Kilpailu Soneraplazalla
Apulanta
10.2.1999
Uusi sarjakuva. Sisältää kilpailun.
3.2.1999
Sepi-Karhu toivottaa kaikille Apis-faneille oikein hyvää kevättä ja suuntaa kulkunsa kohti Dominikaanista tasavaltaa.
Slammer 2/99
SipeApulanta trilogian ensimmäinen haastateltava oli rumpali Sipe. Kohtauspaikaksi oli sovittu Heinolan Valentino kahvila, ja aika oli maaliskuinen lauantai-ilta, kello 20.00. Tapaaminen jännitti hieman, sillä vaikka olen asettanut nauhurini jos jonkin näköisen lumilautastaran naaman eteen ilman kummempia paineita, niin nyt tilanne oli toinen. Viereeni istahtaisi hetken kuluttua Suomen suosituimman rockryhmän jäsen, eikä minulla ollut hajuakaan onko Sipe oikeasti rento ja ystävällinen, niin kuin jostain olin lukenut, vai olisiko hänelle sittenkin noussut kusi päähän, kuten ehkä minulle hänen asemassaan… Noin kymmenen minuuttia yli kahdeksan, kahvilaan astelee pienikokoinen nuorimies joka ei ainakaan näytä yhtään pelottavalta. Sipe menee suoraan noutamaan kahvia rankan päivän päätteeksi; Apulanta oli ollut treenaamassa uusia biisejä tulevaa levytystä varten. Sipe saapuu kahvinsa kanssa ja ojentaa kätensä tuttavallisesti; ”Sipe. Joo oli pakko kiirehtii hakemaan sumppia, kun en oo koko päivänä kerinnyt juomaan.” Hetken rupateltuamme ja Slammereitä tutkittuamme painan nauhurini käyntiin ja alan rummuttaa rumpalia kysymyksillä. Miten Simo Santapukista tuli Sipe, Apulannan rumpali?Antti (Apulannasta jo poistunut jäsen) ja Toni olivat skulanneet hevimetallia jo pitemmän aikaa, ja ne tarvitsivat rumpalia. Mä olin tuntenut Antin jo kauan, ja yhtenä kauniina iltana ne pyysivät minua soittamaan rumpuja. Se oli kesällä 1991. Ja minähän suostuin saman tien. Silloin musta tuli Apulannan rumpali, mutta mä olin vielä Simo. Sipe nimi tulee… tää on muuten hyvä. Tätä mä en olekaan vielä missään tilittänyt… ensi kertaa julki! Bändillä nimeltä Terveet Kädet on sellainen levy kuin ”Kemi-live 1982”, siinä levyllä jonkun biisien välillä kuuluu kun joku huutaa; ”Sipe! Vitun kyrpä, tuu tänne!” Mähän rippasin siitä heti lempinimen, räkäsen punkbändin livelevyltä. Hyvä homma! Mä en ollut koskenutkaan rumpuihin ennen sitä. Yhelläkään rumputunnilla en oo ollut. Misfitsin levyjä kuuntelin ja yritin toistaa perässä. Heti ensimmäisestä illasta lähtien pojat soittivat bändinä. Sipe tosin oli omasta mielestään: ”….aika huono, niin kuin varmaan uskotte. Kyllä siinä se puol vuotta meni ennen kuin opin soittaa tahtii kunnolla.” Nuori rumpali väsyi usein kesken biisin koska oikeaa tekniikkaa ei ollut vielä hallussa. ”Silloin kun ei vielä tiedetty, että musta tulee rumpali, ehdottelin Antin ystävänä bändille nimiä, Napalm Killers oli ainakin yksi ja Frantic Mutilation- eli raivoisa silpominen. Siel oli aika monta tommoista… Misfitsistä digattiin ja b-luokan kauhufilmejä katottiin.” Sipe ei alku aikoina oppinut Tonia tuntemaan, Antti toimi poikien yhdistävänä lenkkinä. ”Itse asiassa ensimmäinen vuosi Apulannassa meni niin, että mä ja Toni puhuttiin vaan Antille. Minä ja Toni oltiin vähän vieraita toisille.” Tuukan liittymisestä bändiin ei ollut noihin aikoihin merkkejä ilmassa. ”Tuukkahan oli heinolan pahis. Kyllähän kaikki Tuukan tiesi. Aina perjantaisin kun Temonen tuli torille niin koko tori oli vähän varpaillaan. Sillä oli oikeasti kovan jätkän maine. Se oli näitä heinolan ensimmäisiä skeittaajia. Kyllä mä muistan kun itse nuorempana pelkäsin kun Temonen tuli kaupungille… itse asiassa oon mä nähnyt kun Tuukka hakkas yhen tyypin.” Sipe ei suuremmin kaipaa noita aikoja ennen suurta menestystä, vaikka tunnustaakin että meno oli paljon rennompaa ja viatonta silloin. Ei ollut kiire mihinkään, paitsi ehkä kuuluisuuteen. ”Aikahan kultaa muistot niin kuin tiedetään. Kyllähän silloin ne negatiiviset hetket oli aivan kuin nytkin. Jos mä ihan suoraan sanon niin en mä kaipaa sitä, että vedetään jossain räkäsessä Semifinaali klubissa jossa on kymmenen ihmistä kattomassa, joista kukaan ei edes diggaa meistä. En mä sitä halua mustata, olihan sekin ihan hienoa aikaa omalla tavallaan.” Sipe ei ota paineita kuuluisuudesta vaan pyrkii olemaan rehellinen itselleen ja muille. Aina kuulemma ”ihan jees olotila” kun ei tarvitse esittää mitään. Missä sä ensi kerran tajusit, että te olette tulleet kuuluisiksi?Se oli ihan selkeästi Korialla 16.12.1995. Se oli ensimmäinen keikka jossa oli tuhansia ihmisiä. Ei nyt tuhansia mutta vähän päälle kakstuhatta. Siellä oli eka kertaa oikea fani meininki; sikana nimmarin pyytäjiä, jengi bogoili ja tanssi musiikin tahtiin. Tää ”Mitä kuuluu” oli just tullut ja soinut edellisenä viikolla hirveästi radiossa ja ollut telkkarissa. Se näkyi sitten heti perjantain keikalla. Sipelle rocktähteys ei tullut yllätyksenä. Hän oli aina uskonut, että jonain päivänä homma kääntyy nousuun jonka huippua ei vieläkään ole näkyvissä. ”Aina mä luotin ja toivoin. Aamulla kun mä heräsin ja katoin peiliin, niin mä tervehdin aina rokkitähtee, vaikka me ei oltu vielä yhtään mitään. Ehkä se on tän jutun pointti, jos uskoo johonkin tarpeeksi ni sen voi saavuttaa.” Menestys tuo usein kultaa myös rahan muodossa. Aika jolloin raha löysi Apulannan, synnytti legendan nimeltä ”rintatasku”? Minähän olen aina ollut bändin virallisten asioiden hoitaja, papereiden täyttö, veroilmoitukset jne. Joten oli luonnollista, että minä hain keikkaliksat keikan jälkeen. Mulla oli aina nahkatakki siihen aikaan ja siinä tää rintatasku, jossa oli aika paljon rahaa. Koko aika. Toi raha oli aika hauska homma, mä olen itse ostanut kaikki vaatteeni ja muut neljätoista vuotiaasta lähtien. Olihan meillä keikkoja ennenkin kuin meistä tuli kunnolla kuuluisia. Jengi diggas ja keikkaa riitti, vaikka mitkään lehdet ei meitä huomannutkaan. Himasta ei tarvinnut rahaa pyytää. Sipe pitää kuuluisuutta mittarina, joka mittaa ketkä ovat oikeasti hyviä ystäviä ja ketkä iskevät puukon selkään heti kun katse kääntyy. Hyvät ystävät säilyy kaikesta tohinasta huolimatta, vaikka aikaa ei kyläilylle paljoa jääkkään. Perskärpäsiäkin tarttuu, mutta silti uusia tuttavia ei aina saa leimata selkääntaputtajiksi. Löytyy myös aidosti mukavia ihmisiä jotka ovat enemmän kiinnostuneita Simo Santapukista, kuin Apulannan Sipestä. Faneja, jotka lähettävät Sipelle kirjeitä, hän muistaa mm. pitämällä parhaiden kirjeiden sisältä löytyneitä rannekkeita kädessään. Sympaattinen ele, joka varmasti tuo hyvän mielen niille, jotka sattuvat bongaamaan itse punotun nyörinsä idolinsa ranteessa. Tapaatko usein ihmisiä jotka eivät oikeasti tunnista sua?En oikeastaan, kyllä mut yleensä tunnetaan, joka johtunee varmaan näistä hiuksista. En tiedä ketään toista, jolla olisi tällainen tukka. Ehkä erilaisen tukan vuoksi Sipelle pistettiin sukkahousut päähän bändin ekalla videolla, ”Mitä kuuluu”. ”Se harmitti mua ihan sikana. Se taisi olla Tuukan idea, mutta se oli häiriintynyt video muutenkin. Se voi olla, että ne oli juuri hiusten takia mun päässä. Mä en ole jutellut siitä sen jälkeen. Sittemmin me hoksattiin, että ei mitään imagoa kannata rakentaa sen kummemmin. Ollaan mitä ollaan, ja se olkoon meidän imago. Meidän imago on varmaan se, että meillä ei ole mitään imagoa. Tällaisia naapurinpoikia.” Mikä on sun suosikki biisi soittaa? Ehdottomasti tää uuden levyn 003, elikkä tämä kadulla on kuoppia. Se on älyttömän kova, aina keikoilla tuntuu, että mä en soita sitä, mä vaan diggailen sitä. Ottaako sua ikinä pannuun Tonin biisit? Nehän ovat tosi henkilökohtaista tilitystä.Ei ollenkaan. Mä olen hirveän kiitollinen siitä, että mä saan soittaa Tonin syvimpiä tuntoja. Sehän on tosi hieno homma, että Toni uskoo arat fiiliksensä meidän biiseihin. En mä haluaisikaan soittaa mitään diibadaa musaa. Eihän sellainen ole mistään kotoisin. Toni on kyllä niin kova biisintekijä, että en muista milloin sellaista on Suomessa ollut. Se kyllä ansaitsee kaiken gredun ja kunnian mitä se tästä saa. En pystyis tekee sellaista musaa, enkä usko että kukaan muukaan tällä hetkellä pystyy. Siltä vaan tulee tosta noin. Onko Toni Apulanta-nimisen valtion diktaattori?Ei se oikeastaan ole. Meillä on sinänsä demokraattinen systeemi… tai ei demokraattinen, mutta meillä on jokaisella selkeä rooli tässä bändissä. Toni tekee sävellykset ja sanoitukset, se on sen homma eikä niihin ole muilla sanomista. Toisaalta Toni ei tuu mua neuvomaan kun mä teen tilinpäätöksiä tai Apulannan kiertuebudjettia. Eikä minä ja Toni neuvota Tuukkaa videoiden teossa. Sovitus puolella voi olla myös mun tahi Tuukan ideoita. Meille on muotoutunut aika hyvin tällaiset roolit, vaikka me ei olla ikinä edes puhuttu siitä. Huolestuttaako sua koskaan teidän tulevaisuus? Se että ette enää saisikaan levyjä kaupaksi tai, että välit bändin sisällä olisivat sellaisessa kunnossa, että ei yksinkertaisesti pysty jatkamaan Apulantana? Viime vuonna toi sisäinen kemia huolestutti aika paljonkin. Vietin unettomia öitä miettien miten saatais meininki paremmaksi. Meil oli huonoa ilmaa bändin sisällä, vaikka me ei sinällään riidelty, niin sen vain aisti. Se ei huoleta, että levyt ei menisi kaupaksi. Sitä mä en usko, vaikka en nyt halua olla ylpeä. Mä luotan jotenkin, että kyllä meidän orkesterille riittää kuulijoita kunhan saadaan sisäisen kemia pysymään kasassa. Nyt bändin sisällä on hyvä meininki. Sipe on tosi innostunut puhuessaan tulevasta kiertueesta ja uudesta levystä. Parin kuukauden loma bändikuvioista on tehnyt tehtävänsä; akut ovat valmiita Apulannan imettäviksi jälleen kerran. Veljeys ajaa pelimannit yhteen kerta toisensa jälkeen. ”Ei oikeastaan edes nähty pariin kuukauteen. Alkoi kaipaa ja arvostamaan taas tätä hommaa. Nyt just tulin treeneistä, niin oli kyllä hyvä meininki. Ei ole sellaista pahaa verta niin kuin viime kesänä. Ennen kuin se kirja (Maalin alta) ilmestyi me istuttiin alas puhumaan asiat selviksi. Mutta ei me tollasista asioista puhuta niin hirveän usein… en mä tiedä miksi. Tehosekoitin kyl puhuu ihan koko ajan. Niil on silleen hyvä meininki. Me ei huudeta