Suomirockin ärhäkkä untuvikko

Hän on kuuden laudaturin ylioppilas, joka asuu äitinsä kanssa Heinolassa. Hän on Suomen myyvin rockartisti. Hän on Apulannan Toni.

Heinolassa sataa tihuttaa. Päivä on syksyisen harmaa. Torin poikki harppoo nuori mies, joka saa mummojen päät kääntymään. Hänellä on sarvisankaiset silmälasit, vihreä samettitakki, rastaletit ja naama täynnä lävistyksiä. ”Tervetuloa Heinolaan”, 22-vuotias Toni sanoo kohteliaasti ja ojentaa sateenvarjoaan suojaksi. ”Mennäänkö ensin katsomaan meidän treenikämppää?”

Portaat vievät puutalon yläkertaan, pieneen hämärään huoneeseen. Täällä rosoista punkpoppia soittava Apulanta voi rauhassa luukuttaa; edellisestä treenikämpästä he saivat häädön kahdessa tunnissa. Huoneen seinälle on teipattu tuhruisia pornokuvia, ja lattialla on puoli metriä rojua. Ikkunan välissä makaa satoja kuolleita kärpäsiä. ”Me ollaan siivottu viimeksi toukokuussa 1993”, Toni kertoo. Treenikämpän vuosipölyistä voi melkein lukea Apulannan tarinan: Olipa kerran kolme lukiolaispoikaa, jotka perustivat oman bändin. Viikonloput he kiersivät maakuntien nuorisotaloilla ja tekivät keikkoja, keikkoja ja keikkoja. Yhtyeen suosio kasvoi levy levyltä. Nyt Apulannan fan clubissa on kymmenentuhatta jäsentä. Keväällä ilmestynyt Kolme-albumi on myynyt 40 000 kappaletta, ja kymmenen markan Anna mulle piiskaa -sinkku enemmän kuin yksikään muu suomalainen cd-single. Kaiken lisäksi levyt on julkaissut pienlevymerkki, nimeltään Levy-yhtiö. ”Me ollaan tehty tää ihmisten kautta, vaikeamman kautta”, Toni toteaa.

Hänen mielestään suosio tuntuu samaan aikaan sekä hienolta että oudolta. Vielä kaksi vuotta sitten Apulantaa ei kelpuutettu yhdellekään festivaalille, tänä kesänä yhtye soitti kahdellakymmenellä festarilla. Ainoa mikä Tonia nykyisin vähän harmittaa on bändin nimi. ”Siinä on liikaa teinihuumoria”, hän kritisoi ja puhaltaa pölymakkaroita vahvistimen päältä. Pikkukaupungissa on maanantai-iltapäivänä turruttavan rauhallista. Pari eläkeläismiestä siemailee olutta keskustan kuppilassa. Taustalla soi tunnelmamusiikki. Toni tilaa kassalta sämpylän ja varmistaa, ettei leivän välissä ole muuta kuin juustoa ja vihanneksia. Hän on kolmatta päivää kasvissyöjä. ”Bändin pojat on olleet jo pitkään, ja mäkin päätin yrittää. Kasvissyönnistä tulee kevyempi olo. Sitä paitsi eläinten tehotuotanto on väärin”, hän selittää. Toni puhuu eläinten oikeuksista ja boikotoi McDonald’sia, mutta ei halua ottaa kantaa kettutyttöihin. Hän myöntää kuitenkin, että Apulannan faneihin kuuluu myös aktivistihenkistä porukkaa. Apulanta on äänitorvi sille sukupolvelle, joka ei välitä tanssipopista ja uusista leviksistä.

Yhtyeen fanit ovat teini-ikäisiä, jotka ovat huolestuneita maailmanmenosta ja omasta olemassaolostaan. ”Väärinymmärrettyjä monella tavalla”, Toni kiteyttää. ”Meidän fanit on niitä luokan yksinäisiä tyttöjä, jotka kirjoittaa uskonnontunnilla vihkoon, että kaikki vihaa mua.” Fanien ajatuksia Apulanta lukee kirjeistä, joita tulee Levy-yhtiöön muovikassillinen viikossa. Hämmästyttävän usein ne alkavat samoilla sanoilla: Mä en ole sellainen tavallinen fani, joka kirjoittelee bändeille… Monet kirjeistä ovat masentuneita ja ahdistuneita. Yksi tilittää koulukiusaamisesta, toinen kertoo itsemurhayrityksestään. Kirje päättyy seuraavasti: Kiitos teidän musiikista, joka on auttanut jaksamaan vaikeimpien aikojen yli. Apulannan musiikki ja Tonin sanoitukset ovat kieltämättä rajuja ja koskettavia. Älä unelmoi älä kuvittele / Sinä et voi luottaa kehenkään / Et sä tajuu ettei kukaan välitä, lauletaan Kalamiehen toveri -kappaleessa.

Ei Tonilla itselläänkään ole aina helppoa. Juntit huutelevat kaduilla, ja ihmiset suhtautuvat ennakkoluuloisesti. Häntä pidetään vittumaisena tyyppinä. ”Ei meistä ajattele positiivisesti kuin meidän levynostajat, joka on kuitenkin vain pieni vähemmistö suomalaisista. Pienempi kuin saamelaiset”, Toni toteaa. Edes koulu ei kannustanut Tonia, Tuukkaa ja Sipeä bändin perustamisessa. Nyt opettajat saavat maistaa omaa lääkettään: ”Ähäkutti, me ei mennä soittamaan koulun 70-vuotisjuhliin, vaikka kuinka pyytävät” , Toni sanoo ilkikurisesti. ”Mä olen oppinut olemaan kusipää”.

Toni asuu äitinsä ja koiransa kanssa rivitalossa, jonka pihalla kasvaa keltaisia kukkia. Ovessa on sukunimi, jota ei saa tässä jutussa paljastaa. Viikko sitten nimi kerrottiin vahingossa iltapäivälehdessä, ja perheen puhelin alkoi soida taukoamatta. Numero piti vaihtaa samana päivänä. ”Eniten mua harmitti äidin puolesta, kun se joutui vastaamaan kaikkiin ihme puheluihin”, Toni sanoo. Tonilla ja äidillä on läheiset välit. ”Mä olen ainoa lapsi, hemmoteltu sika”, Toni määrittelee. Hänellä ei ole kiirettä muuttaa pois äidin luota. Keikkamatkojen jälkeen on kiva tulla kotiin, jossa tuoksuu pullalta ja puhtaalta pyykiltä.

Lapsuutensa Toni asu Salossa. Se oli onnellista ja huoletonta aikaa; sai juoksennella metsissä, pelata videopelejä ja rämpytellä kitaraa. Sitten kaikki muuttui. Isä kuoli äkillisesti, ja äiti halusi palata kotiseudulleen Heinolaan. ”Tonille tuli kaksi suurta menetystä peräkkäin. Isän kuoleman lisäksi muuttaminen oli hänelle hirveä isku. Kaverit jäivät Saloon, ja Toni oli aluksi yksinäinen. Hän inhosi Heinolaa” , Tonin äiti muistelee.

