanojensa mukaan maailman huonoin itsetunto. Apulannan Tonin itseluottamuksen puute näkyy uhona ja äksyilynä, mutta yhtyeen muut jäsenet, Tuukka ja Sipe, eivät siitä juuri välitä. Yhdessä on kuljettu jo seitsemän vuotta ja kuljetaan vastakin.

Apulannalla on omatakeinen tyyli kerätä fiilistä ennen keikkaa.

– Me emme keräänny rinkiin, vaan jokainen meistä kuljeskelee takahuoneessa yksinään angstisena ympäriinsä, eikä yksikään hymyile. Meillä on kuitenkin omalla tavallamme tosi hyvä fiilis. Yhteishenki on sitä luokkaa, että sellaista tuskin kellään on. Meidän ei tarvitse mitenkään luomalla luoda fiilistä, vaan jokainen meistä tietää tarkalleen, mikä on homman nimi.

Tuukka ja Sipe ovat tallentaneet uuden kiertueen tunnelmia keikkapäiväkirjaan. Apulannan kolmen kuukauden julkisuuspaasto on ohi, uusi levy on pamahtanut listojen kärkeen ja keikkailu alkanut suotuisten tähtien alla.

Kun Tuukka, Sipe ja Toni valuvat yksitellen sovitulle kohtauspaikalle lahtelaiseen pizzeriaan, nuoret punkpahikset näyttävät melko rauhallisilta ja levänneiltä.

Tällä hetkellä keikkailu tuntuu sujuvan mallikkaammin kuin viime syksynä, jolloin stressi iski yhtyeen kaikkiin jäseniin.

Tuukka pakeni burn outia videoiden tekemiseen, ja Sipe matkusti Intiaan. Seitkytlukuisen tukkapahkon alta puhuu mies, joka harkitsee jokaisen sanansa tarkkaan.

– Olen aiemmin ollut aika kermaperse, mutta Intiassa oppi ihan sikana arvostamaan esimerkiksi kattoa pään päällä. Kun näkee kerjäläisen, jolta lähtee käsivarresta kolmas käsi ja jonka reidet on ranteen paksuiset, ei paljon naurata. Koin siellä myös henkisiä kokemuksia, ja ylhäältä tuli viestiä, että apulanta on tosi jees. Nyt ei jaksa enää stressaantua niin pienestä kuin ennen.

Toni puolestaan kävi tauon aikana Lontoossa kokeilemassa tuntemattomana oloa. Rastaletit vaihtuivat kaljuun, mutta muuten irtiotto ajasta ei tainnut auttaa samalla tavalla kuin kahta muuta muusikkoa.

Tuukka on kertonut rentoutuvansa elokuvia katsomalla ja Sipe kävelemällä sekä pienoismalleja kokoamalla, mutta Toni ei kuulemma pysty rentoutumaan mitenkään. Sen kyllä huomaa. Loosin nurkassa jököttävä rokkitähti on puolustuskannalla ja kaikki piikit pystyssä.

– Mun täytyy selkeästi sanoa, että meillä on ollut nyt kuusi keikkaa, ja mua rupeaa nyt jo korpemaan tämä meininki. Kiertäminen on sitä itseään. Monet yrittävät ryyppäämällä torjua sitä mököä, ja munkin pitäisi varmaan alkaa ryypätä, että olisi hulppeampi meininki.

Tuukka ja Sipe suhtautuvat Tonin purkaukseen rauhallisesti. Pojat ovat rämeltäneet yhdessä jo seitsemän vuotta, joten toisten mielialat ja ärsyttävätkin tavat ovat pakostakin käyneet tutuiksi.

Sen lisäksi, että Apulanta on heinolalaispojille mieluisa temmellyskenttä, bändi on myös auttanut heitä pitämään jonkinlaista järjestystä elämässään. Tuukka kuului nuorempana hämäräperäisiin jengeihin, mutta soittamisen säännöllisyys palautti miehen kaidemmalle tielle.

Tonin elämän suursuosio on muuttanut täysin.

– Yläasteella, isän kuoltua, jouduin muuttamaan äidin kanssa Salosta Heinolaan. Yht´äkkiä mulla ei ollut yhtään ystävää, olin nollaluuseri. Kun olin kaikkien alusastiana ja naurun kohteena, mulle tuli olo, että jonain päivänä mä kävelen teidän yli saappailla – ja sitähän tässä tehdään.