toisille yleensä. Nieleskellään vaan kaikki ja sitten kun on tarpeeksi niellyt, niin se vaan tulee ulos pahoina fiiliksinä.” Olet sä joutunut paljon sovittelemaan Tuukan ja Tonin välejä?Kyl mä oon… se on oikeastaan myös yksi mun rooli tässä bändissä. Mä olen tällainen sovittelija. Mutta kyllä mullakin ois ongelmia… Sehän tässä ahistaakin kun ei ole ketään kelle mennä tilittää, paitsi mutsi. Kai mulla kuitenkin on vähemmän ongelmia kuin keskiverto tyypillä. Mä pyrin olemaan stressaamatta mistään. Sen saavuttaa sillä, että pyrkii olemaan kiitollinen ihminen. On kiitollinen siitä, että on ruokaa, talo missä asua, vaatteita mitä pukea ja kaikki ruumiinjäsenet toimii. Sitä kun kiittää joka päivä, niin ei stressaa pienistä asioista. Vaikka Sipe osaakin olla kiitollinen elämän itsestään selvyyksille, ei näin suinkaan aina ollut. ”Tottahan se on, että en mä paljoa kiitellyt silloin 15-vuotiaana kun tsiikasin Bad Taste:a ja kuuntelin Misfitsiä. Mut mä kävin tossa pari vuotta sitten Intiassa, ja siellä kun näin tällaisia tylyjä ihmisiä, jolla ei ollut käsiä ja jalkoja. Joka päivä näki kaikenlaista surkeutta. Kai se avasi mun silmät… vaikka tällaiselta geegoilulta kuulostaa ”Mä olin Intiassa ja siellä näin valaistuksen” niin näin se vain oli. Nyt kun tulin jenkeistä niin taas heräsi tää kiitollisuus, oli se niin tylyä se meininki.” Sipe oli tyttöystävänsä Mandyn kanssa kiertelemässä Yhdysvalloissa. Mandy oli Apulannan alkuperäinen basisti ollessaan vaihto-oppilaana Heinolassa. Sipen ja Mandyn lempi leiskahti uuteen liekkiin viime kesänä Mandyn vieraillessa Suomessa. Fanitkin ovat hyväksyneet Mandyn hyvin sen vuoksi, että Mandy on orginaali jäsen, osa bändin historiaa. ”Mulla oli koulureppu johon olin kirjoittanut hyviä bändejä, kuten Descendents ja Bad Religion. Mandy kun oli Amerikasta niin sehän innostu heti kun mä olin ainut punkkari koko koulussa. Se luki mun reppua yhtenä välituntina, ja kun tunti alkoi niin mä etsin mun reppua joka oli Mandyn kädessä. Siitä alkoi tämä ystävyys, viikon päästä se oli sitten bändissä. Se oli soittanut yhdeksän vuotta pianoa, joten se oppi aika helposti, mutta ei se ikinään mikään hyvä ollut.” Nyt kun välimatka on suuri niin yhteyttä pidetään meilaten, puhelimella ja kirjeitse. Tilanne helpottuu kesällä jolloin Mandy tulee Suomeen koko suveksi. Tyttö aikoo myöhemmin muuttaa pysyvästi rakkaansa luokse. ”Se haluaisi Suomen kansalaisuuden. Toi on sille aika helppo päätös, koska silläkin on noita negaatioita Yhdysvaltoja kohtaan. Varmaan ymmärrät miks, ku oot ittekki siellä käynyt; eihän se mikään maailman joviaalein maa ole, toi Amerikka. On siel hyvätki puolensa, mut on se vähän kylmää toi meininki.” Onko Mandy tulevaisuudessa lavallakin teidän keikoilla?Jos tiedätte ton Silmämuna biisin, ni se huutaa sen ”Varo räkää!” siinä. Ei se muuten tuu lavalla olemaan. Tuukka on meidän basisti ja sillä selvä. Mandy on ex-basisti. Rummuthan on aina lavan takaosassa… näin on …niin tuleeko sulle koskaan sellainen fiilis, että haluaisit jättää soiton siihen ja daivaa yleisön sekaan, tai huutaa mikkiin jotain ihan muuta? Toisin sanoen, kaipaatko koskaan takarivistä etulinjaan?Ei oikeastaan… mä olen vähän sen tyyppinen etten mä sellaista kaipaa. Mä olen ihan tyytyväinen siellä takana. En mä liian vaatimaton persoona ole, mutta en mä halua mennä lavan eteen geegoilemaan. Milloin sä aloit pitämään itseäsi rumpalina, noin ammatillisesti. Ootsä mielestäsi ammattimuusikko?Sanotaan näin, että kyllä mä nytkin sen tiedostan, että en mä teknisesti maailman paras rumpali ole. Enhän mä osaa edes nuoteista soittaa… vieläkään…ollenkaan. Enkä mä näistä tekniikoista tiedä, kun en mitään kursseja ole koskaan käynyt. Voihan se olla, että mulla on ihan väärä tekniikka. Mutta, voidaan sanoa, että ysikuus lähtien, mä oon ollut tyytyväinen omaan soittoon. Ennen sitä mä olin vähän epävarma. Mutta toi Ehjä levy kun tehtiin, niin siinä mä olin aika kova. Apulannan backstagelta on usein kulkeutunut hurjia juttuja. Sulla on ollut sellainen häntäheikin mainekin. Millainen teidän tyypillinen backstage sessari oikein on?No ihan oikeasti tyypillinen backstage meininki on tosi halju. Ei siel oikein oo mitään; ehkä lautasellinen leipiä, kori limsaa ja ehkä kori kaljaa. Ja tosin me ei juoda, mut nää tekniikkaryhmän jäsenet vetää. Kummiski… kato tyypillinen keikkapaikka on pohjanmaalla sellainen tanssilava. Ei siel oikein oo sellaista meininkiä, siellä on yleensä aika kylmä. Siellä värjötellään ja ootellaan, että koskas mentäis skulaamaan. Eikä siel ole yleensä edes telkkaria. Ei oikein mitään. Tylsäähän siel on kuin mikä. Harvoissa ja valituissa Helsingin paikoissa sitten on tällaista tyypillistä rock-meininkiä. Lepakossa ja Tavastialla. Siel on vähäpukeista tyttöä ja kaiken näköistä tällaista. Käyttekö te valkkaa yleisön joukosta halukkaan näköisiä tyttöjä?No kato en mä enää kun oon perheellinen. Mutta silloin kun kaikki oli uutta ja sai noita faneja ja tollasta, niin kyl mä silloin… silleen.. tiedät kyllä. Mut se on oma lukunsa sinäänsä. Toi takahuone juttu on vähän sellainen myytti joka ei oo totta. Mitä pohjoisemmaksi menee sitä vähemmän on meininkiä takahuoneessa. Vaikka Sipe on aikanaan aiheuttanut varmasti harmaita hiuksia monille mustasukkaisille pojille, ei terveyden puolesta ole tarvinnut pelätä. ”Ei sellaisia läheltä piti tilanteita ole koskaan ollut, mutta aina välillä sellaista huutoa ja nyrkin he iluttelua. Meitä on kuitenkin niin monta; jos joku kävis muhun käsiksi niin siel ois road crew ja loppu bändi mun mukana. Siinä on aika turvallinen olo.” Harrastat sä mitään?Kyllä mä harrastan vähän kaikkea: vuorikiipeilyä, mikroautoilua ja sukellusta. Se on uus harrastut. Pitää ensi kesänä sukeltaa kunnolla järven pohjaan, syvien järvien pohjaan. Oletko testanut koskaan lumilautailua? Nyt täytyy kyllä tunnustaa, ettei oo tullut testattua. Tää on aika nolo homma… lumilautailu lehteen tehdään haastattelua. Pikkuveli on tosin harrastanut jo pitempääkin. Se vois olla uusi lupaus. Se on niin kova harrastaja, että se katkasi kätensä tossa talvella. Sen ranne meni jotenkin ihmeellisesti. Mites noi autot?Niin autot joo, ne on yks harrastus kanssa, unohdin sanoo. Onko sulla montakin autoa?No ei, mulla on yksi auto. Se on tosin ihan uusi, 99vm Nissan 200SX. Se on tää urheilumalli. 200hevosvoimaa ja kiihtyy 0-100km/h sellainen seitsämän sekunttia. Ei se nyt niin nopea ole, mutta on se nopeampi kuin mikä tahansa perheauto! Ens kesäksi mä ostan kyllä semmoisen ison amerikanraudan. Viiskytluvun mallin… kyl te tiedätte, sellaisia tosi elvis-autoja. Ja tää ”jokamiesluokka”, se on tosi cool. Nyt kesällä mä meinaan ajaa oikein niitä kisojakin. ”Jokkis” luokan oikeudenmukaisuudesta tarpeeksi keskusteltuamme puhe siirtyi ylinopeuksiin, joista sipe ei toistaiseksi ole montaa sakkoa kerännyt, mutta parkki vastaavia sitäkin enemmän. Tarpeeksi lappuja kerättyään Sipe päätti tehdä asialle jotain… ”Sen johdosta tein tämmöisen oma tekoisen pysäköintiluvan. Tietokoneella vaan pari Radio Mafian logoa ja jotain hyvän näköistä. Siihen vaan ”PYSÄKÖINTILUPA” ja oma koodi XZR55. Sen kun pistää ikkunaan niin voi parkeeraa ihan mihin vaan. Yhtään sakkoa ei oo sen jälkeen tullut! Se toimi Ruotsissakin. Itseasiassa mulla on hauska tarina tosta viime vuodelta kun oltiin Mandyn kaa Tukholmassa. Oltiin hotellissa yötä ja olin jättänyt auton vahingossa inva-paikalle. Aamulla kun menin hakemaan autoa, niin eihän siellä mitään näkynyt. Olin, että voi jumalauta! Oli sunnuntai aamu ja mikään paikka ei ollut auki ja laiva lähtisi parin tunnin kuluttua. Mitä vittua mä teen! Uus auto on viety johonkin… en tiedä mihin. Menin sitten poliisiasemalle ja ilmeni, että se on hinattu johonkin varikolle. Eihän se ollut sunnuntaina auki, niin niiden piti hälyttää joku äijä avaamaan portit. Se ois sitten maksanut viistonnia suomen rahassa koko homma. Mä olin, että ei jumalauta, jotenkin tästä täytyy nyt päästä. En mä halua maksaa niin paljon. Sitten mulla välähti, että se autohan oli inva-paikalla ja mulla oli se omatekoinen lappu siellä autossa, mähän voin huijata tätä äijää… Sitten mä selitin sille, että tämä on suomalainen inva-kortti. Tässä lukee, että ”Invalidi”, mutta ethän sä tätä ymmärrä kun sä olet Ruotsista. Se oli vaan että aijaa, pahoittelen hirveän paljon tätä sotkua. Niin mä pääsin ilmaiseksi pois sieltä. Mä sanoin, että mulla on sydänvika. Mun siskolla nimittäin on, niin se oli sillai luonnollinen valinta.” Sipe pitääkin omaa pysäköintilupaa punkhenkisempänä tekona, mitä hän on koskaan tehnyt. ”Must se on tosi punk!” Mitä unelmia sulla on?Mulla on muutama sellainen pää-unelma, jos mä nyt jonkun sanon… Yksi on ainakin hyvä jättää salaiseksi. Pitää ittellään… Mut yksi on sellainen, että mä haluaisin talon Texasista, Mandyn kaa. Apulannan kaa on kanssa muutamia unelmia mitkä ei ole vielä toteutunut. Miksi Texasista toi talo, niin se on sen takia, että siellä etelässä on vaan niin hyvä meininki. Se on vähän kuin Suomessa. Suurkaupungin meininki on niin kylmää, kiire ja raha on niin kuin kaikki. Että onhan siellä etelässä juntteja, redneckkejä vaikka kuinka paljon, mutta ne on sellaisia cooleja juntteja. Mä oon tavallaan ittekki vähän juntti, joten mä sovin hyvin sinne. Millainen teidän perhe on?Mun perhe on oikeasti tosi jees. Tää ei ole mitään rokkitähden hehkutusta lehdessä, vaan ne on aidosti tosi jees. Varsinkin mun mutsi on aina ollut tosi kannustava meitä kohtaan. Silloinkin kun me ei oltu mitään, mutsi aina sano meille, että ”kyllä teistä tulee vielä jotain”. Se oli aika yleistä, että Toni oli meillä kahvilla. Käy se nykyäänkin. Toni diggaa mun mutsista aika paljon, se on siellä aika usein sumppia vetämässä. Äiti on sellainen uskon luoja; ei mullakaan ihan aina ollut sitä uskoa, vaikka äsken niin sanoikin. Se oli se mutsi joka sitä uskoa loi. Ikinä perhe ei sanonut mulle, että mee kouluun tai käytä vähän siistimpiä vaatteita. Itseasiassa äiti