Olohuoneen pöydällä on kehystettynä kaksi valokuvaa. Toisessa hymyilee Tonin isä, toisessa Toni ylioppilaslakki päässään. Ylioppilaskuvassa hän näyttää ihan tavalliselta pojalta: lyhyt tukka ja puku päällä. Kuuden ällän ylioppilas vietti lukiossa pikkuaikuiselämää, oli kihloissa ja suunnitteli atk-ammattilaisen uraa. Hän ehtikin opiskella pari vuotta tietojenkäsittelyoppia, ennen kuin musiikki vei pojan lopullisesti mennessään. ”Poika tuli ensin huuli turvoksissa Lontoosta ja sitten letit päässä Helsingistä” , äiti kuvailee hyväntahtoisesti Tonin muodonmuutosta. Nykyisin Toni tienaa paremmin kuin äitinsä, mutta silti sukulaiset ihmettelevät, mikseivät opinnot yliopistossa edisty. ”Jos tekee keikkaa viitenä iltana viikossa, ei ehdi opiskella”, hän kuittaa. Puhe kääntyy Tonin murrosikään. Tonin mielestä hänellä on aina ollut huono itsetunto, eikä menestys ole sitä miksikään muuttanut. ”Minkälaisen ensivaikutelman sä sait musta?” hän kysyy huolissaan. Sade on lakannut, ja Toni haluaa mennä kävelemään metsään. Ensimmäiset punertavat lehdet ovat ilmestyneet puihin. Ilma tuoksuu kostealta mullalta. ”Syksy on hienoin vuodenaika. Syksyisin mä olen aina onnellinen”, Toni sanoo. Tämä syksy on Tonin elämässä erilainen kuin yksikään aikaisempi. Kaikkina muina syksyinä hän on mennyt kouluun; peruskouluun, lukioon tai yliopistoon. Mutta tänä syksynä hän pitää lomaa. ”Tuntuu aika kummalliselta. Sekin on ahdistavaa, että mä en ole enää teini, mutta en myöskään aikuinen mies. Mulla taitaa olla kahdenkympin kriisi.” Toni myöntää, että häntä väsyttää. Apulanta on tehnyt tänä vuonna melkein sata keikkaa. Soittamisen lisäksi epäsäännöllinen elämä vie voimia. ”Tää on oikeastaan aika paska duuni. Joskus mä kaipaan tasapainoa, sitä että voisi käydä kahdeksasta neljään töissä ja mennä työväenopistoon kudontakurssille.”

Loppuvuoden Apulanta on keikkatauolla. Toni aikoo lepäillä ja tehdä kaikkia niitä asioita, mitä ei ole kesällä ehtinyt. Neljässä kuukaudessa on aikaa lukea kirjoja, pelata roolipelejä ja lähteä Pohjois-Intiaan. ”Mutta ennen joulua täytyy kyllä tulla Suomeen”, Toni huomauttaa, sillä hän haluaa mennä jouluksi mummolaan. Nykyisin Heinola tuntuu Tonin mielestä niin mukavalta paikalta, että siellä voisi asua pitempäänkin. ”Heinolassa olisi kiva viettää vaikka eläkepäiviä. Täällä on oma reumasairaala ja Lahden keskussairaalakin lähellä”, hän virnistää.

Lähettänyt: Juho Kauppinen

Ei perkele tätä mies ei kestä

Vihlova viisaus on ikuistettu mustalla tussilla tuhkakupin kylkeen Apulannan mutapaakkuisessa keikkabussissa. Se syntyi, kun heinolaisyhtyettä vietiin keskellä kirkasta päivää hartolaiseen kouluun unplugged-keikalle ja samana iltana hipi hipi kiirehtäen vielä Kouvolaan.

Apulannat taitavat parhaillaan hikipäin harkita vieläkin verevämpää mietelausetta, sillä Sipestä, Tuukasta ja Tonista tuntuu tänä kesänä olevan todella moneksi. Suomen suvessa ei nyt taida olla niemennotkoa, jonka soittojuhlissa kansa ei kiljuisi ja könyäisi kuorossa ”Piiskaa! Hei beibi anna mulle piiskaa!” sellaisella antaumuksella, ettei rastatukkaiseksi tulleen kitara-laulumies Tonin enää itse ollenkaan tarvitsisi sivaltaa kuristetun kuuloisella äänellään.

Apulannat näyttävät jussina olevan niin monella lavalla yhtäaikaa, että tämä kolmikko voisi mennä vaikka ufoseminaariin ja väittää olevansa itsensä ulkoavaruuden tavaraa. Lentäviä lautasi bändin tämänkeväisellä Paha, paha asia-videolla vieraileekin niin, että siinä sulkeutuisivat alemmuudentuntoisesti salaiset kansiotkin usalaisessa ufo-uskoisuudessa.

Apulannassa on joka tapauksessa nimeään myöten supisuomalaisuutta, jollaista ei uskoisi enää löytävän kuin pappatunturilla pitkin kuollutta kylänraittia päristän mammanpojan päästä. ei ainakaan sieltä, missä coolit citynuoret puhkovat päitään sillä laittaanko kesätyötienestinsä leviksiin vai tuoreimpiin Smurffi-hitteihin.

Mutta sinne missä Tahdon rakastella sinua kelpaa enää discohumppaversiona ja billi Idolin Rebel Yell Scooterin kuohimassa konemuodossa, juuri sinne saapuu Apulannan ahdistus ja saa aikaan aaltoja. siellä menevät sukupuolet ja säädyt yhtenä sikana, kun pahoinvointi purkautuu parantavana päänveivauksena.

Jotain perää täytyy olla siinä, että Apulannan Piiskaa on 30000 myydyllä kappaleella maan kaikkien aikojen himotuin joskin myös halvin single. Apulanta ei ehkä sittenkään ole sairaus vaan lääke.

Apulannan heitosta kansallisurheilulaji

Outoa Apulanta-ilmiössä on, että se itse asiassa kantaa kaikuja viime kesältä. Silloin järvenselältä ja niemennenältä toiselle vaan kumpusi bändin tämäntalvisen Kolme-levyn sijaan ”Hei, hei mitä kuuluu” kakkosalbumilta Ehjä.

Apulanta on ehkä ensisilmäysellä yhtä uskottava kestotähdeksi kuin nimensä. Bändi on toki muuttunut alkuaijojen uitetun rotan kaltaisesta ruikuudestaan niin trenditietoiseksi tuuliviiriksi, että voi viettää iltapäivää toisensa perään kutsuvieraana MTV3:n Jyrkissä. Siitä ei silti päästä mihinkään, että rumpali Sipe teinityttökiharoineen yhä näyttää parin kolmen vuosikymmenen takaa repäistyltä.