– Kaikista niistä jotka nauroivat mulle, piti tulla jotain ammattilaisjääkiekkoilijoita. Nyt joku niistä pelaa Lahden Reippaan farmijoukkueessa, ja joku vanhojen miesten huumoriseurassa. Nyt mä voi osoitella niitä ja sanoa, että katso itseäsi, mihin jäivät unelmat. Mä olen sentään tehnyt osittain unelmista totta, ja vielä on mahdollisuus tehdä niistä totaalista. Kosto pyörittää maailmaa, Toni kiintyy.

Ovet aukeavat kahdeksalta, jolloin jengi suorastaan velloo sisään. Porukkaa on vähän toista tuhatta, ja onpa mukana myös joukko amerikkalaisia diggareita.

Suosion huipulla olemissa on kuitenkin varjopuolensa, joista yksi on nuoret ihailijat. Vanhojen fanien lisäksi keikoilla kiertää yhä enenmmän vasta juuri toiselle kymmenelle ehtineitä lapsia.

Apulannan kotisivuilla kotisuilla päälle kaksikymmisiltä miehenaluilta kyseillään tohkeissaan onko Sipellä luonnonkiharat (On) tai kuinka monta lävistystä Tonilla on (7). Joskus hermostuttuaan muusikot ovat uhanneet laittaa keikoilleen ikärajan – vai oliko se vain vitsi?

– Ei ollut, fanien taytyy täyttää tietyt kriiteerit ennen kuin pääsevät keikoille. Ensin on ulkonäkökriteeri, sitten pukeutuminen ja varallisuus. Ja niiden on ostettava keikoilta vähintään kahdellasadalla markalla oheiskrääsää, Toni heittää. Kahvikupillisen juotuaan yhtyeen nokkamies alkaa päästä vauhtiin.

Sipe ja Tuukka topuuttelevat Tonia. Nuoret ihailijat kasvavat kyllä aikuisiksi, ja niiden kanssa voi keskustella järkevämmin kuin usein kateellisten omanikäisten. Toni heittää silti löylyä keskusteluun.

– Keikoilla tapahtuu jotain ihan muuta kuin skloddi kertoo kotona. Oikeasti nuoret juovat ihan älyttömästi viinaa ja niillä on hirveesti irtosuhteita. Jo kolmetoistavuotiaat ehdottelevat rocktähdille todella härskejä, ja kielenkäyttö on roisia, Toni paljastaa.

Tonille ja Sipelle on kuitenkin turha ehdotella mitään, sillä molemmat herrat ovat jo varattuja. Tyttöjen osoittamasta mielenkiinnosta huolimatta suosikit ihmettelevät yhteen ääneen, miten vaikeaa miehen on Suomessa saada naisseuraa. Parisuhteessa on naisten markkinat, eikä tytöille kelpaa kuin paras.

– Naiset haluavat aina vauhtia, Toni tiivistää.

– Tässä bändissä on kyllä aika paljon vauhtia ja vaihtelua, Sipe tajuaa suosion syyn.

Tonin mielipide on kuitenkin vastakkainen: – Eikä ole! Ensin jorotetaan jossain ihmeen linja-auton perässä ja jorotetaan keikkapaikan backstagella ja studiossa jorotetaan kolme viikkoa maan alla ja sitten, jos ei ole keikkoja, jorotetaan;että voi kun pääsisi keikalle. Tämä on niin tuttua ja turvallista kuin voi olla!

Se täytyy sanoa, että Kuopion musiikkikeskuksessa on ehkä Suomen parhaat keikkajärjestäjät, sillä ensimmäistä kertaa meistä tuntui siltä, että meitä kohdeltiin oikeina ihmisinä, eikä sellaisina, joilla ei ole mitään väliä.

– Järjestäjiä on kolmea arkityyppiä. Ensimmäistä lajia ensiintyy Pohjanmaalla ”Minä olen 32 vuotta pitänyt tanssilavatoimintaa, ja meillä ovat käyneet Tinko, Popeta, Yä ja Metallika, joten aläkää tulko keekoilemaan minulle. Ei ennenkään ole ollut juustonakseja takahuoneessa”. Toinen on hyysääjä, joka soittaa kolmekymmentäviisi kertaa ohjelmatoimistoon ja kyselee halutaanko me tummaa vai vaaleeta leipää. Kolmas ryhmä on oolrait-järkkärit, Toni kuvailee.

