Lepakko

Lepakossa on varmaan suomen paras meininki. No, ainakin helekutan hyvä. Jengi riehuu tosissaan, mikä on siitä hyvä juttu, jotta ei tarvitse sitten siellä lavalla yksinään hikeä puskea. Stage-daivaus kunniaan!!!

Ekana lämppärinä oli porvoolainen Minerva, joka soitteli riippumatonta populaarimusiikkia keskittyen päivän polttaviin puheenaiheisiin, esim. Itä-Timorin ongelmiin.

Tokana veti Helsingin oma No Direction, jotka soittivat Three Colours Rediä setillisen. Pojilla kuuluu olevan tuloillaan myös omaa matskua pikapuoliin. Hyvä niin.

Itse tykitimme hikisesti, ja kyllähän yleisö oli 100%:sti mukana. Ää nimies Juho tuli kyllä keikan jälkeen tilittämään, jotta oli kuulemma ollut tukkoinen soundi. Enpä tuosta tiedä, kun sinne lavalle kuuluu vaan todella kovaa mögää. Toivottavasti ei haitannut ketään. Oli myös ilo huomata, että paikalla oli useita ulkomaalaista diggareita. WORLD, HERE WE COME ! ! !

Tanssihovi

Meistä kaikista oli kiva päästä taas Lohjalle soittamaan, sillä Sari on maailman mukavin keikkajärjestäjä. Paikalle oli saapunut tuhatkunta ihmistä ja keikka oli sen mukainen eli erittäin energinen. Muuten keikasta ei oikein jäänyt mitään erikoista mieleen, vaan se oli kohtalaisen tyypillinen meidän keikka. Minä olin puolet illasta meidän myyntitiskillä, jossa kävi kauppa hivenen nihkeästi, mutta kivaa oli. Ja toisen puolen illasta vietinkin Sarin lumoissa ja se oli todella mukavaa.

Harvinaiseksi tämän keikan tekee se, että minä sain kyydin Tampereelle illalla nettilehden toimittajalta. Kiitos kyydistä. Onneksi sain kyydin kotiin, sillä muuten olisin ollut Tampereella vasta puolenpäivän jälkeen todella väsyneenä nukkumatta silmänräpäystäkään koko yönä.

Minulle tuli todella outo tunne tapahtuman loputtua. Minä en ollenkaan halunnut lähteä kotiin, eikä yleisökään olisi mennyt kotiin. Tuli sellainen tunne, että tämän haluaisi kestävän ikuisesti. Sinänsä vähän huolestuttavaa, sillä eihän näillä keikoilla nyt välttämättä maailman mukavinta ole. Yleisö joka vaivautuu paikalle on kyllä todella mukavaa, mutta se odottelu ja jumittaminen käy välillä sieppaamaan. Onneksi viikon päästä on uudet keikat ja uudet ihmiset.

Eli nähdään keikoilla. Terveisin Tuukka.

Ravirata

Pääsimme lähtemään laivalta vähän yli yksitoista ja edessämme oli noin viisisataa kilometriä. Aikaa ei ollut liiemmälti huoltoasemapysähdyksiin, jotta kerkeäisimme neljäksi Seinäjoelle. Me sitten ajoimmekin koko matkan yhtä kyytiä ja saimmekin kamat pystyyn juuri ennen ovien avaamista yleisölle.

Iltaan mennessä paikalle saapui noin tuhatviisisataa ihmistä ja illan aloitti loistava NOFX-henkinen punkryhmä POB. Minusta tämä bändi oli todella hyvä, mutta totuushan on, että tällainen musiikki ei valitettavasti oikein uppoa suomalaisiin. Sitten olikin meidän keikan vuoro. Lavalla ei ollut paljoakaan tilaa, sillä se oli aika pieni. Muuten keikka meni tottuneesti ilman minkäänlaisisa ongelmia.

Hemi edellis-illan sekoiluista oppineena hoiti mallikkaasti oman osuutensa. Hyvä Hemi!

Muuten ilta oli normaali eikä mitään erikoista tapahtunut. (Paitsi että minä tapasin Raviskalla todella mukavan ihmisen, jota olen ajatellut paljon viimeaikoina. Toivonkin tapaavani hänet vielä joskus uudestaan.)

Sitten olikin vuorossa kamojen purkaminen ja nukkumaanmeno. Yöunien jälkeen matka jatkui

GooM -risteily

Tämä oli todella outo keikka. Ensinnäkin laivalla oli yli kaksituhatta haalareihin pukeutunutta opiskelijaa, jotka olivat ihan kännissä koko ajan ja toiseksi meillä ei ole uramme aikana kertaakaan hajonnut yhtä paljon laitteita keikalla kuin nyt.

Minä kuulin tästä risteilystä jo monta kuukautta sitten ja ymmärsin, että kyseessä olisi ollut tällainen hengessä yhdeksännenluokan luokkaretkiristeily. Kun pääsin laivaan niin minulle oli kyllä suuri pettymys huomata joutuneeni osalliseksi tällaiseen haalariristeilyyn. Loppujen lopuksi kaikki meni siltä osin hyvin.