Usein kuulee Apulannan puolivannoutuneiden ystävien ikäänkuin anteeksipyydellen puolustautuvan, että Apulanta on hyvä ”vaikka eihän niiden lauluissa ole päätä eikä häntää”. Tämä ei voi olla päättömämpi väite; Apulantaa tarttuu juuri siksi, että sen sanottajalla tuntuu olevan vaivihkainen kyky porautua matona suoraan suomalaisten yhteiseen alitajuntaan ja unimaailmaan. Kun bändi kesken kappaleen rääkyy vaikka että ”veli painaa pinnan alle pään”, on vaikea olla tunnistamatta omaa hukkuvan ahdistustaan ja isoveljen räkänaurua jostain kaukaa lapsuuden mökkikesiltä.

Vaikka haastatellessani keikkabussissa keskellä Kotkan keskustaa korttia pelaava Toni sinisilmin vakuuttaa että Kolmea seuraa ”ei mikään”, Apulanta on jo nyt varmistanut itselleen kuoleman jälkeisen elämän, kun kerran itse päättää pistää punkkinsa pussiin. Bändi kun on siittänyt itselleen sen verran runsaasti oppipoikia nuoressa bändipolvessa, että Apulannan coveroinnin voisi julistaa uudeksi kansallisurhelulajiksimme. Se on harvinaista maassa, jossa musiikkituulahdukset tuntuvat yhä useammin tulevan vähintäänkin Jamaikalta.

Perähikiällä paras hiki

Kun puheessa pikkuhiljaa aletaan päästä puusta pidemmälle, Sipe intoutuu vertaamaan itseään herkkusieneen. Keikkabussiin kivunneet ysiluokkalaiset fanitytöt kuuntelevat hartaasti, kun rumpali selittää, miksei Apulanta mitenkään voi soittaa joka ilta vaikka Kotkassa.

-Minä pidän esimerkiksi herkkusienistä, mutta ei niitä jaksaisi joka päivä syödä, keikkapaikan tilaamien pizzojen perään kurniva mies myhäilee.
-Siksi on melkein hienointa soittaa pikkupaikoissa, joissa meitä ei nähdä joka viikko.
-Onhan Helsinkikin tietysti hieno paikka, mutta helsinkiläiset ovat perseestä, tuumiskelee Toni. Vastikään Lapin valloittaneet Apulannat kertovat nyt kolunneensa lähestulkoon jokaisen Suomen kolkan.
-Kajaani taitaa olla ainoa paikka, minne meitä ei jostain syystä ole haluttu. Joten vielä silti joku voi meidät löytää, Toni tilastoi.

Apulantaa tullaan nykyään lähestulkoon kaikkialla katsomaan vähintään satapäisellä joukolla.
-On olemassa jokin tekijä Z, millä henki tulee ja meillä on se yleensä aika hyvin hallussa, selittää Sipe tieteellisesti.
-Vaikka ainahan on sellaisia homeisia mätiä raatoja, jotka eivät ymmärrä rockmeininkiä, Toni pillastuu, mutta myöntää samalla ettei maailmassa itse asiassa olisi mitään mieltä ja ilkuttavaa, jos jokaien eduskunnan salkkukäsi yhtäkkiä alkaisi palvoa Apiksia.

Apulannalla on pyhä pyrkimys järkyttää Suomen mieliä. Bändi kieltääkin visusti myyneensä itsensä koko kansakunnan sisäsiistiksi palatsikoiraksi.
-Ei me esimerkiksi olla ratsastettu hevosilla Annan palstoilla, eikä aiota, survaisee Sipe.
-Uskomatonta! Mä en voi uskoa että mä oon tässä ja nää on Apulanta ja ne onkin ihan tavallisii jätkiä, taivastelevat taivastelemasta pästyään tällä välin fanitytöt.
-Ei tämä päähän nouse, koska me ollaan noustu ihan pohjalta, Sipe puolustautuu vaikka tunnustaakin olevansa ”hyvin imarreltu”, kun häntä palvotaan puolijumalana.
-Ollaan kuitenkin saatu niin monta vuotta pelkkää paskaa käteen, että me osataan lähteä terveeltä pohjalta. Tiedetään mitä voi olla.

Bändi sääliikin avoimesti ihmelapsen etsinnän jalkoihin jääviä nuoria bändejä, jotka pistetään televisioon melkeinpä ensimmmäisellä treenikerralla, niin että heidän rinnallaan Tenavätähdetkin alkavat kohta näyttää ikälopuilta.

Apulanta on toki oppinut pelaamaan julkisuudella, mutta toivoisi silti urkkijoiden poistuvan yksityiselämästään.
-Jättäisin kyllä pois kuuluisuuden pois niiltä ajoilta, jolloin emme ole työssä, tunnustaa Toni.

Apulannat olivatkin itse asiassa kaikkien kavereita, jotta eivät olisi kenenkään kavereita. Toni, Sipe ja Tuukka kuulostavat kyllä koko kansan sinuilta, mutta yritäppäs vaikka etsiä heidän osoitetietojaan Heinolan puhelinluettelosta.
-Sukunimi on ollut meillä alusta alkaen tarkoin varjeltu salaisuus, bändi paljastaa salaisen suoja-aseensa.
-Ollaan myös rakennettu imagoa hieman tylyllä linjalla.Toni toteaakin, ettei heille kadulla kukaan kovin usein tule huikkaamaan vaikka ”hei, hei mitä kuuluu”.
-Ei ihmiset tuu hirveesti juttelemaan, mutta ahistaa kun kaikki kattelee perään, kun kadulla kävelee.

Apulantana Ameriikan mallimarkkinoilla

Apulannan sisäänpäinlämpiävää rokinrieskontaa ei ehkä ensi kättelyssä uskoisi Suomen lupaavimpiin vientiartikkeleihin lukeutuvaksi, mutta näillä villin pohjolan kalpeanaamoilla tuntuu itse asiassa olevan maailmalla markkinarakonsa.
-Meitä riepotellaan promokiertueilla Lontoosta Tokioon, Sipe kehaisee.

Toni tunnustaakin elämänsä ikimuistoisimmaksi kokemukseksi yhä Ehjä-levyä seuranneen sukelluksen San Franciscoon, jolloin paljon paljastavat mallikuningattaret kuten Tracy Lords ja Jenna Jameson pistivät poikia povea paremmiksi.
-Ne todella ymmärsivät rock-ihmisten päälle.

Apulannalla on toki pysyvämpiäkin kansainvälisiä yhteyksiä.
-Juuri tänään kirjoitin kirjettä Italiaan, laulajakitaristi tarinoi.
Apulanta itse ei joka tapauksessa aio luopua suomenkielisistä kuvioistaan.
-Pärjääväthän kaiken maailman eros ramazzotit Suomessa omilla te quiero-kielillään. Toni intoutuu vielä ennen pizzojen saapumista luettelemaan liudan suomalaisen kulttuurin korvaamattomimpia avuja.
-Saunakulttuuri. Alkoholikulttuuri. Tervakulttuuri, tapailee Toni tuttua listaa, jota moni tänä kesänä taatusti olisi valmis jatkamaan ilmiöllä Apulanta.