-Pohjanmaa-osasto on rankkaa, koska me olemme kasvissyöjiä, muuta järjestäjät eivät ota sitä tosissaan. Niiden mielestä se on etelän kotkotuksia, ja yleensä me olemmekin Pohjanmaalla syömättä. Emme me vaadi gourmet-aterioita, vaan vieraanvaraisuutta. Mun vanhemmat on Karjalasta, ja olen oppinut, että vieraita varten pitää olla viimeisen päälle pöytä koreana. Ei meidän keikkasopimuksessamme lue mitään mahdotonta, että takahuoneessa pitäisi olla teeveepelit ja moponkorjausvälineet, Tuukka selittää ja Toni jatkaa:

Eivät ne järjestäjät edes lue niitä sopimuksia. Joihinkin sopimuksiin on laitettu, että järjestysmiehillä pitää olla koko keikan ajan päässään mikkihiirihatut, mutta eihän niillä tietenkään ole. Nämä paikat riistävät meitä. Jos keikan alku on myöhästynyt 20 minuuttia, meiltä on peritty palkkioita takaisin.

– Niiden perään on lähetetty ulosottomiehet, Sipe toteaa tyynenä.

– Ja baikkareita, Toni pistää paremmaksi.

– Helvetin Enkelit, Sipe tarkentaa.

Sitten oli Apulannan vuoro, ja voin kertoa, että tiettyä jännittyneisyyttä oli havaittavissa Tavastian takahuoneessa ennen keikkaa. Astuessamme lavalle ja kuullessamma möykän tiesimme, että meitä oli odotettu ja tämä saattaisikin mennä hyvin. Kun Poistuisitko mun elämästäni-kappaleen ensimmäiset soinnut kajahtivat ilmoille, kaikki palaset loksahtivat takaisin paikoilleen. Loppukeikka olikin sitten yhtä juhlaa.

Tuukan mielipide eroaa Sipen ja Tonin kovista Helvetin enkelit-puheista. Hän on kehittänyt oman filosofiansa kaupallista maailmaa vastaan.

– Vaikka meitä koko ajan ryöstetään, me haluamme näyttää esimerkkiä siitä, että kaikesta ei tarvitse saada itselleen rahaa. Omasta hyvinvoinnistaan voi jakaa myös muille, ja hyväntekeväisyys pitää aloittaa lähipiiristä.

– En mulla ole lähipiirissä ketään, jolla menisi huonosti, vänkää Toni vastaan.

– Aina joku tarvitsee apua. Mä voin vaikka auttaa sua veroilmoituksen tekemisessä. Jos tekee toiselle hyvän mielen, se hoksaa , että tuohan on kivaa ja jatkaa sitä. Ihmiskunnan kohtalo on ennnelta määrätty jo vuosia sitten, mutta ehkä lopun ajoista voidaan saada inhimillisiä, jos ihmiset edes vähän auttaisivat toisiaan, Tuukka selittää vakavana. Kaksi muuta apista kuuntelee kerrankin hiljaisina. Kaikki ovat sitä mieltä, että pienten palvelusten tekeminen lähimmäisille on hyödyllisempää kuin murehtiminen Algerian tilanteesta. Pizzeriassa vallitsee hetken aikaa sopusointu.

– Mä olen kelannut, että tämän tyyppistä hommaan teen vielä pitkää, Sipe toteaa sitten harkitsevaan tapaansa.

– En mäkään ole töihin ajatellut mennä. Kaikki kunnia niille, jotka tekee töitä, mutta mulla ei ole selkärankaa siihen. Mä olen tälläinen veltto mato, Toni paljastaa.

– Me teemme vain viihdettä, Tuukka kertoo toimenkuvansa asiallisena, mutta Toni saa sittenkin viimeisen sanat:

– Ihmiset ajattelevat, että me olemme viihdettä. Kyllä perhe-elämä olisi välillä hienoa: koti ja lapset ja vaimo. Lause loppuu syvältä kumpuavaan röyhtäykseen, mutta maan viileimmällä rokkitähdellä on tosipaikan tullen sittenkin tavat tallella: – Anteeksi, tuo oli todella törkeätä. Anteeksi.