Tällaiset täysi-ikäisten kaikat jännittää kauheasti etukäteen, koska me olemme kuitenkin vähän enemmän nuorison makuun eivätkä vanhemmat ihmiset meitä oikein kehtaa diggailla. Minusta olikin kiva huomata, että kyllähän nämä yli kahdeksantoistavuotiaatkin meistä tykkäsivät. Tai siltä se ainakin näytti.

Laiva lähti kello viisitoista nolla nolla ja meidän esiintyminen oli yhdeksältä illalla. Koska olimme laivalla niin kaikkihan tietävät, että näillä risteilyillä päätarkoituksena on viinan juominen. Niin oli myös meidän tekniikkaryhmälläkin. Laivan discossa oli järjestetty työntekijöille tällainen VIP-tilaisuus, jossa kaikki oli ilmaista kahden tunnin ajan. Meidän kitararoudarimme ja yleismiehemme Hemi päätti sitten käyttää tilaisuutta hyväksi ja joi tunnin aikana noin kymmenen tuoppia kaljaa pohjiksi. Tämän jälkeen kun Hemi oli päässyt viinan makuun alkoi laivan tutkiminen ja joka kerta kun Hemi pysähtyi johonkin seurueeseen oli hänen juotava useita lasillisia mitä erilaisempia drinkkejä.

Keikan alkuun mennessä Hemi olikin sitten todella humaltuneessa tilassa ja Hemin pupillit olivat laajentuneet lautasen kokoisiksi, mutta tämähän ei Hemin menoa haitannut.

Kello oli yhdeksän ja kun alkuspiikki oli menossa Hemille tuli pakottava tarve päästä tutkimaan Tonin kitaran kuntoa ja hän ryhtyi tuumasta toimeen. Nupit kaakkoon ja Hemin mahtava soolo pääsi ilmoille. Ja Hemiä vaan nauratti.

Lavalle astuttuamme kun Toni aloitti Poistuisitko mun elämästäni-kappaleen huomasin, että bassostani oli elämä loppunut. Vinkkasin Hemille, että tämä tulisi katsomaan mistä vika johtuu, mutta Hemi vaan kylmänrauhallisesti levitti käsiään ja sanoi: ”Nii-i, ei toimi”.

Toni ei huomannut näitä ongelmia ja soitti yksin kolme kipaletta. Kolmannen kappaleen lopussa YÖn ystävällinen lavateknikko tuli katsomaan tilannetta ja sai vahvistimen toimimaan ja tämän jälkeen vasta minun keikkani alkoi. Pystyimme soittamaan noin kolme kappaletta kun Tonin pedaalit alkoivat temppuilemaan, eikä Tonin kitarasta kuulunut kuin rutinaa. Toni vinkkaa Hemille, että tulisi korjaamaan tilanteen, mutta Hemi taas vain levittelee käsiään ja sanoo: ”Nii-i, paska soundi”. Onneksi Toni sai itse pienen viiveen jälkeen korjattua kitaralaitteistonsa ja keikka taas jatkui.

Olimme päässeet Liikaa-biisiin kun bassovahvistin lopetti kokonaan toimimisen. Tämän huomattuani aloin katsella ympärilleni löytääkseni Hemin, jotta tämä tulisi vaihtamaan vahvistimen YÖn vastaavaan. Hemi oli kuitenkin lavan kauimmaisessa kulmassa selkä meihin päin ja pokaili kauniita tyttöjä kännisen roudarin karismalla. Muutamien minuuttien jälkeen ammattimainen ääniteknikko saapui lavan reunalle ja yhdisti minut YÖn vahvistimeen. Tämän jälkeen minun ongelmani loppuivatkin.

Seuraavan kappaleen aikana Tonin kitara hajosi, ja koska Hemi oli pokailemassa tyttöjä, kesti hivenen aikaa kunnes Toni löysi varakitaransa ja keikka taas pääsi jatkumaan.

Ei mennyt aikaakaan kun Tonin vahvistimet lopettivat toimintansa. Tässä vaiheessa Tonia alkoi todella vituttamaan tämä keikka. Toni etsi Hemin käsiinsä ja kertoi ongelmansa kitaravahvistimesta. Hemi tottuneesti tulikin Maglite taskulampun voimin vahvistimen luo ja totesi kylmänrauhallisesti Tonille: ”Nii-i, ei toimi”. Tämän jälkeen Toni alkaa hutkimaan Hemiä ja käskee tätä painumaan vittuun ja alkaa itse korjaamaan vahvistinta. Pienen viiveen jälkeen vahvistin saadaan kuntoon ja vedämme settimme loppuun.

Vaikka keikkamme kesti yhteensä puolitoista tuntia ja soiton osuus oli vain murto-osa tästä se ei kuitenkaan tuntunut yleisöä liiemmälti haittaavan.