Apulanta ei haukkaa hampurilaistasi

Apulannalla on myös ehdottomia asenteita.
-Me ei ikinä soitettis McDonaldsin bileissä, tykittää Toni epäröimättä, vaikka myöntääkin että Apulantaa on ainakin toistaiseksi vielä turha toivoa näkevänsä mielenosoitusmarsseissa.
-Ei se ole oikein meidän juttu.
Mutta on Apulannalla myös yleisinhimillisempiä ajatelmia, joita kuunnellessaan uskoo lähestyvänsä Apulanta-ilmiön ydinsyitä.
-Mun pitkäaikainen tavoite on olla onnellinen, pohtii Toni ja jatkaa etsimistä.

Maili Öst

Lähettänyt: Laura Huhtinen

Apulanta: Nuoriso ei ole aivotonta massaa

Suvivirsi vaihtui lauantai-iltana Apulantaan,kun nuoriso avasi kesälomansa Taipaleen luonnonkauniissa ympäristössä.Tuoreet ylioppilaat juhlivat menestystään betonin päällä keskustassa.Noin 35 keikkaa kahdessa kuukaudessa tekevä Apulanta istui kolmen miehen kokoonpanolla jälleen haastattelussa. Viitisen vuotta sitten Apulanta eli Toni,Sipe ja Tuukka tekivät zombie-elokuvia.Musiikkia soitettiin omaksi iloksi,eikä kertaakaan mietitty keikkoja tai roudaamista.

Ei tarvinnut miettiä sanomisiaan eikä tekemisiään,mutta ei myöskään tarvinnut nostaa tililtään säännöllisesti mukavaa rahasummaa eikä kuunnella kirkuvaa tyttölaumaa.

Apulannan kohdalle sattunut menestys on kokemus joka sattuu hyvin pienelle prosentile suomalaisista.
– Kyllä Metallicalla on varmasti hienompaa kuin meillä,mutta viidestä miljoonasta suomalaisesta harva pystyy elättämään itsensä soittamalla.Kokemus on ainutlaatuinen,toteaa Toni.

Raha,maine ja kunnia eivät tunnetusti tee onnelliseksi,Apulannankaan mielestä.Ihmisten kyttäämistä ja sormella osoittelua on ruvennut pelkäämään,varsinkin pienemmissä kaupungeissa,joissa ei ole totuttu ”julkkiksiin”.

Stressistä huolimatta Apulanta ei luovuta,sillä tavoitteita löytyy.
– Halusin olla rocktähti jo kymmenvuotiaana.Ei tämä vastaa vielä sitä unelmaa,että mennään lentokoneella Amerikkaan ja sieltä Japaniin,Toni perustelee.

”Nuorelle on annettava mahdollisuus”

Apulannan ihailijoiden nais-mies-suhde fanien kokonaismäärästä on kohtalaisen hyvä.Keikoilla fanilauma ei siis koostu pelkästään kirkuvista tyttölapsista,sillä moni poika on löytänyt Apulannnan, lähinnä musiikillisesti.Fanien ikä liikkuu pääasiallisesti alle 18-vuotiaissa.

– Tiedän itse kokemuksesta,mitä musiikki merkitsee nuorelle,ja olen ainostaan ylpeä siitä,että meidän biisejämme kuunnellaan.Tosin biisien merkitys on fanille varmasti hieman toisenlainen kuin tekijälleen.Pääasia on kuitenkin,jos niistä saa jotain irti,kertoo Toni.

Tonin mielestä myös fanien luokitteleminen teineiksi iän perusteella on väärin.
-Moni kapakkaikäinen on useasti teinimpi kuin keikoillamme oleva 15-vuotias.Heille on annettava mahdollisuus,sillä ei jokin tietty ikä tarkoita,että on tyhmää aivotonta massaa.

Marika Heiskanen

Lähettänyt: Cilla

Apulannan hemmot: ”Kilttejä ollaan, mut ei jeesuksia!”

Tässä jutussa selviää, onko Apulannan Sipen huikaiseva tukkalookki peräisin ullakolta kaivetusta isoäidin piippariraudasta.

– Kyllä mä olen ihan naturaali mies. Ei edes kampaa tartte käyttää suihkusta tultua.

Salainen idoli

Apulanta on yhtä kuin Sipe, Tuukka ja Toni. Bändi pukattiin kasaan jo vuonna 1991, mutta tuolloin porukassa oli myös neljäs äijä, Antti-niminen kiraristi-laulaja. Alkuperäinen basisti oli jenkkiläinen vaihto-oppilas Mandy. Kun hän palasi rapakon taa, luonnollinen valinta uudeksi jäseneksi oli Tuukka, jonka luona Mandyn viimeinen sijaiskoti oli ollut.

Apulanta on sittemmin haissut pitkälle. Näinä päivinä on ilmestymässä bändin kolmas levy, joka on nimeltään yllättäen Kolme.

Sehän on kuin Isto Hiltusella, joka pisti kolmannen levynsä nimeksi Kolmas levy. Salainen idolinneko?

– Kyllä, kyllä, olemme pyrkineet samaan linjaan hänen kanssaan, ja se kuuluu, pojat vääntävät.

– Mut jos totta puhutaan, Isto muuten treenaili aikoinaan naapurikämpässä…

Aitoa Apulantaa

Apulannan suksee on ollut huikaiseva. Ensimmäinen levy myi vaatimattomammin, mutta toinen, Ehjä, on piakkoin saamassa platinaa (40.000). Se on suomalaiselle rockbändille paljon.

Aikoinaan pidettiin jonkinlaisena singlemyynnin kirkkautena Dingon 10.000 plätän rajaa, mutta Apulanta liikkuu omassa sarjassaan ja myydä pätkäytti kolminkertaisen määrän.

Mikä teistä tekee niin suosittuja, miehet ovat rumia kuin saappaat ja nimikin haisee?

– Ehkä se on se rehellisyys ja maanläheisyys, kundien aivosolut raksuttavat.

– Emme myöskään ole tähdänneet musaamme tietylle kohderyhmälle, vaan kuunnelleet vain omaa ääntämme.

Apulannan biisit rustaa pääsääntöisesti Toni. On olemassa hedelmällisiä aikoja, jolloin gibaleita syntyy kuin sieniä sateella, mutta pakolla ei tehdä.

– Jos yrittää tehdä hittejä, se paistaa läpi. Mutta mikä paistaa vielä enemmän läpi on se, jos musa on tehty intohimoisesti. Tuolloin ei ole oleellista, mitä jollain raidalla on ja onko soitto mennyt oikein. Tärkeintä on energialataus.

Elettäessä imagojen aikaa Apulanta poikkeaa ryhmästä. Imagoa ei ole erikseen määritetty ja suunniteltu.

– Tiedän sellaisiakin bändejä, jotka saa joka viikko levy- yhtiöstään faksin värjätä tukka senjasenväriseksi ja ostaa senjasenvärisiä kuteita, sanoo Sipe.

Pienikin voi menestyä

Apulannan oma levy-yhtiö on nimeltään Levy-yhtiö, ja pojat omistavat sen itse. Mukana on myös bändi nimeltä Tehosekoitin sekä viimeksi kiinnityksen saaneet Lehtivihreät ja Punaiset messiaat.