Sitten olikin jäljellä kamojen pakkaaminen ja matka kotiin nukkumaan. Kello oli noin puoli viisi, kun löysin itseni kotoa omasta sängystäni valmiina nukkumaan seuraavaan aamuun asti. Ennen nukahtamistani ehdin todeta, että kyllä elämä on sitten ihmeellistä.

Lähettänyt: Juho Kauppinen

Faniystävällinen Apulanta ei halua rahastaa

Tänä kesänä yleisön on villinnyt bändi, jonka yksikään soittaja ei ole koskaan käynyt soittotunneilla, mutta jonka laulaja on kirjoittanut YO-kisoista kuusi Laudaturia ja joka on 90-luvulla tehnyt sen, mitä kauan odotettiin: pistänyt menestyksekkäästi kampoihin markkinahenkiselle musiikkibisnekselle.
Heinolalaissyntyinen Apulanta tekee levynsä omalle levy-yhtiölle ja pitää huolta faneistaan.
-Muusikon ammatti on nykyään palveluammatti, rumpali Sipe sanoo.

Vuonna 1991 perustettu Apulanta keräsi rivakalla musiikillaan monisatapäisen fanijoukon jo bändin alkuaikoina, mutta kriitikoiden kiitokset bändi saavutti vasta vuosina 94-95
– yhtäkkiä alkoi olla juttuja lehdissä ja televisiossa, mutta se ei tarkoita sitä, että suosio olisi alkanut vasta silloin. Jengi on aina tykännyt, toteaa Sipe
Hän muistelee, että ensimmäinen keikka, jolla oli kunnon fanimeininki pidettiin Valkeakosken nuorisotalo Aknessa. Sipe uskoo bändin suosion johtuvan rehellisestä asenteesta.
– Me ollaan mitä ollaan eikä tässä yritetä esittää mitään. Laulut tehdään elävästä elämästä , ja aina pyritään rehellisyyteen . Siten nuorten on helppo samaistua meihin, selvittää rumpali reseptiä, jolla Apulanta on noussut 90-luvun ehdottomasti suosituimmaksi nuorisobändiksi.
Nuorisobändi onkin ainoa kategoria, johon Apulanta haluaa itsensä sijoittaa. Musiikin luokittelu on Sipen mielestä liian ahdasta, ja se luo ennakkokäsityksiä esitettävää musiikkia kohtaan. Apulanta on kuitenkin ehdottomasti rock.
Yhtye on saavuttanut katu-uskottavuutensa omalähtöisen tekemisen kautta. Basisti Tuukka ohjaa monesti palkitut videot, laulaja-kitaristi Toni tekee musiikin ja koko tiimi työstää yhdessä muun muassa levyjen kannet.
-Ihmiset arvostavat sitä, ja ihmisten kiitoksista saa voimaa jatkaa eteen päin.

Piikkinä isojen yhtiöiden lihassa

Apulanta perusti vuonna 1993 oman levy-yhtiön ^ÔLevy-yhtiö^Ô, koska isot firmat eivät löytäneet yhtyeen demoilla esittämälle musiikille tilaa suomalaisesta musiikkimaailmasta. Nyt kun Apulanta on rikkonut muun muassa eniten myysyn singlen rajan, on muidenkin levy-yhtiöiden mielet muuttuneet.
-Kun meistä tuli suosittuja nämä samat levy-yhtiöt, jotka eivät aikaisemmin meitä huolineet yrittivät ostaa meitä leipiinsä. Siinä oli kieltämättä aika siistiä sanoa, että sori ei tulla, kun ette kerran ottaneet aikaisemmin. Nyt kun me myydään enemmän kuin ne kolme nimeltämainitsematonta levy-yhtiötä, niin kyllä niitä varmaan sylettää, Sipe tuumaa.
Oman levy-yhtiön pyörittäminen vaatii luonnollisesti paljon työtä. Aluksi homma hoitivat Apulannan ja Tehosekoittimen jäsenet, mutta nykyään yhtiön leipiin on palkattu muutama kaveri. Jokainen bändi hoitaa kuitenkin omat kirjanpitonsa ja lakisääteiset asiansa.
Oman levy-yhtiön ansiosta Apulanta pystyy määrittämään järkevät hinnat levyilleen ja keikkalipuilleen, joita jälleenmyyjät eivät saa ylittää.
-Kun itse tekee levyt näkee kuinka paljon levyn tekeminen tulee maksamaan ja näkee kuinka paljon täysihintaisilla CD-levyillä rahastetaan, kertoo Sipe.
Apulannan levyt eivät maksa 90 markkaa enempää, koska bändi haluaa murtaa osaltaan hintakartellia
– Myös keikkalipun hinta 40 markkaa on aika iso raha nuorille.