leikkasi mun ensimmäisen irokeesinkin. Mutsi on kyllä sellainen auringonpaiste ja tosi ihmeellinen ihminen; mä olen hirveän kiitollinen sille. Se eros sairaanhoitajan duunista kun se ei kestänyt työpaikan huonoa ilmapiiriä. Nyt se pitää luentoja positiivisestä ajattelusta. Mun iskä taas on sellainen jämäkkä mies. Jos mutsi ois ollut mun ainut kasvattaja niin musta ois tullut ihan liian ”all you need is love” tyyppi. Isä oli se joka pisti mulle ne rajat, ja kyllähän lapsi rajoja tarvitsee. Isä oli silleen, että ”jumalauta, tässä talossa et polta tupakkaa, piste.” Kyllä sellaistakin tarvitsee. Käykö ne usein teidän keikalla?Joo viime kesänäkin ne oli usealla festarilla. Se on hienoa tilata vanhemmille ilmaset liput ja backstagepassit. Siinä on silleen hyvä meininki kun ne käy moikkaa ennen keikkaa. Ne tukee tätä toimintaa. Toisin kuin perhe, ei Heinola ole poikia juuri muistanut. Hämmästyttävää kun ajatellaan miten paljon positiivista julkisuutta kaupunki on saanut lukuisissa Apulannan haastatteluissa. Bändihän on Heinolan tunnetuin ”tuote”. Slammerin toimittajakaan ei tiedä Heinolasta muuta kuin sen hienon sillan ja faktan, että sieltä tulee bändi nimeltä Apulanta. ”Sehän se, tuskin kukaan muukaan. Eihän täällä muuta oo. Itseasiassa nyt täytyy antaa miinus piste Heinolan Rotary järjestölle. Mandy oli täällä vaihto-oppilaana niiden kautta, ja nyt viime syksynä, kun se kävi täällä, niin Rotaryt järjesti lounaan. Mandy kysyi jos sen miesystävä pääsisi tälle lounaalle, elikkäs minä. Niin Rotary pomo sanoi, että ”ei oikein käy kun meillä on tämmöinen Rotary järjestö. Tänne pääsee vain jäsenet.” Ne on kumminkin näitä Heinolan päättäjiä, niin mä otin sen aika itteeni. Kummiski Apulanta, niin me ollaan niin paljon puhuttu Heinolasta, ja pelkkää hyvää. Koko sukupolvi seuraa meidän toimintaa… me ollaan niin hyvä juttu tälle kaupungille, että ei varmaan ikinä oo mikään ollut. Sitten tällainen Rotarymies kehtaa sanoa, että älä tuu meijän lounaalle. Mitä nekin kuvittelee olevansa, joku Rotary järjestö… Ajatellaan koko tätä planeettaa, tää on niin pieni osa tätä universumia… ja Suomi, niin pieni osa tätä planeettaa… sitten Heinola, se on niin pieni osa Suomea! Ja sitten niiden pomo kehtaa sanoa tolleen. Mä olin, että voi jumalauta! Kyllä mä Heinolaa vielä kehun jatkossakin, mutta Rotarya en tue kyllä millään lailla. Tää on hyvä esimerkki, miten yksi mätä lenkki voi pilata hienon järjestön.” Uskotko, että Apulanta tulee soittamaan joskus Wembleyllä?Toi koko homma oli mulle utopiaa vielä viime vuonna. Se oli sellainen far out juttu, ”eehm maailma”. Se vaikutti tosi kaukaiselta ja isolta. Mutta nyt kun hengas pari kuukautta ameriikassa ja näki sen meiningin; mä olin klubeilla kattomassa ja tutustuin muutenkin siihen toimintaa. Niin nyt mulla on sellainen varmuus, että ei siinä oo mitään ongelmaa. Se on vaan, että miten sen tekee. Sopimuksen saaminen ei ole mikään ongelma, jos tekee työtä sen eteen, mutta ei mua kiinnosta mikään riistosopimus jonkun Warnerin kanssa. Sellainen, että itse saa jonkun prosentin levymyynnistä ja viis prossaa keikkaliksoista. Pitää nyt vaan kattella ja ootella. Jos sen tekee niin se pitää tehdä sitten hyvin. Koska nää sävellykset ja nää biisit… nyt mä sen vasta tiiän näin amerikkaa nähneenä, että ei ne kalpene yhtään jonkun toisen aktin rinnalla. Ne on ihan maailman luokan biisejä kyllä. Huomaan kellon olevan jo yksitoista, kun sanomme Sipelle hyvästit ja lähdemme ajamaan kohti kotia. Olen tyytyväinen saamaani haastatteluun; kuulin hauskoja tarinoita ja opin ymmärtämään, että vaikka mopo kulkisi kovaa, ei kuskin tarvitse aina ajaa täysillä. Voi olla viimeisen päälle rock, jopa ilman viinaa ja huumeita. On pakko ihmetellä ja samalla kiittää, ettei se pissa ole noussut edes keskiverto ihmisen korkeudelle, Simo Santapukissa. Juha Mustonen |
Päivitetty: 13.9.2001
Slammer 2/99
Tuukka TemonenOnko Tuukka sun ihan oikea ristimänimi?On. Kuulin, että asut nykyään Tampereella. Mikä sua siellä vetää? Koti, jossa olen asunut kohta neljä vuotta. Noiden videoiden takia siellä on huomattavasti helpompi asua, Koska siellä on hirveesti alan ihmisiä ja firmoja, joilta pystyy lainaamaan ja vuokraamaan alan palveluja. Tampereella mulle on muodostunut jo hyvät suhteet ihmisiin. Teetkö sä videoita muillekin bändeille kuin Apulannalle? Joo, jos vaan joku haluu. Toistaseksi mä olen tehnyt Levy-yhtiön kaikille artisteille. Niiden lisäksi vielä sellaisille bändeille kuin Limonaadi- elohopea, Klamydia ja edesmennyt tyttöorkesteri Crums. Miten sä kiinnostuit näistä videohommista? Itseasiassa aika pitkälle skeittifilmien ansiosta. Wallstreetin ”Shakle me not” on ollut sellainen innoittaja. Silt pohjalta on sitte lähdetty näit tekee. Kyllä mä edelleenkin sanon kuvaajalle, et ”skeitti alle ja mee tosta tällee näin.” Niin se menee kaikkein parhaiten, eikä tartte mitään ratoja laittaa (kameroita varten). Vieläkö sä olet ehtinyt skeitata? Joo. Kyllä mä itse asiassa viime kesänäkin pidin silleen, että vähintään joka viikko kävin skeittaamassa. Loppukesästä mulla meni nilkka (nyrjähti). Se oli tosi pitkälle talveen asti kipeä. Mitkä on sun suosikki paikkoja skeitata? Kyllä Heinola on ehdoton ykkönen. Sitte me käydään Tampereella, jonku Nokian sivuhaaran pihalla ja yliopistolla. Mites porukat siellä reagoi, ku ne varmaan tunnistaa sut? Ei itseasiassa tunnista. Entäs lumilautailu: missä sä sitä harrastat? Pyssärillä, Heinolassa, mutta en mä ole lumilaudalla nyt vähään aikaan laskenut. Olet sanonut, että sua haittaa ainainen Tonin ihmissuhteiden vatkaaminen biiseissä, vaikka maailmassa olisi niin paljon muutakin, mistä voisi laulaa… Kyllä mä olen nyt sitä mieltä, että ihmissuhde ongelmat on parhaat tavat toteuttaa itseään. Mä olen muuttanut tässä asiassa mieltäni. Kyllä ne on musta hyviä sanoituksia. Kato ku mä en tajunnut sitä, että niistähän voi etsiä sitä mitä haluaa – et mitä ne itselleen tarkoittaa. Jos sä lähtisit itse tekemään biisejä, niin mistä ne kertois? No kyllä tuolla Etiopiassa on semmonen Totom-heimo… Ja Shell on perustanut sinne tällasen haarakonttorin ja ne yrittää riistää sen alkuperäiskansan näit oikeuksia mitkä niillä on. Mä olen aina laittanut mun keikkaliksastani satasen tai vähän päälle tällaseen hyväntekeväisyys organisaatioon, joka jeesaa niitä parhaansa mukaan, jotta riisto loppuis. Jaahas… Joopa joo. No mihin organisaatioon? Freedom. Hollannissa on sen pääkonttori. Enemmän mun mielestä tällasista asioista pitäis puhua ja niihin puuttua. No luuletko sä, että yleisö jaksais kuunnella sellaisia poliittisia Bob Dylan tyylisiä juttuja? No miksei. Kyllähän ne jakso Bob Dylaniakin kuunnella. (yhteisnaurua) Et miksikäs ei!? No ei vaan… En mä kyllä haluais loppujen lopuksi… Kyllä niinku ehkä itsestään on kaikkein helpoin aina puhua. Oletko sä koskaan suunnitellut tekeväsi sooloalbumia tai biisejä muille bändeille? Noh. Kirjoittaisin jos osaisin. Kyllä sulta varmaan pöytälaatikosta jotain biisejä löytyy? No löytyy, mutta… Jotenkin se vaan ei ole se mun tehtävä elämässä – laulun tekeminen. Mikä sitten on se sun tehtävä elämässä? Olla mahdollisimman hyvä ihminen itselleen ja toisille. Eiköhän se ole mun elämän tehtävä. Juha:Miten jos joku kysyy sun ammattia, joku kuka ei tiedä mitä sä teet, niin vastaatko sä olevas muusikko vai leffan tekijä? Kyllä se muusikko on. Se on joko muusikko tai yrittäjä, joka sinne Hämeenläänin verovirastoon ilmoitetaan. Muusikkojahan me kaikki kait ollaan. En mä kyllä haluais, et mua pidetään muusikkona. Se on jotenkin… Eniten mä olisin halunnut olla Terje Haakonsen. Kato nyt tätä! (Tuukka näyttää Slammerin Terje-Spesiaalia nro 4/97) Tollasia voltteja heittää tollasen kourun reunalla. Vauhti ja vapaus. Ottaako sua koskaan päähän se, että jos joku kuuntelee teitä jostain huonosta mankasta, se ei välttämättä edes ikinä kuule sun soittoasi, koska se ei toista bassoa lainkaan? Ei. Ei siinä nyt ole kauheesti kuuntelemista muutenkaan. Hah hahhaa! Eihän niin ku voida olettaa, et jokaisella on joku studio kotona. Enhän mäkään kuule sitä sillee mun kotistereoista. Kuitenkin ”Teit meistä kauniissa” basso erottuu mun mielestä kaikkein parhaiten, et siinä se on varmaan nostettu vähä enemmän pintaan… Ja sen se kuviokin kuulostaa tosi kivalta. Mitkä on sun omia suosikkejasi teidän biiseistä? ”0010” on aika hyvä. Ja se ”0008”, mistä tehtiin nyt toi video, on aika hyvä. Ne on ehkä nyt mun tän hetken suosikit. Mitä mielellään kuunteleekin. Onko sulla ollut jotain soittajia esikuvina? On itseasiassa. Jos ajatellaan, et mikä on tollasessa ollut lähtökohtana, et on kiinnostunut soittamisesta, niin ”Shakle me not” -skeittileffassa Ron Allenin pätkässä on sen oman bändin musaa. Se on ollut sellanen, etku se on ihan pirun hyvä biisi ja vielä ku Ron Allen soittaa siinä itse, niin se on ollut sellanen et tää mun pitää opetella. Sit on ollut hyvä mieli lähtee skeittaa, ku on ensin vetänyt sitä biisiä himassa. Meillähän on ollut tän meidän tuplakitaristi-Samin kanssa joskus aikoinaan sellanen kokoonpanokin, mikä soitti vaan skeittileffamusiikkia. Oliko teidän videoon ”0010” vaikea päättää, että tehdään radikaali ratkaisu ja laitetaan videoon pelkkiä still-kuvia musiikin lisäksi? (Joka tapauksessa lopputuloshan sitten toimi erinomaisesti.) Oli. Kyllä sitä jouduttiin jonkun aikaa pohtimaan. Mutta sitten kun oli syksy ja haluttiin kesästä vaikutelmaa, ni eihän sitä syksyllä saa mitenkään aikaan. Ja sitte ku se on vielä sellanen melankolinen biisi, niin hyvä saada niiden kuvien avulla sellanen vastakohtanen ilonen ja positiivinen fiilis; sellanen ”we are the champions” -fiilis, et yhdessä olemme voimakkaita. Niin. Ja se lopputulos on todella näyttävä. Ja koskettavakin. Se oli ehdokkaana Jyrkin videoawardseissa? Joo, mutta ei voittanut. Tehosekotin voitti. Oliko se sun tekemä video? Ei. Eikä se ollut hyvä se Tehis. Tai siis kyl mä tajusin miks se pärjäs, et onhan se ihan ok, jos ei tiedä niitä