– Olimme vuonna -93 Tehosekoittimen kanssa samalla keikalla ja silloin päätimme, että perustetaanpa oma firma. Toimitusjohtajaksi valittiin Tehosekoittimen kitaristi Arska. Tähän päivään kaikki on pyörinyt hyvin, vaikka Arskalla onkin tekemistä enemmän kuin hän ehtisi. Kunnioitamme sitä kundia, sillä se on osoittanut, että kyllä taiteilijatkin voi tehdä käytännön asioita.

Mitä hyötyä omasta levy-yhtiöstä on ollut?

– Tietysti sellainen antaa luovuudelle enemmän tilaa. Voimme tarvittaessa tehdä kokeellisiakin virityksiä – olkoon se sitten vaikkapa kansanvalistustyötä rockin saralla.

Pojat sanovat myös, että oma levy-yhtiö on osoitus siitä, että itsekin voi tehdä ja menestyä, jos on valmis pistämään aikaansa likoon.

– Nuorten ylipäänsä pitäis enemmän ottaa itteensä niskasta kiinni. Ei vaan olla, vaan tehdä jotain merkittävää!

Millainen on keikkakalenterinne?

– Kolmesta viiteen keikkaa per viikko ja ainakin yksi isompi tauko vuodessa, ettei järki pääse lähtemään. Ihmiset luulee, että rokkielämä on viinaa, naisia ja porealtaita, mutta suurin osa siitä kökötetään autossa. Vähäisinkin äly kyllä katoaisi, jos joutuisimme matkustamaan hikisessä bussissa. Meillä on sellainen kiva kimppapaku, jolla köröttelemme.

Mitä teette keikkamatkoilla?

– Käymme filosofisia keskusteluja esim. maapallon ulkopuolisista vierailijoista, Salaisia kansioita diggaavat kundit valaisevat.

– Varsinkin Tuukka on varma siitä, että hän on peräisin jostain ulkoavaruudesta. Hän ei kuitenkaan ole aikonut kloonata meitä…

Kuminaamameininki ei inspaa

Jollain tavalla ”vierailijoiksi” pojat ovat aina tunteneet – aivan oikeastikin – itsensä.

– Olemme ”outcasteja”, Apulannan häiskät toteavat.

– Kysymys on siitä, mihin on valmis alistumaan ja mihin vetää omat rajansa. Jos et elä ja vaikkapa pukeudu massan normien mukaan, helposti joudut tähän ilmiöön, vaikket sitten tahtoisikaan.

– Totuus on se, ettei meidän kanssa kukaan tahdo hengata. No muutamat ehkä, ja se riittää. Mut ei me edes tarvita paljon kauniita ystäviä, joille voisi soittaa kännykällä, että lähdetäänkö bailaamaan Kaivohuoneelle tai Kymppiin.

Millaisia olitte kersoina?

– Mä ainakin olin aika tavallinen, itse asiassa melkoinen nörtti vielä 16-vuotiaaksi, toteaa Toni. – Jo silloin mulla oli sopeutumisvaikeuksia. En halunnut lähteä mukaan siihen kuminaamameininkiin, jossa on paljon hyviä frendejä ja muuta pinnallista…

Paljon on kundien mielestä vielä vettä virrattava, että ennakkoluulot maailmasta katoavat.

– Näkeehän sen vaikka siinä, kun menemme johonkin kauppaan. Kun pukeudumme näin, liikkeissä ei tahdo saada kunnon palvelua. Tai välillä saa liiankin hyvää eli myyjä hengittää niskaan ja tsekkaa ettet sä vaan pistä jotain taskuun.

Rokkimaailman gentlemannit

Apulannan hemmot eivät ole missään naistenmiesten maineessa.

– Ei kimmat ajattele meitä kiiltokuvapoikina, koska me ei sellaisia olla. Mut sen sijaan että yritettäisiin kerätä tytöiltä viikkorahat veks, koetamme olla valokuvamaailman keskellä aito asia, kundit miettivät.

Apulannan kundeista kaksi, Sipe ja Tuukka, ovat vielä vapaita. Toni sen sijaan on löytänyt elämänsä naisen.

– Mä uskon karmaan. Kaikilla on parisielut ja jotkut löytää ne aikaisemmin kuin toiset, hän miettii.

Millä tavalla iskit oman kultasi?

– No, ehkä mä olin herrasmies ja kiltti. Ylipäänsä herrasmiestavat ovat bändillemme kunnia-asia, vaikka rokkareita pidetäänkin rääväsuisina kusipäinä. Ilmankos mummokin tykkää musastamme.

Kilttiä Apulannan pojilta ja Levy-yhtiöltä on sekin, että paljon puhuttua cd-levyjen ilmakuplaa on lähdetty toden teolla puhkaisemaan.

– Meidän tallissa ei ole turhia välikäsiä, joten siksi meillä on varaa myydä sinkkua kympillä ja älppäriä 130,- sijasta yhdeksällä kympillä. Siinä on tervettä järkeä ja rehellinen pohja eli saadaan omat pois, pystytään maksamaan vuokra, ruoka ja pitämään vähän hauskaakin, kundit sanovat.

Äijät miettivät hetken, mitä on tullut puhutuksi. Katsovat toisiinsa ja heittävät sitten:

– Ei me silti mitään jeesuksia tahdota olla!

Miten Apulannan keikoilla pitää pukeutua ?

Mitä tekemistä on Apulannalla ja p o r n o täti Tracy Lordsilla ?

Tapaan Apulannan biisinikkarin Tonin keväisessä Helsingissä. Mies saapuu paikalle TV-kuvauksesta, jossa bändi on vetänyt biisejään ruotsiksi. Rumpali Sipe ja basisti Tuukka ovat häipyneet kaupungille. Kolme on bändin uuden albumin nimi.

Levy on onnistunut seuraaja supersuositulle Ehjä-levylle sekä Suomen myydyimmälle sinkulle Anna mulle piiskaa. City-lehdessä viimeisintäkin levyänne kehuttiin…

-En oo sitä juttua nähnytkään, mutta rocklehdet ei Kolmesta tykänneet, Toni kertoo. Eihän toimittajat ikinä kehu ns. hittilevyn jälkeistä levyä. Itse tiedän, että se on kova levy. Lehdistö ei vaan suostu tunnustamaan sitä.

-Yleisön puolelta vastaanotto on ollut erittäin hyvää. Etukäteen vähän pelotti, pidetäänkö levystä. No, se meni suoraan listan ykköseks ja oli kakkosena kolme viikkoa. Itse asiassa 20000 myytyä kopiota ei edes tyydytä. Iski megalomania, että oishan se hienoa myydä miljoona levyä. Toisaalta ei tällä musalla fanejakaan niin hirveästi ole.