Esikuvaa voisi hyödyntää

Apulanta haluaa antaa keikkalipun hinnalla faneille muuta kuin humalaista örveltämistä. Bändin jäsenet suhatutuvat kannattajiinsa kaksijakoisesti. Aidot pitkäaikaiset fanit saavat Sipeltä kiitosta, mutta poikkeuksiakin löytyy.
-Känniset teinit, jotka tulevat aivan soseessa örveltämään ja kirkumaan ovat aika ahdistavia. Toisaalta fanejahan nekin ovat ja täytyy aina muistaa, että ilman faneja emme olisi mitään.
Apulanta haluaa, että faneilla on muutakin elämää kuin pelkkä bändi. Keikkatauko ei saa olla elämän ja kuoleman kysymys, sillä esikuvien ihailu ja niistä riippuvaisuus pitää pistää oikeisiin mittasuhteisiin.
Apulanta on silti suuri esikuva monille nuorille niin pukeutumisessa kuin asenteissakin. Sipe toivoo, että bändien vaikutusvaltaa nuoriin osattaisiin jossain mielessä käyttää hyväkseen positiivisella tavalla
– Vaikuttaminen nuoriin pitää tehdä kuitenkin antamalla esimerkkiä. Jos minä haluan, että ihmiset alkavat syödä kasviksia, ei se onnistu sillä, että sanon SYÖKÄÄ KASVIKSIA. Toitottamalla ja tuputtamalla ei saa mitään aikaiseksi, sanoo rumpali, joka muuten itse on kasvissyöjä.

Hyvät harrastukset, kunnon kotikasvatus

Nuorison vetostumista pullamössösukupolveksi on jauhettu lehdissä pitkää.
-Nuorille on niin valtavasti tarjontaa, kun on televisiot, videopelit ja internetit. Kyllähän se väistämättä edesauttaa sitä, että ihmiset istuu himassa ja pelaa vaan koneilla. Ennen sitä juoksenneltiin metsässä ja käytiin uimassa ja lenkillä. Se on sitä kunnon toimintaa, jossa pysyy sielu ja ruumis virkeänä, toteaa Sipe, joka rehellisesti tunnustautuu maalaispojaksi.
Harrastusten avulla nuorten energiaa pystytään suuntaamaan oikein. Apulanta on ylpeä etenkin siitä, että bändin breikattua syntyi monia ns. kellaribändejä, jotka teknomusiikin aikakaudella olivat ehtineet hävitä. Kotikasvatus ja harrastukset muodostavatkin hyvän perustan elämälle.
-Kun kotikasvatus on kunnossa ei harrastuksista tarvitse hakea suurta turvaa, mutta jos kotikasvatuksessa on jotain pielessä, on hieno juttu, jos harrastuksista saa hyviä fiiliksiä.
Alkoholilla ja päihdeaineilla haettu hauskuus on sen sijaa todellisuuden pakoa.
-se on vähän ikävää jos nuoret eivät enää halua olla selvin päin. Jos vain kännissä on hauskaa, on se tosi huono homma..
Apulannan pojat erottuvat pullamössösukupolvesta sillä, että pojat kokevat tekevänsä kovaa ja hyödyllistä työtä.
-Joka ilta sadat ja tuhannet ihmiset saavat meidän ansiosta hyvät fiilikset. Pidän sitä hyvänä asiana.
Muusikon elämä on iskeytynyt Sipen selkäytimeen niin voimakkaasti, ettei muu työnteko enää välttämättä luonnistuisi. Silti ylioppilaaksi itsekin opiskellut rumpali arvostaa kouluttautumista ja työssäkäyntiä.
-On hienoa, jos ihminen kouluttautuu johonkin ammattiin ja tekee työtä. Enhän minäkään soittaisi rumpuja, jos siellä kapulatehtaalla ei olisi joku, joka niitä kapuloita sorvaa.