ihmisiä. Sit jos tietää ne ihmiset ni sit se ei ole enää edes hyvä vitsi. Ai. Kuinka niin? No kaitafilmiä ja tällasta rockabilly-henkeä… Vähän niinku Spinal Tap tavallaan, et vitsi ku jätkät on tehnyt hauskan jutun. Mutta ku oikeesti ne jätkät on niin kuolettavan tosissaan siinä et se ei enää… hah hah haa… Ei helvetti! Onneksi kaikki ihmiset luulee et se on vaan niinku vitsi. Mä olen aina kieltäytynyt tekemästä niille sellasen. Mä en suostu osallistuu tollaseen ihme rock’n roll -klisee pelleilyyn. Millanen video sun mielestä sitte sopis Tehosekoittimelle parhaiten? Tota, kyllä se on ehkä sellanen retro-tyyppinen… Kauheen vaikea mitään positiivista sanoo ku ei niinku pidä sen tyyppisestä musiikista! Et jos ite tykkää Pennywise-tyyppisestä musiikista, niin vähä vaikea niiden musiikista on itelleen mitää löytää. Sen takia mun on vaikea siitä mitään sanoakaan. Nyt teiltä on juuri tulossa uusi video. Kerrotko hieman siitä? Siinähän on pohjalla vähän tällasta klassista Frankenstein-tarinaa. Pohjimmainen idea minkä takia mä sen halusin tehdä, on sellanen -siis kaikestahan on löydettävissä symboliikkaa ja vertauskuvia, koska suorat jutut on niin tylsiä – että jos tehdään joku asia tai tuote, mistä halutaan jonkun tietyn tyyppinen. Ajatellaan et ”nyt tästä tulee täydellinen”. Ja sitten ku se täydellinen lähtee käyntiin ja toimimaan niin se yleensä kääntyy itseään vastaan ja siitä tulee jonkunlainen hallitsematon voima. Jos se kasvaa niinku liian isoksi ja liian täydelliseksi. Ja sitten se yleensä tuhoutuu. Eli silloin kun Roomassa oli tää palo, niin tätä voi verrata vaikka siihen. Eli tää kuvaa meidän tän hetkistä tilannetta. Ehkä tästä orkesterista on saattanut tulla liian iso ja siitä on tullut tällanen kaksiselkäinen peto – sen kesyttäminen ja lepyttäminen voi olla aika vaikeata. Kun sä lähdet rakentamaan videota, niin miten sä sen teet? No tässä tapauksessa oli se, että tää on tavallaan puoleentoista vuoteen ensimmäinen sellanen kunnollinen video minkä oon tehnyt – edellinen oli se kungfu. Olihan siinä välissä tietysti se Limonadi Elohopea ja sit mä olen ollut Voionmaan opistolla opettamassa ja siellä on tehty Lehtivihreille ja Inpeachille, joissa mä olen ollut vaan teknisenä neuvonantajana ja oppilaan ohjaajana. Niinpä alko olla jo sellasta painetta – itseltään ja ulkopuolelta – että nyt on pakko tehdä taas jotain vähän parempaa ku se aikasempi. Joku semmonen tosi tosi hyvä juttu. Oli tolkuttoman paljon ideoita, et tää voi olla hyvä ja tää voi olla hyvä, ja vielä erilaisia. Onneksi ne jäi kaikki varastoon; ne on tosi hyviä kaikki. Mutta tää oli silleen, että mun uneen ilmesty puhuva pää matkalaukussa. Ja se oli sellanen, että ”Ahaa! Tää on hitto kova juttu!” Eikä mulla ollut mitään hajua miksi se on siellä tai mitä se puhuu – se vaan oli siellä. Ja jos nyt ollaan ihan tarkkoja niin sillä oli Elviksen pää. Juha:Kun Toni ja Sipe on useimmiten haastatteluissa esillä, niin sitten kun sä taas teet videot – ja musta ainakin tuntuu, että jotkut videot ei niinkään kerro siitä biisistä, vaan pikemminkin itse bändistä – niin onko ne videot sun tapasi antaa haastatteluja ja kertoa omia mielipiteitä? Antaa tavallaan haastatteluja ilman, että antaa haastatteluja? Aika hyvin päätelty. Joo on. Sitten vielä kun saa tavallaan täyden kontrollin siihen haastatteluun, että antaa ulos just sellasen kuvan kuin haluaakin. Jos symboliikkaa hakee tolta tasolta niin voihan se juuri näin olla. Mutta on siinä sekin, että me ollaan tavallaan jokainen käytetty tää tilanne omalla tavallaan hyväkseen: Toni on antanut paljon haastatteluja, ollut paljon ihmisten kanssa tekemisissä, luonut suhteita, päässyt elokuviin ja ollut telkkarissa, Sipe on taas sitten hommannut itselleen autoja ja matkoja… (yleistä naurua) ja ties mitä kaikkea – ei uskalla edes kysyäkään! Tää on sitte taas mun tapa hyödyntää toi juttu. Mutta tottahan sekin on, että esimerkiksi tääkään video ei liity millään tavalla siihen lauluun. Ja se onkin siinä ainut sellanen moraalisesti arveluttava juttu, että onko oikein tehdä näin. Mutta se ei nyt tässä tapauksessa haittaa, koska mä kuulun itse kyseiseen orkesteriin. Sit jos mä olisin joku ihan ulkopuolinen se ois niinku tosi kiittämätöntä, tehdä oman mielen mukaan niinku ite haluu: ”ai niin olihan tässä joku biisikin, mikäs se nyt olikaan…” Tässä tapauksessa taas se on niinku ihan ok, jopa hyväkin juttu ja jopa suositeltavaa. Ja sit se, et en mä nyt tiedä mitä siinä lauletaan – mulla on joku tiety näkemys tietenkin mistä siinä lauletaan ja mistä se kertoo… Ni on tosi tyhmää alkaa kuvittamaan sanoja – saatika sitten sitä laulua. Että vaikka se ääni ja kuva on nyt yhdessä ja ne muodostaa jonkun näkösen yhtenäisen kokonaisuuden, mut kyl se biisi on silti erillinen ja se kuva on erillinen. Mitkä asiat sulla itselläsi on bändin ulkopuolella lähellä sun sydäntä? Kyl niinku toi Kiinan panda-tilanne. Hah hah haa.. Siis oikeasti? No siis oikeasti! Ajattele nytte: siellä on enää viistuhatta pesivää yksilöä. Eikö sua ennemmin huoleta vaikka valtamerien saastumiset ja noi, koska ne kuitenkin koskettaa kaikkia? Sitten kun saasteisiin herkästi reagoivat planktonit kuolee ni meiltä loppuu täältä kaikilta happi. Se on kuiteskin maailman luonnon säätiön tunnus se panda – se ei ole valas. Eli luonto on kuitenkin lähellä sun sydäntä? No ajattele nyt vaikka lumilautailijaa: kasvihuone ilmiö kun tulee, niin eipä lasketa! Tai sitte skeittaajaa: aina sataa! Ja hallissa on tyhmä vetää. Miten sä sitten selität sen, että jos sua kerta nää luonnon jutut kiinnostaa, niin mikset sä sitten kuulu vihreisiin vaan kokoomukseen? Mitä enemmän rahaa, niin sitä paremmin pystyy suojelemaan elämää ja luontoa. Yleensä se raha on kuitenkin tehty tehtailla, kaupan käynnillä ja ylipäätänsä kaikella sellaisella mitkä tekee enemmän saasteita. Niin on. No kaikkeahan ei voi saada. (Koko poppoon täydellinen repeäminen!) Ei voi! Se on mahdotonta. En mä sitten voi sille mitään, jos muutama puu kuolee, jos sillä pystytään kuitenkin yks metsä säästämään – tai joku plankton populaatio. Jotain menetyksiähän jokaiseen taisteluun aina kuuluu, mutta kuitenkin siellä on olemassa se suurempi päämäärä jossain. Miten roudarit ja muut ovat suhtautuneet suhun ”Maalin alta” kirjan ilmestymisen jälkeen, jossa sä aika rankasti kritisoit sitä, että sun mielestä roudareita ja muita on tässä bändissä ihan liikaa, eikä niitä sun mielestä tarvitsisi ensimmäistäkään? Oonks mä sanonut silleen?! No sen kuvan siitä kirjasta ainakin sai. Ööh. En mä sitä nyt silleen… Siis tartteehan sitä porukkaa ketä osaa hoitaa lamppuja, ajaa linja-autoa ja hoitaa äänen tarkkailun. Ehkä siin on kuitenkin se, et pitäis muistaa, et me ollaan joskus menty ite meidän mutsin Passatilla koko vuosi. Ja ite kannettiin ne ja mentiin omalla porukalla ja pysähdyttiin kaikkien nähtävyyksien luo ja kahviloihin ja tutustuttiin museoihin ja kierreltiin Suomea. Käytiin soittaa jossain kesätapahtumalla ja sit lähettiin taas takasin. Nyt siitä on tullut liikaa silleen, et ”whhooa whooa – mä tulin nytte!” (nostaa kädet hartioiden korkeudelle kämmenet kohti kattoa) Saapuu keikkapaikalle ja on kolme tuntia tälleen… (kädet ylhäällä) ”whhooa whooa – mä tulin!” – ja muut ihmiset niinku vaa kuskaa tavaraa siin vieressä! Hah hah haa! Sit siirtyy sieltä takaa siihen eteen ”khhhhoooaaaaah! – mä olen nyt täällä näin! Mä olen täällä!” Sit tullaan sieltä lavalta ja sama meininki jatkuu himaan asti. Se on niinku se juttu. Mentäis välillä ite ja kuskattais niitä kamoja, ku ei ihan joka paikkaan tartte sitä teknistä henkilökuntaa. Onko susta koskaan tuntunut siltä, kun sä olet tullut bändiin myöhemmin mukaan kuin Toni ja Sipe, että sä olisit tuntenut olosi jotenkin erilaiseksi? Ei ole. Ihan samalla laillahan tää on munkin asia ja mun orkesteri. Ehkä se on niinku kierrelty vastaus siihen, mutta ehkä siinä on just sekin, et mä olisin aina halunnut olla pohjimmiltani Terje Haakonsen, prolumilautailija joka kiertää maailmaa – tai sit skeittaaja. Toi orkesteri, levyt, keikat ja se toiminta on niinku tosi jees, ihan kaikki kaikessa, mutta mua ei just kiinnosta välttämättä se musiikki. Et kitaran tilluttelijoita kyllä löytyy, jokainen osaa soittaa Jimi Hendrixiä tai Led Zeppeliniä, jos haluaa oppia soittamaan. Ku ei puhuta semmosesta tolkuttomasta magiikasta. Niillä joilla on sormet kohtalaisen sirot, herkät ja näppärät, niin pystyy oppimaan. Ok, nyt mäkin tajusin, että mikä tää sun Terje-pointti oli. Ku sen hommat on kuitenkin semmosta toimintaa, mikä on teknisesti aika ainutlaatuista ja johon vain harvat pystyy. Niin. Kun mua ei motivoi se musiikki niinkään, enkä mä ole pienenä haaveillut silleen et mä olisin niinku ”rokkistara”. Sen takia musta tavallaan tuntuu, et kuiteski ku mä saan elannon tosta, että onko se oikein? Koska mua kiinnostaa kaikki mikä tossa on – paitsi loppujen lopuksi, ei niinkään se musiikki – mikä siinä on niinku tärkeintä! (yleistä naurun remakkaa) No nyt te saatte väärän käsityksen, en mä niinku sitä tarkoittanut, etteikö se musiikki olis hyvää ja niinku sillee… Mutta mä tarkotin, ettei mulla ole niinku sellaista, että kun mä kuulen radiosta jonku biisin, ni mä haluun heti oppia soittamaan ton ”tilulilulituksen”. Niin mä ymmärrän kyllä, sua kiinnostaa musiikki, mutta ei se musiikin ”tekninen osaaminen”. Just. Sit mä niinku koen, että mulla ei ole oikeutta edes sanoa ihan kaikkea, koska mä en ole siinä ihan samalla tavalla täysillä mukana, koska mua ei silleen kiinnosta kehittyä soittajana. Ei mulle makseta siitä, et mä osaan soittaa ”Stairway to heavenin”, vaan mulle maksetaan siitä et mä osaan soittaa ”Anna mulle piiskaa” ja ”Mitä vaan” -laulut. Millaisia haaveita sulla on lähitulevaisuudesta ja sitten taas siitä tulevaisuudesta joka on vielä monen vuoden päässä? Todennäköistähän se on että mikään ei muutu, ja kaikki jatkuu samanlaisena. Mutta jos se näyttää siltä, niin sit tietysti pitäis keksiä jotain uutta.