Mikä on suosionne salaisuus? -Bändin rehellisyys ja hyvä musiikki. Meissä on SE juttu. Tietty osa jengistä saa meiltä kicksejä, joita ei saa esimerkiksi Spice Girlsistä tai Popedasta. Pate Mustajärvi on muuten hauska jätkä.

Selvänä vai humalassa?

-No, en mä oo tainnut nähdä sitä selvin päin.

Elvistelyä

Apulanta on noussut yleisestä sylkupista suuren yleisön suosikiksi parissa vuodessa. Kauanko pysytte pinnalla? -Suosio tietysti heilahtelee. Mulla on semmonen herramme suoma lahja päässäni, joka on tietty toimiva melodiakaava.

Uskon, että pystyisin rahastamaan sillä kaavalla vaikka seuraavat 20 vuotta. Se vaan pitäis tehdä Gösta Sundqvist-pohjalta eli ei keikkailisi. -Jos suosio tippuisi yht´äkkiä, seuraavaa levyä myytäis vaikka vaan neljä tuhatta, niin ahdistaisihan se. Se, joka sanoo ettei välitä julkisuudesta, kusettaa muita. Esillä olo on kuin huume, jota haluaa lisää. Mulla on varmaan aika huono suhde julkisuuteen.

Lähinnä sieppaa, jos joku tuijottaa kadulla. Pitäis osata suhtautua semmosella voittajameiningillä. Mutta jos ei pysty niin ei.

Teitähän on pidetty elvistelijöinä ensimmäisestä EP:stä lähtien.

-Se on ihmisten omaa asennetta. Kaiken voi ymmärtää niin et kusi on noussut päähän. Jos oon ihminen toisia kohtaan, se tulkitaan elvistelyksi. Ihmiset tulee esimerkiksi sanomaan, että vittu minkä näkönen jätkä. Kun mä sanon jotain takasin, niin sitten loukkaannutaan.

Kahdenlaiset tyypit tulee puhumaan ns. julkkiksille: kaverit sekä vittuilijat, jotka huutelee kännissä, että en pidä teistä, mut Duran Duran on helvetin kova. Jos sanon et sä oot tyhmä, jos et tajuu mikä on parasta, niin taas loukkaannutaan. Ei sitä jurpojen selitystä jaksa kuunnella. Ei se toimi.

Pornotähtiä ja julkeita ehdotuksia

Ehjä-albumin jälkeisestä USA:n matkastanne oli lehdissä hurjia juttuja.

-Sattuihan siellä kaikkea, Toni hymähtää. Turistimatkahan se loppujen lopuksi oli tiettyine kulminaatiopisteineen. Mentiin esimerkiksi laivaristeilylle ja sitten amerikan lokki paskanti mun amerikasta ostetulle takille. Sekös nauratti.

Tavattiin myös elokuvatähti Traci Lords, joka on eräs suosikkinäyttelijöitäni. Niittihän se mainetta myös vaatteet päällä näyttelemällä Johnny Deppin kans Cry Baby-leffassa sekä laulamalla Manic Street Preachersien Holy Bible-albumilla.

Monitaitoinen nainen. Puhuitteko syvällisestikin?

-Olisimme keskustelleet vielä syvemmältä luotaavamminkin, jos kolmas osapuoli ei olisi tullut väliin.

Haluavatko kotimaan tytöt usein testata seksuaalisia kykyjänne?

-Se riippuu paikasta. Klubeilla ilmoitetaan selkeesti, että lähdetään meille paneen.

Itse olen ollut viime päiviin asti varattu mies ja olen käyttäytynyt sen edellyttämällä tavalla. Teinikeikoilla tytöt on jotain 16-vuotiaita, joten se siitä. Toisaalta jos muistelee punk-piirejä, niin siellä oli sellasia äärimmäisen kokeilunhaluisia 16-17 -vuotiaita bööniä, jotka oli valmiita mihin vaan. Typyiltä on lopahtanut asenne, Toni kertoo vakavalla naamalla.

Terve terve -meininkiä

Oletteko vierailleet julkkisbileissä viime aikoina?

-Kutsuin itseni jokin aika sitten Tavastialle julkkisbileisiin. Eihän ne bileet itse asiassa perseestä olekaan, vaikka niin on tullut sanottuakin. Julkkisbileissä on kiva katella, kun kuuluisuudet heiluu kännissä.

Kyllä mua kiinnostaa bileisiin lähteä. Sitä oon vaan ihmetellyt, että antaako järjestäjät jollekin mallitoimistolle lippuja kauneustason nostamiseksi. Ongelmana on se terve terve-meininki, joka alkaa vituttamaan. Hyvässä soseessa bileissä on kuitenkin hauskaa. -Idolini Liam Gallagher harrastaa tätä bileissä mokailua ja juorulehdistössä esiintymistä. Se voiskin olla ihan hauskaa vaikka kyse onkin hieman eri asiasta.

Jos Liam käyttäytyy huonosti, siitä tulee juttu. Mutta jos mä toheloin, niin enintään joku ajattelee, että mikä helvetin runkku tuolla on, heitetään se pihalle täältä.

Mikä on oudoin huhu, jonka olet kuullut itsestäsi?

-Sairaalassa oon maannut monta kertaa. Nivalan Tuiskulassa kävelin kauheessa jurrissa huutaen, että nyt mä haluun pillua, kuka tulee antamaan sitä. Noilla sanoilla. Sukulaisia on ilmestynyt ihan kympillä joka puolelle.

Entä masentavin keikka?

-Heinolan Seurahuoneella Rotary-klubin pikkujouluissa 1992. Sotilaskodissa vedettiin kanssa. Sotilaat istu ja joi kahvia. Apulanta soitti rokkia, meitä vitutti ja sotilaita vitutti.

Erikoisin lehtijuttu?

-Lemmikki-lehdessä 1995. Siinä oli kuva mun koirasta tossa Zetorin rappusilla. Ei lehdellä ole väliä, jos haastattelu on järkevä. Ennemmin hyvä juttu Me Naisiin kuin huono Soundiin.

Treenikämpille terveisiä

Kenen lämmittelijänä haluaisitte soittaa?

-Lontoossa Wembleyllä Oasiksen vieraana. Tai Weezerin lämppärinä jossain pienessä, matalassa klubissa, jossa ois hyvät soittokamat, soundi namu-namu sekä paljon väkeä.

Oletko enemmän laulaja vai kitaristi?

-Laulaja. Tai laulaja-biisintekijä. Häiritsee esiintymistä ihan kympillä kun mikkiständi vie jalat ja kitara kädet. Kiinnostais vaan laulaa, mut ei oo löytynyt sopivaa kitaristia. Listassa lähetinkin terveisiä treenikämpille. Arska Levy-Yhtiöstä tilitti viikon päästä, että kattokaa vähän mitä sanotte. Levy-yhtiöön oli tullut ihan mielettömästi demoja.

Kivaa olis löytää semmonen hyvännäkönen 17-kesänen tyyppi, joka osaisi tykittää kunnolla. Noilla ominaisuuksilla pääsis heti kehiin. Tyttö olis hyvä, mutta fanit tykkäis kyttyrää.

