Nämä kaverit ovat rocktähtiä. He riehuivat lokakuun puolivälissä Jyrkin hittikilpailussa alasti ja rikkoivat soittimia. Sitten he julkaisevat albumin, jossa yhdelläkään laululla ei ole nimeä, vaan pelkät järjestysnumerot. Kovia jannuja.
Perusjutut ovat kovilla kavereilla tallella. Kappaleet noudattavat tutuksi käynyttä Apulanta-rakennetta, jossa hiljaiset osuudet vuorottelevat äärimmäisten energiaryöpsähdysten kanssa. Ratkaisu ei ole uusi keksintä, eikä varsinkaan Nirvanan käsialaa, sillä se on periytynyt bändisukupolvelta toiselle. Silti se kuulostaa aina yhtä tehokkaalta.
Apulannalla on ollut voimakas halu uudistua, ja se on tapahtunut sopivan pienin askelin. Sovituksiin on uhrattu enemmän ajatusta, sillä suoraviivaisten rallien sekaan on sujautettu sekalaisia rytmikonenaksutuksia ja muita hälyääniä. Biiseissä on aiempaa enemmän pikku yllätyksiä. Kitarasoundi on lämpimämpi kuin aiemmin. Ei mitään mullistavaa, mutta sopivasti herättämään kiinnostusta. Idioottivarmat hitit albumilta ehkä puuttuvat, mutta ei täytebiisejäkään ole mukana. Tasainen kokonaisuus on ollut tärkeintä kundeille. Apulanta haluaa olla vaarallinen yhtye. Ja se on sitä ilman ylimääräistä sekoiluakin.
Jorma Jortikka, Soundi 11/98
4/5