|
Päivitetty: 13.9.2001
1.2.1999
No eipä oo tullu taas päiviteltyä vähään aikaan. Nyt on kuitenkin parikin suurta uudistusta odotettavissa Kotisivulle. Toisen voin paljastaa: valokuvia on vihdoinkin tulossa esille. Paljon. Isoja. Vähäsuolaisia.
Ja sitten vielä sain Tuukalta alustavan keikkakalenterin. Katsokaa ja ihailkaa. Uutisiinkin laitoin Emmoista.
Ehdolla
Apulanta oli ehdolla saamaan ÄKT ry:n Emma-palkintoa sarjassa Vuoden yhtye sekä kappaleella ”Teit meistä kauniin” sarjassa Vuoden biisi. Voittoa ei tälläkään kertaa tullut, mutta ehdokkuskin on ihan hyvä saavutus pienen riippumattoman Levy-yhtiön bändille tämmöisessä suurten levy-yhtiöitten järjestämässä palkitsemistilaisuudessa.
Slammer 2/99
Ei mikään tavallinen Virtanen, vaan: ”Wirtanen. Toni Wirtanen.”
Toni Wirtanen on vittumainen haastateltava – pahin kaikista. Ei siten, etteikö Wirtaselta tulisi jatkuvalla syötöllä toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita ja oivaltavia mielipiteitä, mutta haastattelijan olon mies saa tuntemaan täysin eksyneeksi. Haastattelijan ja haastateltavan suhde määrää näkymättömät pelisäännöt, joiden mukaan kaikki pelaavat ja peliin osallistujat tietävät missä mennään ja mitä tehdään. Ollaanko liikkeellä kaveripohjalta, jolloin tiedetään, että mistä tahansa voidaan puhua, mutta ystäväthän eivät toisistaan vähänkään epäilyttäviä juttuja lehteen laita. Ja toisaalta taas, jos ollaan ihan kylmästi bisnesfiiliksillä, niin silloin sekä haastateltava että haastattelija tietävät, että kaikki mitä ääneen lausutaan on painovapaata tavaraa. Silloin homma on helppoa ja juttu toimii.Sipen kanssa homma kääntyi toverilliseksi rupatteluksi viimeistään vartin kuluttua tapaamisesta, jonka jälkeen juttu jatkui ”ystävyyspohjalta”. Tuukan kanssa kaikille tuntui olevan heti selvää, että tässä tehdään työtä; hoidetaan homma alta pois tyylikkäästi, jotta päästään tahoillamme jatkamaan illan viettoa. Ja taas homma sujui.
Mutta sitten Toni… Tuntuu kuin allergiset oireet saavat hetkittäin miehen nahan kutiamaan tuskasta viideksi minuutiksi, jonka jälkeen olo seestyy, rentoutuu ja tuntuu hyvältä jonkin aikaa – kunnes taas uusi vitutus ja ihon kiristäminen alkaa. Saattaa hyvinkin kulua reilu puolisen tuntia, kun vain keskustelemme elämästä, naureskelemme toistemme jutuille, pohdimme naisten mystiikkaa, kerromme armeijajuttuja ja tunnelma on kuin vanhojen kaverien illan vietossa. Ja nanosekunnissa pelin säännöt vaihtuvat taas ja Toni tuijottaa suoraan silmiin viestittäen katseellaan: ”no niin persekärpänen, hoidetaan tää helvetin haastattelu pois jaloista ja vähä vitun äkkiä, ku mua ei pätkääkään nappaa olla täällä muutenkaan” – kunnes taas muutaman minuutin päästä miehen olemus on jälleen kuin vanhalla kaverilla. Kun sama kierto toistuu haastattelun aikana muutaman kerran, alkaa koko hommasta ote kadota tyystin. Ei oikein tiedä milloin pitäisi sanoa mitäkin, kun toiset signaalit näyttävät kutsuvan ajatusten vaihtoon ja toisaalta taas tuntuu, että jossain puun takana vaanii mies, joka vain odottaa, että ”aukaiseppas suusi niin ampu tulee”. On samanlainen olo kuin koiralla, joka ei tiedä onko sen tehtävä ajaa jäniksiä vai pitäisikö sen leikkiä perheen lapsien kanssa. Sellainen koira ei tiedä muuta kuin sen, että se on koira.
”No niin… Tykitä.” Toni aloittaa haastattelun puolestani. Istuskelemme Lahdessa Aleksanterinkadun Martinan hämyisessä nurkkapöydässä ja olemme juuri tehneet ruokatilauksemme. Toni on rennon tyylikäs CATerpillarin kengissään, jotka näyttävät sohjoisesta kelistä huolimatta koskemattomilta. Tumman harmaat Hennes&Mauritz- ja Kappahl-vaikutteiset reisitaskuhousut näyttävät nekin hyvin siisteiltä; jos ei nyt aivan uusilta niin ainakin vastikään pestyiltä. Vaikka sielussa sykkii tinkimätön punkkarin sydän, ei sitä heti ulkonäöstä osaisi päätellä. Ei varsinkaan nyt, kun kuuluisa alahuulen lävistyskorukin on jäänyt mieheltä yöpöydän laatikkoon. Ehkä osansa Wirtasen kotipoikamaisen puhtoiseen lookkiin on silläkin, että Toni saapui haastatteluun suoraan äitinsä luota Heinolasta. Useimmitenhan äidit haluavat huolehtia jälkikasvunsa vaatteiden pyykkäyksestä vielä pitkälti senkin jälkeen, kun jälkikasvu on jo liihottanut kodista omaan pesäänsä. (Äidit ovat kuninkaita.) Ainoastaan kaula-aukosta revennyt ja hivenen kauhtunut adidaksen huppari viestittää tietämättömille, ettei tässä nyt sentään mikään Finnairin stuertti ole Martinan salaattia odottelemassa. Aloitan ”tykitykseni” kysymyksellä, joka on osoitettu suoraan tunneäly- aivolohkoon…
Joka kerta kun ollaan puhelimessa keskusteltu, olet ottanut esille sen, että oikeasti sua ei kiinnosta mikään muu kuin kitaran soitto. Koska Suomessa nää ympyrät ja bisnes on kuitenkin niin pieniä, ettei varmasti kukaan muusikko tule ikinä olemaan niin iso, että sillä ois managerin lisäksi vielä autokuski, henkivartija, kokki, siivooja ja muita tyyppejä sen ympärillä, jotka tekisi käytännössä sellaisen elämän mahdolliseksi. Niin mitä luulet, jos te alkaisitte vääntää Apulantaa amerikaksi ja teistä tulisi maailmanluokan bändi, niin olisitko sitten oikeasti tyytyväinen elämääsi, jos sun ei tarvitsisi ikinä enää tehdä mitään muuta kuin vaan soittaa, laulaa ja tehdä biisejä?
No en olis. Eihän sitä kukaan vois elää niin, että soittelis vaan kitaraa. Tarviihan sitä tehdä muutakin. Mutta olishan se egolle ihan kiva. Siitä tulis hieno fiilis. Vaikka en mä tiedä. Olen monesti miettinyt, että mitä siitä seurais. Eihän se ketään onnelliseks tee. Vaikka oishan se tiedätkö saavutus. Ja saavutuksistahan pitäisi olla ylpeä. Ja oishan se kiva jos pääsis joskus keikalle muuallekin kuin johonkin Nivalaan.
Miten sä valmistaudut lavalle menoon juuri ennen keikkaa?
Nuorempana silloin punk-aikoina siihen ei valmistautunu kyllä todellakaan millään tavalla. Ensin kohellettiin siellä yleisön puolella ja siitä sit jouhevasti stagelle ja ruvettiin ite vetää. Nyt ku on tullu vanhaksi, ni melkein vaihtaa uudet kengät ja eri housut ku ne kuitenkin hiettyy niin pahasti. Pienempänä ei tullut edes hiki! Mä en tajua mist se johtui.
Onko viime aikoina ollut enemmän hyviä vai huonoja keikkoja?
Kyl ne melkeen koko ajan paranee. Viimeks oli hyvä turnee kokonaisuudessaan. Meillä oli joku 27 keikkaa, eikä niistä ollut kuin korkeintaan neljä keikkaa sellaisia, jotka oli ehkä huonoja. Siitä mä tykkäsin kamalasti, ku oli niin hyvä meininki. Nyt mä odotan tosi innolla taas tätä kevään turneeta.
Kun teidän rundi alko, niin teidän levy oli just tullut kauppoihin eikä jengi vielä tuntenut uusia kappaleita. Huomasiko sen rundin edetessä, että uudetkin kappaleet alkoivat olla yleisölle tuttuja?
Tooottakai. Kyllä kyllä. Ja sitte sieltä löyty ne suosikitkin porukalta. Siinä vaiheessa kun sitä plattaa oli myyty kolkyttuhatta kappaletta, niin kyllähän niistä ostajista joku sattuu jo eksymään keikoillekin! He heh. Onhan siinä aina sellanen tietty ero siihen alkutilanteeseen. Ne oli vähän synkkiä ne ekat keikat, ku kukaan ei tiennyt niistä uusista kappaleista mitään.
Mikä tekee keikasta mahdollisimman huonon ja mikä taas hyvän?