Apulannan meininki on toisaalta niin turskia, että typy tulis hulluksi, Toni nauraa.

Mikä on ollut Apulannan huippuhetki?

-Rantarock 1996. Siinä oli amerikan meininkiä. Homona väkee ja miksauskoppi vitun kaukana. Heittelin lavalta levyjä ja ne tippu johonkin puoleen väliin meininki-osastoa. Mikäs siinä oli soitellessa. Tänä vuonna meitä heitellään varmaan pulloilla.

-Viime kesän Provinssissa lavalle lenti makkara. Heittäjä tuli kysymään myöhemmin, mahtuisiko bändiin. Hyvä meininki, heitinpä laulajaa makkaralla.

-Viime kesän Ankkarockissa vitutti kun Rumban äijä kirjotti, että Apulannan soitossa oli lopettelufiiliksiä. Vähän loukkaannuin, koska meillä oli huomattavasti kovempi meno kuin esimerkiks Waltarilla. Myöhemmin paljastui, että kyseinen toimittaja oli ollut meidänkin setin aikana ykköslavan backstagella nauttimassa kaljaa. -Mulle muuten kolahtaa semmoset baby-ponnarit pään päällä ja tiukat paidat.

Faneille pitäis opettaa tällainen tietty pukeutumistapa…

Tonin vinkki:

-Kesällä 1997 kannattaa ostaa kaupasta pikku-ukkoja, muodostaa niistä armeijoita ja sotia hiekkalaatikolla…

Apulanta on juuri se oikea

Apulannan rumpumies Sipe on siitä outo lintu, että hän yhä sinisilmäisesti uskoo niinsanottuihin ”rockbändeihin”.
-Me ollaan tänä päivänä ainoa todellinen asia, johon voi luottaa ja joka ei ota ihmisiltä vain rahoja pois, vakuuttaa mies joka näyttää Beatlesin ja kultakutrisen enkelin risteytykseltä.
-Me halutaan soittaa ja tehä sitä puhdasta ja oikeeta rockmusiikkia. oikeita rockbändejä on loppujen lopuksi maailmassa vain muutama, tietää Sipe ja keksii tovin lypsämisen jälkeen pari: Beatlesin ja varhaisvuosien Ramonesin.
Suomen aitoon rockelämään Sipe kelpuuttaa oikeastaan vain Levy-yhtiön artistin sekä Kari Peitsamon, jonka rock’n’roll ei todellakaan kuole koskaan. Kotonaan Apulannan tovat toki tunteneet olevansa myös Hell On Wheelsin helmoissa.
-Tunnelma on kuin kouluretkellä jo siitä syystä, että kaikki matkustaa samassa dösässä. Pahikset istuu takana ja nössöt edessä, virnistää rumpumies ja tunnustaa itse vaihtaneensa istuinsijojaan mielentilan mukaan.

Hell on Wheelsin takaa löytyvät Sipen mukaan iloittelun lisäksi puhtaat promosyyt: lahtelaisbändit yrittävät näin nostaa kuulijakuntansa keski-ikää ja ameriikka ääntävät stadilaisorkesterit alentaa sitä:
-Ja uskon että siinä on onnistuttu, sillä meidän fanit ei oo mitään fundamentalisteja.
Toisaalta Apis on Sipen mukaan viime aikoina myös pyrkinyt karkottamaan kuulijakuntaa.
-Ollaan tietoisesti haluttu karsia se ryhmä pois, joka kuuntelee vaan siks koska kaveritkin diggaa. Diehard-fanit ymmärtää kyllä meiningit, mutta sittem on tää teinien vellova massa, joka kaipaa vaan tähdenlentoja: sellaisia joiden kultalevyt on painettu jo ennenkuin ne on ees levytetty, mies luennoi.
-Me on aina haluttu markkeerata ja ihmiset on kivasti ymmärtänyt, että meidän linja on tinkimättömyys.
-Vaikka ei tässä vielä mihinkään ole päästy, kun ajattelee että on olemassa sellaisiakin instituutioita kuin Eput tai Beatles, tuumaan Sipe ja syventyy miettimään Apulannan pienuutta ”kärpäsen paskan” kokoisessa Suomen-maassa.
-Alkaa kieltämättä jo tuntua, että ollaan nähty kaikki naamat mitä Suomessa ylipäänsä voi nähdä.
Sipe voi jo visioida itsensä vientiartikkelina, kunhan Apulanta joskus palajaa piiiitkältä syyspaussiltaan.
-Mutta sen lupaan, että Suomessa me tullaan joka tapauksessa aina soittamaan suomeksi.

Maili Öst

Lähettänyt: Laura Huhtinen

”Me ei haluttais sitä nallekarhumeininkiä meidän keikoille. Olisi hyvä jos keikoilla olis ikärajat tytöillä K-13 ja pojilla K-15”, naureskelee nappisilmäinen punkyhtye Apulanta. Siis: poikkileikkaus nykypunkkiin, osa ö. Alku? Toni (kitara, laulu): ”Mentiin 1991 pommisuojaan huutamaan. Sipe (rummut) oli silloin 13. Heinola on tyly paikka ihmisen kasvaa, ennen bändiä olin luuseriyksilö. Tai olen kai vieläkin.” Esikuvat? Toni: ”Misfits.” Tuukka (basso): ”Ei silloin ollut mitään Green Daytä.” Sipe: ”Ramones”. Nirvana? Toni: ”Se oli eka kunnon juttu pitkään aikaan. Seattle toi tavallisen ihmisen musiikin takaisin.” Tekno? Toni: ”Reivitekno ja industrial on eri juttu. Sanotaanko että suomalainen tanssitekno on paskaa.” Helsinki? Toni (asuu nyk. P-Haagassa): ”Hesassa on persemeininki.” Sipe: ”Sama juttu se on joka paikassa.” Tuukka: ”Mikä tahansa kaupunki olisi hauska jos siellä olisi pilvenpiirtäjä.” Mitä kuuluu? (Apulannan 21 vkoa top tenissä pyörinyt hitti) Toni: ”Näin paljon paskaa kun on tullut niin tosi hyvä homma…” Tuukka: ”Tän mouhoamisen tarkoitus on että pienemmätkin bändit noteerattaisiin – että saataisiin rockveteraanit syrjään.” Levy-yhtiö? (Lahtelainen Levy-yhtiö Oy myy Apulantaa) Tuukka: ”Pitäisi saada monopoliasemat murrettua.” Toni: ”Teini-ikäisillä ei ole varaa 130 mk:n levyyn. Apulanta maksaa 90 mk, ja me tiedetään että isoja levy-yhtiöitä vituttaa.” Leningrad Cowboys? Toni: ”Musiikillisesti se bändi ei tarjoa kuin kurapaskaa. Pisteet Madolle ja Sakelle, jos ne tekee sitä rahastaakseen.” Soittotaito? Toni: ”Sipe on tosi hyvä. Vaikka ei sekään niin hyvä ole.” Anarkia? Toni: ”Ei poliittista, vaan haistakaa vittu, me ei tartteta teiltä mitään; ei kiinnosta perkele.” Media? ”Hittiä ei ole se mistä ihmiset tykkää vaan se mitä muutaman ihmisen sisäpiiri päättää. Mutta Jyrki on hyvä. Ja Sami Aaltonen.”Jep. Apulanta on hyvä bändi. Teksti: Sakari Heiskanen

Meissä on asennetta!