Tulevaisuus ei pelota

Apulannan tulevaisuus on avoin. Suunnitelmia on vain lokakuuhun asti, kun bändi uusi pitkäsoitto ilmestyy. Siltä on jo lohkaistu menestykseksi noussu sinkku Teit meistä Kauniin.
-Päivä kerrallaan tätä hommaa tehdään. Uskon kuitenkin, että suomalainen musiikkimaailma tulee pysymään vielä kauan rock-henkisenä.
Tulevaisuudesta Apulanta-rumpali Sipellä on omat visionsa ja mietteensä.
-Jos jokainen oikeasti tekisi sitä mitä haluaa kaikilla olisi tosi hyvä fiilis ja maailma olisi hyvä. Jokaisen täytyisi löytää se oma sisäinen ääni ja toimia ikään kuin vaistojen varassa kuitenkin järkeä käyttäen.
Maapallon tulevaisuus ei pelota, mutta…
-Silleen vähän ahdistaa, kun maailmasta yritetään tehdä yhtä suurta bisnesyritystä ja joka ikinen minuutti ja sekunti yritetään hyödyntää ja aika yritetään saada tehokkaasti käytettyä.
-Henkiset arvot ja muut hienot jutut kuten metsissä kulkeminen ja puitten halailu on jäänyt kokonaan pois. Se on aika järkyttävää. Vasta sitten kun kaikki puut kuolevat ja joet kuivuvat bisnesmies ymmärtää, että rahaa ei voi syödä

Tiina Keino

Lähettänyt: Tiina Keino

Pavi heräsi eloon perjantai-iltana

Rumpalille sattunut tapaturma uhkasi pilata illan, mutta Apulanta heitti sitkeästi komean keikan

Nuoriso ärjähti suoraan huutoon, kun Apulanta asteli perjantai-iltana Pavilla esiintymislavalle. Eturivin tytöt herahtivat kyyneliin jo Apulannan alkaessa laulaa ”Mä oon liikaa, minä olen liikaa.” Kädet kurkottelivat lavan suuntaan, suut kävivät laulun sanojen tahtiin, katseet anoivat huomiota. Pavin tunnelmassa oli jotain samaa, kuin vuosia sitten Dingon lupaillessa ”Mä reppuselässä sinua vien”. Paville oli saapunut bussilasteittain nuoria Jokilaaksosta ja kauempaa. Orivesiläiset, mänttäläiset, keuruulaiset ja vilppulalaiset sopivat sujuvasti samaan joukkoon jämsäläisten, jänsänkoskelaisten, korpilahtelaisten ja kuhmoislaisten kanssa. Epävirallisen arvion mukaan paikallaolijoiden keski-ikä pyöri kuudessatoista vuodessa.

Nostalgiaa ja nimmareita

Jämsäläinen Tero Mäkinen, 19, sai Apulannalta nimikirjoitukset paitaansa. Kärkkymiseen kului aikaa yli tunti. Kaveri Tarmo Heikkinen, 19, jäi ilman.
-Mä olin ainut joka sai. Ne sano, että mä oon eka ja vika, kelle ne Pavilla antaa nimmareitaan. Oon muuten aika leuhkana, Tero tunnusti esitellessään paitaansa.
Molemmat pojat ovat käyneet Pavilla jo 90-luvun alussa, kun Pavilla vielä järjestettiin säännöllisesti toimintaa.
-Kyllä täällä vielä vuosina -92 ja -93 käytiin. Hausmylly taisi olla viimeisiä täällä esiintyneitä. Ja olihan täällä kerran se stripparikin…
Parhaiten perjantaina paikalla olleista Pavin historiaa muistivat Kiekko-Susien D-86 isät, jotka oli värvätty tilaisuuteen järjestysmiehiksi. Moni noin 40-45 -vuotias mies muisteli omaa hurjaa nuoruuttaan katsellessaan nykynuorten toimintaa.
-Kyllä tässä sellaisia nostalgisia tunnelmia tulee, kun omat lapset täällä pyörivät ja niitä katsellaan. Itse oltiin silloin 70-luvulla nuoria. Se oli sitä aikaa, kun Pavi oli vielä todella hengissä, muisteli järjestysmies Markku Saarinen.
-Silloin täällä esiintyivät kaikki Suomen eturivin bändit Hurriganesista Somerjokeen. Täällä kävivät porukat kauempaakin.

Apulanta Rules!