Kyllä se on yleisö ihan 100-prosenttisesti. Paitsi et on siin tällaiset omat kusipäisten taiteilijoiden kekkuliongelmat: ”Vithu, mul ei tänää lähe.” (Toni matkii Andy McCoyn murretta) Kun rokkitähti päättää, et mä oon tänään vittumainen ja mul ei tänään lähde, ni sit tulee paska keikka. Välillä on tietty sillee, et ei vaan lähde ni sit ei lähde, eikä sille voi mitään. Yleisö on se, mikä sen keikan ihan suvereenisti tekee. Toisaalta on välillä ollu sellasiiki keikkoi, et siellä on ollu vaan joku 100 ihmistä ja silti lähtee itellään hyvin. Ne on niit pieniä tekijöitä. Ja kyllä jollain lailla ne sounditkin vaikuttaa, mitkä lavalla on. Jos kuulostaa ihan perseeltä siellä, ni ei siit sitten oikeen lähe kiksit. Lähinnä siin on se, et jos se ei tuu tarpeeks kovaa. Vaikka mä käytän aina korvatulppia ku niitä on pakko pitää, niin siinä on silti se äänen paine. Vaikka ois mitä tulppaa niin se tuntuu, ku se äänimassa iskee ja lava tärisee. Se että tulee tarpeeks kovaa, ni se on ensimmäinen edellytys hyvälle keikalle. Mieluummin ihan saatanan kovaa.
Toni kertoo, kuinka festarit ovat ongelma mitä tulee äänen paineeseen. Vaikka yleisöön lähtisi minkälainen mylvintä äänentoistolaitteista, niin takaseinän puuttuessa ääni ei kimpoakaan mistään takaisin ja lavalla on liiankin hiljaista.
Parhaat keikat on sellasessa mahollisimman pienessä paikassa, missä on hirveen kova hiki ja sellanen älytön punk-tyyppinen meininki, et siellä on jalka ylöspäin, kyynärpäät pystyssä ja ihmisiä sattuu. Sellasissa megakeikoissakin, joissa on kymmeniä tuhansia ihmisiä, niin onhan nekin ihan hienoja kun ihmismassat velloo, mutta niissä tulee vähän sellanen fiilis, että ”heh heh heh… pojat täällä soittelee…” ja ihmisiä on kuin meressä kiviä. Kaikesta paras on sellanen tiivis paikka missä tulee semmonen yhtenäinen olo. Jostain megalavalta kun kattelee, niin siinä tulee sellanen liian loordi-olo. Ja mua alkaa yleensä ahdistaa… Mieluummin silleen, että siellä on sata coolia tyyppiä, joilla on helvetin hauskaa, kuin se, että siellä on 20 000 turhaa ihmistä, jotka on tullut sinne vähän teknoilemaan.
Mitkä tällä hetkellä ovat suosikki biisejäsi teidän omasta tuotannosta?
Liikaa singlen b-puolelta ”Ei tänään”, on yks high-pointti. Uudelta levyltä ”0010” ja oikeastaan koko platta. Nyt on sitte yks ennen julkaisematon, joka ei tule vielä edes tälle tulevalle levylle. Se tulee vasta sitten, jos tulee seuraava single tai pitkäsoitto niin sinne a-puolelle. Se on nimittäin älyttömän rautanen: hyvä ja kaunis. Näistä on tullut nykyään tällasii itkuvirsiä näistä biiseistä.
Samaan aikaan ruoat saapuvat pöytään ja keskeytämme haastattelun nauttiaksemme maittavista herkuista. Jatkamme jutustelua toverillisimmissa merkeissä ja vaihdamme ajatuksia ja kokemuksia kaikesta elämään liittyvästä maan ja taivaan väliltä. Erityisesti armeijamuistot saavat Vekarajärven sinkoryhmän korpraali Wirtasen innostumaan. Jos Toni kaipaa lavalla painetta rintakehään, niin ainakin Apilas-singolla pösäyttäessään mies on sitä saanut varmasti omiksi tarpeikseen. Apilashan on kuuluisa siitä, että suositusten mukaan sillä ei yksi mies saisi ampua kuin muutaman kerran elämässään, koska laite jysäyttää laukaisijaansakin sellaisella voimalla, ettei ihmiskehoa ole oikein moiseen luotu. Paitsi tietysti sodassa, jolloin ei varmaan paljon ihmiskehon hyvinvoinnin edellytyksistä turhia murehdita.
Meitä huvittaa vakava aihe, koska luulemme voivamme kuvitella, kuinka kusista hommaa sota tositilanteessa olisi. Ei varmaan paljon naurattaisi, jos vaikka kiivaan keskityksen aikana silmälasit hukkuisivat tai rikkoutuisivat ja vihollisen moukarointia pitäisi jatkaa sokkona tietämättä mikä hahmo on oma ja mikä vastustajan. Naureskelemme myös Tonin muistoille, kuinka kapiainen oli karjunut, että: ”Wirtanen kuulaa taivaalle!”, kun Toni oli ollut naama kymmenen sentin paksuisen lumivaipan peitossa ja koko äijä muutenkin hivenen hukassa yhden juuri taivaalle lähettämänsä ”kuulan” possautettua lähtöpaineet hankeen – ja siitä suoraan rocktähtemme lärviin. Kuulaa piti silti laittaa menemään, vaikkei oikein kuulemma tiennyt mihin ne lopulta siitä lähti. Pääasia, että lähti. Armeija on hienoa aikaa. Ja Toni oli vieläpä ryhmänsä valiotaistelija.
Armeijan Wirtanen suoritti samanlaisella antaumuksella, kuin kaiken muunkin mihin mies elämässään ryhtyy: kuusi ällää lukiosta ja Suomen suosituimman rockyhtyeen sielu ja tinkimätön johtaja. Siinä meriittejä, jotka kertovat miehen ainutlaatuisuudesta jotain. Mutta vaikka miehellä ei olisi ensimmäistäkään konkreettista näyttöä aivojensa kapasiteetista, ei Tonin älykkyyttä tarvitsisi kummemmin todistella. Pelkkä miehen puheen verbaalinen lahjakkuus haihduttaa epäilykset siitä, etteikö Wirtanen olisi nero. Tonin puhetta voisi julkaista editoimatta, puhtaasti sellaisenaan, useamman kirjan verran putkeen ja silti miehen sanojen käyttö ja spontaanit lauserakennelmat saisivat monet ammattikirjailijat kateelliseksi. Ei ihme, että Tonia on pyydetty useammin kuin kerran toimittajaksi erilaisiin lehtiin ja tv-ohjelmiin. Yhtä useasti mies on kuitenkin kieltäytynyt. Wirtanen käyttää verukkeenaan laiskuutta ja sitä, ettei kerta kaikkiaan pystyisi pitämään kiinni aikatauluista ja vääntämään tekstiä väkisin säännöllisin väliajoin. Oli miten oli, aivan turhaan Wirtanen kuitenkin viime syksynä valitti Ilta Sanomien haastattelussa, että ”rokkikukon on pakko menestyä valitsemallaan uralla, koska muita vaihtoehtoja ei ole” – mielenkiintoisia ja jopa ainutlaatuisia vaihtoehtoja on miehelle tulossa ovista ja ikkunoista, jos kukko itse vain haluaisi.
Mutta ainakin tällä hetkellä Tonia kiinnostaa vain kaksi asiaa: soittaminen ja rakkauden löytäminen. Ja hyvä niin. Olisi ikävää, jos varmasti yksi Suomen lahjakkaimmista (jos ei jopa lahjakkain) musiikin tekijä kyllästyisi biisien tekemiseen ja jättäisi hommat kesken. Mistä kaikesta maalaustaidekin olisi jäänyt paitsi, jos Vincent Van Gogh, Salvador Dali ja Wrightin veljekset olisivat laittaneet pensselinsä naulaan jo 24-vuotiaina.
Onko joku soundi tai joku fiilis jossain biisissä sellainen, että sen luomisesta olet erityisen ylpeä?
”Teit meistä kauniin” kitarasoundi millä se lähtee on musta tosi rautanen. Mä tykkään kauheasti. Nyt nää uudet b-puoletkin, mitkä tulee tälle sinkulle, ni siellä on tosi psykedeelisiä rutinoita. Ja tällasta rahinaa, rutinaa ja kirskuntaa… Ei niist varmaan kukaa diggaa, mut niit on hauska tehdä. Ei tarttee ostaa, jos ei kelpaa.
Oli yllättävää kuulla, että yleensä teet sanat näihin biiseihin vasta aivan viime hetkellä ennen levytystä?
Huomenna on studio, eikä mulla ole vielä riviäkään. Heh heh. Samat ajatukset ne on, ni se on ihan sama, koska ne laittaa paperille. En mä yökausia istu kynttilän valossa. Vaikka tottakai pitäis sanoa, että: ”Perkele joo.. Mä istun siinä mun pöydän ääressä ja kattelen, kuinka syysmyrskyt riepottaa viimeisiä lehtiä ja pihavalo valaisee raiskattua pihlajaa. On niin synkkää ja sade hakkaa ikkunalautaan.” Niinhän sitä pitäis sanoo, mut ku ei se niin ole. Meikä menee vaan studioon ja sitte tehään vaan näitä biisejä.
Toni kuitenkin korjaa ja kertoo, kuinka itse asiassa useimmat sanoitukset (mm. ”Liikaa”, ”Mitä vaan” ja melkein koko Kolme-levy) ovat syntyneet Helsingissä entisessä HM-kuppilassa, nykyisessä Cafe Lasipalatsissa. Siellä oli ollut sellainen maanläheinen tunnelma ja mukava ilmapiiri, jonka arkista saippuaoopperaa seuraillessa monia tekstejä oli mukava luoda. Vain Toni itse tietää, josko joku paikan spurguista – tai vaikkapa paikan teiniremmi – olisi antanut mausteita joihinkin kappaleisiin. Ainakin mies kertoo, kuinka oli joskus jättänyt kello 18.30 bussin väliin ja lähtenyt vasta 19.45 vuorolla, koska halusi seurata paikan ihmissuhteiden kehittymistä.
Tonin pyydettyä kahviinsa keinotekoista makeutusainetta, hän kertoo myös viettäneensä niin paljon aikaa linja-autossa Heinola-Helsinki-Nummela- Helsinki-Heinola välillä, että on tietysti selvää, että satoja tunteja busseissa istuessa on ollut järkevää ottaa osa tunneista hyötykäyttöön. Ja odottaessa rakkaan tapaamista tai miettiessä häntä istuessa bussissa pois tämän luota, on melko loogista, että ajatuksista oman rakkauden kokemisesta, omasta rakkaastaan ja rakkaudesta ylipäätänsä syntyy myös lauluja, jotka käsittelevät samoja asioita. Tätä Toni ei suoraan sano, mutta asiaa ei ole kovin vaikea itse päätellä.
”Aivan kuin kaikki muutkin” on taas tehty Tampereella. HM-kuppilalla oli kuitenkin ainakin stressiä poistava vaikutus, sillä aikaisemmin studioon mentäessä Tonilla oli ollut sanoitukset valmiina noin seitsemään kappaleeseen, jos levylle oli tulossa vaikkapa yksitoista laulua. Syksyllä ilmestynyttä levyä tehtäessä taas oli studioon mentäessä sanoituksia valmiina tasan nolla kappaletta kymmenestä mahdollisesta. ”Teit meistä kauniin” ja suuri osa viimeisimmän levyn tuotoksesta on syntynyt tamperelaisessa baarissa, muutama kappale myös Tuukan keittiössä sen jälkeen, kun toiset ovat menneet jo nukkumaan.
Ihmeteltyäni sitä, kuinka tunnettu rock-artisti saa kirjoitella rauhassa jossain suomalaisessa ravintolassa Toni kertoo sen onnistuvan melko hyvin. Ainoastaan kahden aikaa aamuyöstä asiakkaat alkavat olla jo sellaisessa notkeessa, että ”kaiken maailman örveltäjää alkaa tulla selventämään. Kahest kolmeen on jo ihan helvettiä.” Niinpä sankarimme onkin ottanut tavakseen poistua paikalta kello kahden aikaan, joka on hänen mielestään sikäli ikävää, koska ”parin muodostushan ravintolassa alkaa vasta puoli kolmelta.”