Kapinaa tylsänpitoa ja pumpulitoimintaa vastaan. Tylyä meininkiä ja viileetä mentaliteettia. Energiset uuspunkit tykkäävät haistattaa, etsivät katu-uskottavuutta ja kannustavat oma-aloitteisuuteen.

Apulanta tyly!

Haastatteluhetkellä Apulanta-poikien Ehjä-albumi on juuri kohonnut Suomen virallisella listalla neljänneksi myydyimmäiksi.

– Ei me kyllä tälläistä menestystä osattu odottaa. Mutta Ehjä on hyvä, se on tiukka, se on tyly! Apulannan puhemasiina Toni tuumii.

Cd:n kansivihkosta plaratessa tulee mieleen, että haetaanko pojille tässä nyt tietoisesti eroottista & seksikästä imagoa, kuvat kun esittelevät vähäpukeisia kundeja turkeissa, sukkanauhoissa sun muissa vetimissä keikistelemässä.

– Sehän on hauska, itseironinen vitsi! hekottaa biisintekijä-laulaja-kitaristi Toni.

– Ei me olla sen näköisiä poikia, että tälläisiä paljon oikeeasti kuvattais ilman paitaa… Eihän meillä oo hauiksiakaan…

Erotiikasta puheenollen. Mitä mieltä nuoriherra Toni on nykyisin niin suosituista ilmieroottisilla imagoilla jylläävistä tanssivista poikapoppoista?

– Se niiden erotiikka vetoaa 10-14-vuotiaisiin. Sitten tytöille tulee kapinaikä, ja ne vaihtaa rokkiin. Meidän keikoilla näkee hirveästi kimmoja, joilla on jokin Nirvana-T-paita. Nuoriso kaipaa tylyä meininkiä! Pumpulitoiminta ei anna mahdollisuutta purkaa aggressioita. Mutta joraavista poikabändeistä puheenollen: ihmisille pitää antaa, mitä ne haluu. Ja on niitä hyviäkin poikabändejä. Take Thatillä oli hyviä biisejä.

Musiikin tärkein tehtävä?

– Numero yksi: Siitä voi löytää ittensä. Voi saada kokemuksen, että joku muukin ajattelee samalla tavalla kuin mä. Numero kaksi: Musasta saa sen fiiliksen, kun haluaa. Esimerkiksi kun lähtee bailaan, tai kun hani on lähtenyt. Eli musa tukee elämää.

Apulanta ei ole kovin glamourpitoinen nimi?

– Apulanta nimestä on ollut haittaa, Toni myöntää.

– Esimerkiksi ihmisten ensireaktiot eivät välttämättä ole kovin hienot, kun ne kuulee nimen Apulanta. Vähän kuin jokin Klamydia. Kun bändiä kasattiin, oli kaikenlaisia hienoja ehdotuksia nimeksi, kuten jokin Siniset Kivet. Mutta sitten tuli sellainen haistakaa itse-asenne. Nuoleskelumeininki ei nimittäin ole koskaan ollut mikään meidän juttu. Apulanta-nimestä kaikki fiksuimmat löytää hienoa symboliikkaa. Mitä siinä kyllä ei oo….

Toni, ota vapaus kuvailla apulantoja!

Sipe, 18, rummut, on betonipohja, jolle on hyvä rakentaa. Se soittaa tasaisesti ja varmasti. Tekee hommansa tylyn hyvin. Sipe pitää bändin kasassa. Se on liima. Se on tasainen tyyppi, mutta hullu. Toisinaan se ei tee mitään. Väliin se naksahtaa kaistapäävaihteelle.

Tuukka, 21, basso, on taitelija. Ystävällinen, avulias, vieraanvarainen. Toisinaan niin kyr…, ettei sitä jaksa. Itsepäinen. Haaveilee elokuvaohjaajan urasta. Suomen virallisen listan neljäntenä ei ole varmasti ollut ikinä huononpaa soittajaa. Mutta kyllä se osaa soittaa sen, mitä sen pitääkin soittaa.

Toni, eli mä itse, 21, laulu ja kitara. En mäkään mikään Steve Vai ole tai Bryan Adams. Mutta olen esimerkiksi hyvä komppaamaan. Ihmisenä olen v…mainen, kukaan ei varmaan halua tutustua minuun, sillä olen ylimielinen, ärsyttävän näköinen kusipää, tämä mitä ystävällisemmän oloinen nuorimies vakuuttaa. -Olen myös hyperenerginen.

Tiivistäen: Apulannassa on kaksi vastakohtaa ja liima. Siitä syntyy ehjä kokonaisuus.

Entä punk?

– Punk on raakaa energiaa. Apulannan musa on meidän musaa. Jos joku haluu, et se on punkkia, se on punkrokkia. Kyse on asenteesta, selittää Toni.

Asenne? Mikä, minkälainen asenne?

– Se on sellainen fiilis, esimerkiksi ”Vitsi, mussa on asennetta”. Se on tinkimättömyyttä. Se on sitä, että tehdään, mitä halutaan välittämättä mitä muut ajattelee. Asennetta on kaikki, mikä on cooloo ja naurattaa itteeki.

Apulannalle punk on ”tylyä meininkiä”, ei politiikkaa. Toni nojaa punkideologiaan sellaisena kuin se oli 70-luvulla, ei siihen, mitä se hänen mukaan paljolti on nyt: boikottipunkkia, joka kieltää asioita (tyyliin ”ei voi syödä ku ruohoo, ja sitäki vaan, jos se ei oo valtion”). Tonille punk on ”kapinaa kaikkea tylsänpitoa vastaan”.

Tulevaisuus?

– Kolmekymppisenä olen lastentarhansetä tai musahommissa. Toivottavasti en tee mitään oikeita töitä, miettii mies joka on kirjoilla Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytieteen laitoksella.

– No kun sinne pääsi papereilla sisään, ei tarvinnut käydä pääsykokeissa!

Kimmat?

– Asennetta pitää olla! Rumia tyttöjä ei olekaan. Suomalaiset kimmat luottakaa itseenne! Meininki ei saa olla estynyttä, pitää olla siistiä, avointa, häiriintynyttä meininkiä! Siis mitä siitä, jos on finnejä tai ylipainoa….Big deal, kaikillahan niitä on. Rock-henki on tärkeintä. Ja alan meininkiä! Pitää olla tyylikkäästi sitä mitä on, Toni selvittää.

Loppukesän suunnitelmat?

– Apulannan loppukesän suunnitelmissa olisi saada hieman isompi auto keikkailuun vaikka jokin paku. Ettei tarvisi ajaa enää pikku-Datsunilla.

Lähettänyt: Juho Kauppinen