Jämsäläistytöt Maija Isännäinen, 15, Hanna Patajoki, 15, ja Emilia Ilves, 17, sekä koskenpääläinen Annukka Airevuo, 18, saapuivat linja-autokuljetuksella kuulemaan Apulantaa. Maijan, Hannan ja Annukan ensimmäinen kommentti olikin:
-Apulanta rules!
Emilia ei tunnustanut olevansa varsinainen Apulanta-fanaatikko. Hän oli lähtenyt mukaan lähinnä lapsenvahdiksi seitsemälle nuoremmalle tytölle.
-Minusta se musiikki on lähinnä räminää ja rääkymistä, mutta minkäs teet, kun muut tykkää!

Ensiavulle superkiitos

Apulannan konsertista uhkasi alkuillasta tulla jo täydellinen fiasko, kun harjoitusten loputtua bändin rumpali Sipe teloi kätensä Pavin esiintymislavan takaseinässä törröttäneeseen naulaan.
-Naula repäs mun käden auki luuhun saakka. Verta tuli oikein kunnolla. Nuorukainen kuljetettiin kiireen vilkkaa Jämsän terveyskeskukseen, missä pelastavaksi enkeliksi ryhtyi päivystävä lääkäri.
-Se oli sellainen iso, silmälasipäinen, lempeännäköinen mies, joka hymyili koko ajan.
Sipe otettiin paikattavaksi suoraan jonon ohi.
-Terveyskekskuksen ensiavulle tosi iso plussa. Siellä ihmiset onvat kyllä tosi ammattilaisia. Lääkäri tutki ja hoiti homman tosi hyvin. Pisteet ja tosi iso kiitos!
Vaikka Paville ehdittiin kutsua jo YUP-bändin rumpali tuuraajaksi, Apulannan oma mies tahtoi silti päästä estradille.
-Pitää ainakin yrittää, kun jengi on tullut tänne meitä katsomaan ja kuulemaan. Yleisölle annetaan kaikkemme, pohti nuori mies irvistäessään kivusta.
Niin Sipe kiipesi kello 23.10 Jämsän Paviljongin pavalle soittamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yleisö kiljui riemusta.

Stina Haaso

Lähettänyt: Stiina Patajoki

”14.8. Apulanta heitti keikan Jämsän paviljongilla. Pavi on siis semmonen paikka missä vuosia sitten oli joka viikonloppu jotain happeningia ja sinne tuli jengiä kaukaakin (lue juttu…). Tän vuosikymmenen alussa sen meininki kuitenkin lopahti ja loppui sitten kokonaan, kunnes tänä syksynä Jämsän nuorisotoimi järkkäsi Suomen parhaan ja suosituimman bändin Apulannan coolille koulujenaloitus- keikalle, jonne sitten tulikin about 700 bailaajaa (mikä on aika paljon kun ottaa huomioon että Jämsä on aika kupponen place…).

Itsekin olin paikalla ja täytyy sanoa että kyllähän se Apulanta on todella mahtava liveakti. Mä en ollut ennen nähnyt Apista livenä vaikka suuri fani oonkin, kun se ei oo ollut keikalla missään lähiseudulla. Joten mähän kuten moni muukin olin ihan innoissani kun kuulin että Apis on tulossa. Kaikista hienointa on kuitenkin se, että Pavin henkiinherättämisoperaatio oli Apulannan ansiota. Apulannan auraamaa tietä pitkin me jämsäläisetkin saatiin hyvä paikka missä täälläkin päin voi bändejä nähdä, ja tulosta on selvästikin syntynyt. Apulannan keikan suosion takia tänne on syksyn aikana tulossa ainakin Tehosekoitin, Klamydia ja Rasmus. Suuri kiitos kuuluu Apulannalle! Ja tässä on vielä paikallisen Koillis-Häme -lehden juttu illan konsertista, ei mikään kauheen valaiseva bändin kannalta, mutta kuiteskin. Ja toi nimmarijutska ei pidä paikkaansa, sillä mäkin sain Kolmosen kansilehteen Tuugen ja Sipin nimmarit. Tonia ei näkynyt… kuten yleensä?!? Illan traaginen tapahtuma oli tietysti se kun Sipe loukkasi kätensä. Onneks nähtiin Bändi ihan kokonaisena ja kuultiin vielä todella hienoa soitantoa. Kiitos ja kumarrus, Apulanta!”