Tiedustellessani onko herra koskaan ajatellut kirjoittaa kirjaa tai väsäämään vaikkapa runokokoelman, Toni innostuu kertomaan, kuinka paljon hän itse asiassa inhoaa runoja ja runokirjoja. Wirtanen epäilee, josko hän on liian kyyninen, koska näkee koko runotouhun pitkälti loputtomana kusetuksen lähteenä. ”On niin helppo tehdä hienon kuulosia lauseita, pistää niitä muutama peräkkäin. Jättää johonkin vähän eteerinen riviväli. Rikkoa kieliopin sääntöjä ja kirjoittaa kaikki pikkukirjaimilla. Sit ku mulla on paalut vähissä ni virittelen varmaan jonku tollasenkin. Heh heh hee… Sit rupee tulee näit runokirjoja ja taidenäyttelyitä!” Eli nyt kaikki tietävät, että silloin kun ensimmäiset T. Wirtasen kootut runot ilmestyvät kauppoihin, niin Toni on kuluttanut levyistä saadut tulonsa loppuun. Tai sitten mies vain kaavailee tyyriimpää asuntoa itselleen…
Oletko koskaan ajatellut, että jos olisit tyhmempi kuin mitä olet, niin olisit onnellisempi?
Joo totta kai olen miettinyt milloin olisin kaikkein onnellisin. Eli mun mielestä onni on sitä, että ihminen on tyytyväinen tilanteeseensa, eikä edes halua mitään muuta. Silloin on silleen tasapainoinen ja harmoninen oman elämänsä kanssa. Vois olla silleen, että menis aamulla sorvaamaan, sorvais päivän ja tulis illalla pois sorvaamasta. Tyttö menis aamulla Valintataloon, nakuttais kassalla päivän ja tulis pois. Illalla rakastettais kotona ja olis muksu siellä. Siihen ku olis tyytyväinen niin miksei. Ennemmin mä sellaisen elämän ottaisin, kuin…
Tarjoilija keskeyttää Tonin tullessaan ilmoittamaan meille, että kohta tulee valomerkki ja paikka on menossa puolen tunnin kuluttua kiinni. Häkellymme kaikki, sillä kellohan on vasta 19.30?! Montako ravintolaa tiedätte, jotka sulkevat ovensa jo kahdeksalta? Oli miten oli, välikohtaus sekoittaa keskustelumme, emmekä oikein tahdo muistaa, että mihinkä me taas jäimmekään. Mainitsen joka tapauksessa Tonille, että hänen ajatuksensa kauniista hetkestä, joka kuuluu seuraavasti: ”Mä olen monesti haaveillut ikuisesta kauneuden hetkestä, et ois se universaali pause-nappula, jolla vois kaiken pysäyttää. Mutta kun löytää joka hetkestä kauneuden se on pausella jatkuvasti.” (City 11/98), on erinomaisen kauniisti ajateltu. Toni nyökkää ja jatkamme muista aiheista.
Entäpä nyt nämä uudet biisit; millaisissa fiiliksissä ne on syntyneet?
Ai siis nyt nämä mitä mennään huomenna tekemään?
Hahhaa! Ai niin joo, eihän ne ole vielä edes syntyneetkään. (Naureskelemme hetken hölmöä kysymystä.)
Noh, on ne jo syntyneet, mut lähetään siitä, et ne on b-puoli matskua. Ni enhän mä sitte voi niitä tehä muuten kuin b-puolina. Mä olen ajatellut ne siten alusta asti b-puolina, mutta on siinä muutama sellanen ihan oikeasti hieno biisikin, jotka mä olen kotona tehnyt soittaen kitaraa kynttilän valossa olohuoneessa aamuneljältä. Yks taas lähti ihan silleen soundi- kokeelliselta pohjalta, että mulla oli yks riffi mielessä ja siitä sit vaan lähettiin luukutteleen. Tästä tulee tosi sellasta surisevaa musiikkia, mikä ei varmasti putoo kellekkään. Ostakaa parempaa musiikkia, jos ei kelpaa.
Meitsii kiinnostaa, että oletko koskaan ajatellut, että jos sä olisit sairaan onnellinen koko ajan, niin millaisia biisejä sulta sitten tulisi? Vai tulisiko sulta sitten mitään, et onko se sen luomisen ehto, että pitää olla vähän synkkää?
Eii-ih se välttämättä ole niinkään. Nyt mulla on kuitenkin aika vaikea keksiä mitään, ku mulla on periaatteessa kaikki aika hyvin, eikä ole avohaavoja ollenkaan. Mä tuun toimeen ja illalla ku meen nukkumaan ni voin vaan kelailla, että ”ah hah haa” ja ruveta pötköilemään. Ei ole mitään tilitettävää. Täytyy soittaa tänään pari puhelinsoittoa, että saa vanhat haavat auki, että saa vähä biiseihin aiheita! (Meitä kaikkia huvittaa taiteilijoiden luomisen tuska, jossa ei tietysti oikeasti ole mitään huvittavaa.)
Luuletko, että jos te olisitte tehnyt ihan samat biisit, mutta te olisitte vanhempia (ja teillä olisi ehkä eri nimi), niin teillä olisi paljon enemmän yli kolmekymppisiä kuuntelijoita?
Ois varmaan! Joo joo. Meitä on aina pantu siihen samaan kategoriaan, että Suomessa on kolme teinibändiä: Apulanta, Juustopäät ja Rasmus. Ni mä kyllä en rehellisesti sanoen koe minkäänlaista sielullista yhtyettä kyseisiin bändeihin. Vaikka siellä onkin ihan mukavia jamppoja… Mutta on meillä vähän eri juttu kuitenkin. Kaikki lähti siitä, ku sanottiin, että pojat soittaa punkkia. Siinä on heti sellanen kaiku, että se on vähän sellasta naivia teinipläjäytystä – mikä minusta on sinänsä harmi, että se (Apulannan musiikki) sivuutetaan sellasella. Monet ikäiseni ihmiset kieltäytyvät edes kuuntelemasta sitä, saatika myöntämästä, että siinä saattaisi olla jotain hyvää. On sitä vanhempaakin yleisöä yllättävän paljon, siinä on vaan se, ettei ne tule keikoille. Mitä olen levykauppiailta kyselly, ni on sitä vanhempaaki ryhmää aika paljon ostanut.
Eihän tää uus levy edes mun mielestä ole mitään punkkia?
Ei se olekaan. Se on tosi kaukana punkista, vaikka en mä toisaalta tiedä mitä se nyt on. Enkä mä edes halua lähtee määrittelee mitä se oikein on. Poppia raskaampaa tummasävyistä musiikkia, jossa on sen verran säröä, ettei se ikinä soi radiossa big time.
Keskustelemme jonkin verran myös Apulannan nimestä. -Apulanta- Oikeastihan Apulanta on hieno asia: se saa kasvit kasvamaan heikossakin maaperässä. Vaikka pojat eivät ole asiaa ikinä tällä tavalla symbolisesti ajatelleetkaan. He halusivat vain nimen, joka kuulostaa mahdollisimman tyhmältä. Ja nyt Tonia selvästi surettaa, koska he ovat jääneet oman nimensä vangiksi. Tonin mielestä nimi olisi ehkä joskus kannattanut vaihtaa toiseksi, koska varauksetonta uskottavuutta Apulanta-niminen rytmiryhmä ei tule ikinä saamaan missään yhteydessä – soittipa yhtye minkälaista musiikkia tahansa. Itse kuitenkin uskon, että ajan kuluessa – ja meidän kaikkien varttuessa vuosi vuodelta – enemmän ja enemmän Apulannan musiikin tuntevia ihmisiä sekoittuu yhä vanhempaan väestöön ja pakottaa lähipiirinsä kuuntelemaan yhtyeen musiikkia ilman vastaväitteitä. Olen itse todistanut, kuinka lähes kolmekymppiset ”Apulanta… Mitä helvettiä?” -ennakkoluulolla varustetut tuttuni ovat yllättäen löytäneet itsensä diggailemasta bändiä muutaman kuuntelukerran jälkeen. Tästä on seurannut myös hullunkurisen näköistä bogoilua Lepakon keikalla, ”vanhusten” vältellessä tallaamasta nuorempiaan vahingossa jalkoihinsa.
Kun tässä nyt ollaan jo juteltu Sipen ja Tuukan kanssa niin puhelimessa kuin livenäkin, samoin kuin sunkin kanssa, niin selkeästi aistii jo puhelimessakin, että sä olet ottanut ja sulla on kaikki paineet niskassasi tästä bändistä. Muut osaavat ottaa rennommin ja nauttia elämästä, mutta kaikkein seesteisempienkin puhelinkeskustelujenkin aikana tuntuu siltä, että sulla on taustalla helvetillinen demoni jahtaamassa. Mikä sitä painetta sulle sun itsesi lisäksi kaikkein eniten kasaa? Onko se taloudellinen toimeentulo, fanien odotukset, Apulannan maine vai mikä?
Kai se on lähinnä ite. Melko paha kysymys… Tottakai siinä on se uudistumisen tarve. Jos me nyt lähetään tekemään levyä, ni sen lisäksi, että pitäis tehä sellanen platta, mistä diggaa ne ihmiset ketkä diggaa… Ni sanotaanko, että me ollaan varmaan eniten sellanen akti tässä maassa, mitä kohtaan on hirvee kaksjakoisuus. Joko digataan tai sitten vihataan aika saatanasti. Kaikki mitä me tehdään, kohtaa jo pelkästään ennakkoasenteista johtuen hirveen suuren negatiivisen latingin. Et tavallaan se paine tulee myös siitä, et se pistää tekemään parempaa ja parempaa. Et pystyy taas uudemman kerran seisomaan sen oman juttunsa takana, koska niin paljon kun mekin saadaan paskaa käteen ihan aiheetta, ni se vaatii hirveen paljon munaa, et pystyy pitämään sen pään pystyssä ja ylpeesti jatkaa eteenpäin. Sitä pitää uskoo hirveen vahvasti siihen mitä tekee, että viittii kaiken sellasen jälkeen aamulla paljon herätä. (Toni kertoo äänessään hivenen pelon sekaista nöyryyttä -ehkä? Joka tapauksessa ainakin aavistus surua.) Ja mä otan ne paineet tavallaan itselleni, koska mä oon kuitenkin se biisin kirjoittaja.
Mutta ne paineet tulevat kuitenkin siitä taiteellisesta aspektista ja laatukysymyksistä, eikä mistään sellaisesta, että nyt ei ole tehty uutta levyä, että mitäköhän mä huomenna syön?
No ei. Noh joo… Sanotaan nyt, että on tota paalua nyt sen verta, ettei ruoka ihan heti lopu. Toisaalta onhan tässä sekin, etten mä osaa mitään muuta ku tätä. Enkä tätäkään kovin hyvin. Tai osaan mä omasta mielestä hyvin, mutta varmasti monien mielestä en. En mä tarpeeks hyvä ole muusikkona… Siis muusikkonahan mä olen ihan paska! Mutta mulla on lahja tehdä biisejä, edes jonkunlaisia, mistä nyt joku tykkää. Mutta mä en osaa mitään muuta, enkä mä oikeastaan haluukkaan tehdä mitään muuta. Niin onhan siinä silleen paineita. Toisaalta – mitä glamouria on kahdenkymmenen vuoden rock-urassa? Et siinä vaiheessa ku mä olen mestarina Areenalla, niin voi jumalauta… Soittakaa sit uudestaan, et ”kuule kato mitä teet.”
Mä olen nähnyt teistä satoja kuvia ja kymmeniä haastatteluja, mutta vain yhdessä kuvassa sulla on aidosti hauskaa ja näytät onnelliselta ja hymyilet. Se kuva oli Suosikissa viime syksynä ja siinä sä vedit wakeboardilla Heinolassa. Onko sellaisia hetkiä sun elämässä omasta mielestäsi riittävästi?
Niitä on hirveen harvoin. On niitä tietysti silleen, mutta ei ne pääse koskaan vuotamaan julkisuuteen. Toisaalta se on ihan hyvä, koska mä haluan pitää ne itselläni ja niillä ihmisillä, joille mä haluan ne omat hetkeni omistaa – ketkä tavallaan myös tekee ne hetket. Mutta se oli helvetin hauskaa kyllä… Itse asiassa mä odotan siinä mielessä kesää, et mä opin just hyppimään sillä vasta loppukesästä. Just ku vedet rupes olee niin kylmiä, ettei pystynyt enää vetää, ku ei meillä mitää märkäpukuja ole. Meillä on sit viel niin suhnu vene, ku eihän siinä ole kuin joku 15 heppanen moottori, niin sillä on vähä sillai turhauttavaa… Ku kattoo noit Amerikan veneit, ku niillä on se wake-aaltoki jo sellaset puoltoistametrii, ni kyllähän siit ny hyppää vähä eri tavalla kuin tossa on sellanen kynnyksen korkunen! Itse asiassa se on ihan järjettömän mukavaa. Mä tykkään mielettömästi.
Mutta et ole kuitenkaan innostunut vielä siirtymään lumelle laudan kanssa?
Oon mä pari kertaa käynny mäessä, mutta se oli niin paska lauta, että siin pyöri siteetkin laudassa ja mulla meni polvet. Pitäis kyllä lähtee taas kokeilee. Haluutteks te sponssaa mulle jonku laudan?
Mut Tuukkahan kerto, et teillä on jo Airwalkin sponssi.
No hitto joo! Pitäisköhän soittaa Airwalkille, että ”terve, sponssimatka vaikka Leville pariks viikkoo, vaikka tossa studion jälkeen…” No mutta meillähän on Lapin rundi tulossa!
Mistä sä saat elämääs potkua tän musiikki jutun ulkopuolelta?
Helvetin paha kysymys. Mistähän mä nyt kiksini saisin? Toi on paha. Ainakin muutamasta hyvästä kaverista aika pitkälle. Mä harrastan kauheesti tota roolipelitoimintaa. Meillä on sellanen tosi tiivis ja intiimi ryhmä, jolla on ollut hyvää peliä aina. Siinä pääsee niin hirveen hyvin irti kaikesta. Ei tarvii todellakaan kelata mitään.
Onko vaikea saada nykyään ystäviä? Tai sanotaan, että erottaa jyvät akanoista?
Kyllä sen aina tietää, ku vähäki viittii katella, et kuka on mikäkin. Et ei se nyt ole sillee ongelma. Ne on ne kaverit sellasii, ettei niitä kiinnosta… Tai tottakai onhan ne kiinnostuneita, mitä mä teen, ku mä oon niiden kaveri. Mutta niistä on suurin osa sellasii, jotka on ollut jo ennen tätä juttua. Kylhän sit kaikennäköistä siipiveikkoakin olis aina tarjolla, mut ei niitä… Mulla on ihan hyvin pullat uunissa. Vaikka Lahdessa alkaa olla enää aika vähän kavereita, ku ne on kaikki muuttanut Helsinkiin. Täytyis varmaan itekkin hankkiutua sinne.
Uskotko sä, että jos se vaunu missä sä istut alkaa mennä yhä vaan kovempaa kohti kuilua, niin sä osaat hypätä siitä pois ennen kuin on myöhäistä?
Sanotaanko näin, että kyllähän se on tyylikkäämpää vetää ”all the way”. (Toni sanoo asian pelottavan vakavana ja määrätietoisena. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun katsoo Tonin silmiin, joissa ei ole merkkiäkään siitä, että mies vitsailisi.)
Pelottaako sua se, että jos Apulanta lakkaisi olemasta, niin suurta yleisöä ei ehkä enää kiinnostaisikaan mitä Toni Wirtaselle kuuluu, koska se Toni Wirtanen ei enää olekaan Apulannan Toni?
Mä uskon ja luotan itteeni niin paljon, että… Ja toisaalta siis, sanotaanko näin, että kiinnostaako Toni Wirtasta hittoakaan mitä suuri yleisö ajattelee? Se nyt on ensinkin. Mutta jos lähdetään siitä olettamuksesta, että mä haluaisin olla julkinen henkilö – mikä on hyvin epätodennäköistä – ni kyl mä varmaan klaaraan. Mä tunnen jo niin paljon toimittajia, että mä voisin soittaa niille, että ”ihan vanhan tuttavuuden hengessä, pystytkö tekee jutun?” Kiinnosti suurta yleisöä tai ei, ni juttua piisaa.
Joo, mutta mä ajattelin tota asiaa siltä pohjalta, että onhan paljon hohdokkaampaa olla kuuluisa rokkitähti, kuin esimerkiksi Toni Wirtanen Lappeenrannan saapastehtaalta. Jääkö siihen nalkkiin? Kyllähän munkin on esimerkiksi myönnettävä, että ikävä mun ois enää olla tavallinen toimittaja. Silloin vois käydä niin, että Slammer-lehden päätoimittaja ei ehkä antais mun tehdäkään Apulannan haastattelua, vaikka mä kuinka haluaisin. Mutta nyt kun mä olen päätoimittajana, ni mä vaan teen sellasen haastattelun, jos siltä tuntuu… Vaikka se ei varmasti joidenkin mielestä tähän lehteen täysin kuuluisikaan.
Niin. Kai tohon julkkismeijuun jää vähän jollain tavalla kiinni. Ja eniten se varmaan on minua koskettanut, kun mä oon tuolla eniten ollut. Toisaalta se on kaksiteräinen miekka. Et se ois ihan hyvä vaan, jos ketään ei kiinnostais hittoakaan mitä minä teen. Se vaan kuitenkin tuntuu joitakin kiinnostavan, vaikkei tietysti kaikkia.
Mikä on parasta henkilö-Tonissa ei rokki-Tonissa?
En mä pysty lähtee tällaselle kehumislinjalle, ku mulla on noussut kusi päähän. Ei vaan ei se mitään haittaa. Mä luulen, et se on siinä, et mä olen aika hyvä keskustelija. Ihan suhteellisen älykäs ja mulla on mielenkiintoisia ideoita ja ajatuksia, joita olisi kiva vaihtaa kynttilän valossa ehkä juuri sinun kanssasi. Missä olet sinä 18-25 -vuotias nainen, joka omaat oman ajatusmaailman, mutta et kuitenkaan kuvittele olevasi maailman tärkein ihminen. Ota yhteyttä nimim. Yksinäinen sydän/ Lahti. En mä tiedä.. En mä osaa sanoa. Mähän olen hemmetin epäluotettava ja patologinen valehtelija. Epäluotettavuus johtuu siitä, että mä en kelaile niin hirveen tarkkaan. Mulle niinku ajatus on tärkeempi ku teot. Jos mä hyvää tarkoittaen skippaan jonku, et mä en mene johonki mist on sovittu, mä en vaan ehkä aina tajua sitä. Mä ajattelen asioita silleen vähän huonosti. Kyl mä tiedän, että se on väärin. Mä olen parantanut paljon tapojani. Ja opin koko ajan lisää. Mä olen hirveen kehityskelponen, et ehkä se on kaikkein parasta.
Mistä asioista sä olet viime aikoina unelmoinut?
Kyllä mä olen viime aikoina unelmoinut aika paljon siitä – no tää on taas tätä teinisontaa – mutta siis rakkaus, rakastuminen ja sellanen kaiken täyttävä hullaantuminen johonki tiettyyn ihmiseen, joka olis aina lähellä ja pystyis tarjoamaan sitä tukea ja niin edelleen. Yleensä mun rakkauteni on aina asuneet niin helvetin kaukana, ettei se koskaan ole ollut sellaista päivittäistä.
Oletko koskaan pohtinut vakavasti sellaista, että sä olet nyt saanut Sipestä ja Tuukasta ne veljet, joita sulla ei lääketietieteellisesti ajateltuna ole aikaisemmin ollut?
On ne tavallaan. Sellanen veljesmeininkihän siinä vois olla kaikkein lähimpänä, koska veljeksissähän on välillä se, ettei niiden kanssa tuu välttämättä yhtään toimeen, mutta on pakko ku siinä on se side. Ystävät on sellasia, että niiden kanssa on sen takia, että niiden kanssa menee aina melko hyvin – jos ei mene ni sit ei voi olla missään tekemisissä. Mutta meillä ku nyt on se, että meidän on pakko olla, niin kai sitä vois veljeydeksi sanoa. Mä en tiedä, ku mulla ei veljiä ole.
Ne on kuitenkin sellasia tyyppejä, joiden kanssa sä voit jakaa mitä vaan. Ja sitte ku teillä on kivaa, ni teillä on tosi kivaa. Ne on siis sellasia juttuja, että teillä on se ”oma juttu” mitä muut ei ymmärrä?
Se on vaan harmi, että se veljeys on vähän niin kuin Everlastingin kertosäkeen sanoin, että mä en tiedä missä se on ollut kaikki nämä vuodet. Tai ei kaikki nämä vuodet, mutta… Se oli joskus -96 tai -97, ni sinne se jonnekkin hävis vähäsen. Ehkä sitä hetkittäin tulee takasin, mutta se on tän suureksi kasvamisen ongelma, et se häviää kyllä vähän. Se on oikeesti silleen valitettavaa, ettei se ole hirveen hyvin pysynyt. Kyl se siellä on, mutta… Niin noh.
Mä kuvittelin, että jos sulla on jotain ongelmia, niin ”pojat” olisi olleet juuri, ne henkilöt keihin sä voisit tukeutua.
Sitte on taas se, kun ei me hirveesti hengata niinku tän ulkopuolella yhdessä. Siinä on vähä sekin, että kun kiertue on päällä, niin se on taas niin 24-tuntia samoja naamoja. Et silloin ku ei ole sitä kiertuetta, niin mielellään ottaa vähän etäisyyttä siihen toimintaan. Ja se käsittää myös ne ihmiset ketä siellä pyörii, koska ne kaikki edustaa sitä samaa juttua. No Tuukan kanssa on silleen helpompi, ku se ei aina käänny siihen musiikkiin. Et olin mä nyttenkin siellä just yhen kerran yökylässä ihan hyvällä hengellä silleen vaan. Ne oli joskus kyllä niin älyttömän makeita aikoja, ku kolmistaan ajeltiin pakulla. Ne oli helvetin hienoja aikoja. Toisaalta mikä estäis nytten lähtemästä pakulla keikoille? Paitsi se, että ku Hemi korjas meidän pakun, niin se ei ole -97 kesän jälkeen liikkunut enään mihinkään.
Tossa veljeys jutussa on kuitenkin myös se, että ne näkee sun lävitses kaiken – ihan sama mitä sä niille heität. Ja toisaalta sä näet myös niiden lävitse.
Joo. Onhan siinä varmasti se. Niin mäkin uskon.
Lopuksi selviää myös se, mistä johtuu Tonin ailahtelevaisuus haastattelutilanteessa. Tai ainakin yksi syy siihen… Aikaa, asiaa ja paikkaa tarkemmin erittelemättä, Wirtanen on vähintäänkin kerran elämässään pettynyt maailman oikeudenmukaisuuteen haastattelun vuoksi. Toni oli viettänyt päivän mukavissa merkeissä toimittajan kanssa – ja unohtanut kokonaan olevansa haastattelun kohteena. Niinpä järkytys oli ollut melkoinen, kun mies sai myöhemmin lukea lehdestä kaikki nekin asiat, joita ei varmasti olisi ikinä halunnut lehteen joutuvan. Jotta katastrofi olisi ollut täydellinen, osa asioiden sävyistä oli muuttunut asteen verran toisiksi, kuin mitä Toni itse oli sanonut. Niinpä paskaa oli tullut käteen kaksin verroin. Ja vielä enemmän haavoja sieluun… Niin… Ehkä kaikki meistä toimittajista ei ole edes koiria; onhan meistä monet myös rottia.
Kalle Mustonen
18.1.1999
Jotain uutisia…
Tauolle
Apulanta on vetäytynyt tauolle. Tauko sujuu lomaillessa ja töitä tehdessä. Toni lupailee tehdä uusia biisejä, joita voisi julkaista tauon jälkeen. Sipe lomailee Mandyn luona Amerikanmaalla. Tuukan suunnitelmista myöhemmin.
12.1.1999
Fanclub-sivut poistettu korkeamman tahon pyynnöstä. Meillä ei ole syistä tarkempaa tietoa.
11.1.1999
Nyt Apulannan sijoitukset Radiomafian listalla ja Rumban 50 hittiä-listalla päivittyvät automaattisesti sunnuntaisin.