Minusta keikkojen pitäisikin olla aina tällaisia tapahtumarikkaita, koska muuten se soitto-osuus menee liian rutiinilla. Minusta tämä oli hyvä, mutta muuta orkesteria syletti kyllä aika reilusti tämä veto.

Hemi sai nuhteita vähän joka suunnalta ja kai hän oppi tästä jotakin. Hemin sekoilu jatkui koko illan, mutta se, mitä keikan jälkeen tekee, ei enää kuulu meille. Se on kuitenkin selvä, että työpaikalla ei sovi sekoilla. Hyvä Hemi ja kiitos ikimuistoisesta illasta. Yhteenvetona voidaan todeta, että Hemi ja laiva ovat tappava yhdistelmä, sillä myös viime syksyn Oasis-matkalla Hemi kunnostautui kohtalaisen hyvin rymyämis-osastossa.

Kyllä muukin tekniikkaryhmä kunnostautui tällä risteilyllä ja etenkin valotaiteilijamme Timppa veti pisteet kotiin hivenen typerällä käytöksellään muita kanssaihmisiä kohtaan. mutta tämä jääköön meidän sisäiseksi jutuksi.

Mietaan NS, ryhmää 1270

Lämppäsi Tarrakuva

On tuo pohjanmaa sitten rempsee paikka, sen tulimme taasen kerran huomanneeksi. Oli perskeleen kylmä ja ahdisti. Dösässä oli todella kuuma, mutta heti kun pääsimme keikkapaikalle iski 25 asteen pakkanen kuin miljoona volttia (ne, jotka lukevat, tietävät). Siinä sitten kryy kasaili vermeitä ja me käkimme nälissämme kylmässä takahuoneessa. Keikkajärkkääjä oli kyllä ihan oolrait-mies, ja heti, kun saimme äijän käsiimme, alkoi ruokapolitiikkakin olla kuosissa (kannibaalihuumoria….haahaahaa).

TK:n ukotkin siinä hiipivät paikalle, ja saatiin soundcheck tehtyä ilman isompia hätiä. Vetäydyimme taas maan alle palelemaan ja nauttimaan pohojaammaalaasta sumppia. Oli aika hienoa, kun itse Juha Mieto kävi tervehtimässä meitä backstagella.

Tarrakuva on perverssi himosikalauma.

Itse keikasta sen verran, että ei kyllä voi enempää vituiksi mennä esitys yhden ihmisen osalta. Joku vaan meni rikki, en tiedä mikä, jonka johdosta kitarasta kuului vaan surrurrruuzzzhzzrrrzzhhzhz. Eipä sillä, että sieltä yleensäkään mitään muuta kuuluisi, mutta nyt sitä vaan kuului hintsan verran enempi. No, inhimillisyys kunniaan. Hauskoina yksityiskohtina mainittakoon Sipen paradiddle Poistuisitkon vikassa kerdessä ja Stuugeksen triolikuvio peukulla 3/13 :ssa.

Tarrakuvalla oli muassaan joku 13 vuotias tyttö, joka olisi välttämättä halunnut harjoittaa fellaatiota kaikkien musikanttien kanssa. Ei hyvää päivää. Ei sitä kestä. Jotain rajaa. Mikä ihme siinä on, että koskaan ei voi olla oolrait-pohjalta, vaan aina on saatava jotain muuta. Ovatko maamme nuoret naiset kaikki tällaisia? Missä on moraali? Missä on säädyllisyys? Kysyy nimim. Hemi.

Party Planet, Ryhmää >2500

Party Planeettaan on aina suhteellisen mukava mennä keikalle, siellä kun hennoo olla tuota ryhmää vallan sikana. Taas kerran oli odotukset aika korkealla keikan suhteen, vaikka hiukan kyllä ahdisti, koska olimme nyt sitten ekaa kertaa ihan itseksemme siellä, eli muita bändejä ei ollut mukana. Aikaisemminhan me olemme soittaneet PP:ssä kerran Rasmuksen, kerran Tehiksen, Lehtisten ja P-Messioiden kera ja kerran sitten Hell on Wheelsillä TS:n, Hybrid Childrenin, 69 Eyesin ja Anthraxin kanssa.

Tänään taas ilta alkoi kunnon Apulanta-tyylin myöhästymisellä. Meillä piti nimittäin olla joku goddamn kuvaus Hesassa siinä alkuillasta. Sinne mentiin luonnollisesti puolitoista tuntia myöhässä, eikä tätiä paljoa hymyilyttänyt. No, tämä tietysti johti siihen, että soundcheck Keravalla myöhästyi sitten saman verran. Siellä sitten säädettiin kamoja yleisön alkaessa virrata sisään. Näppärät järkkärit olivat tosin virittäneet kolean pressusysteemin ikäänkuin näkösuojaksi, jotta saisi tehdä checkin edes jotensakin rauhassa. Terveisiä vaan Keravalle, että on TODELLA hölömön näköistä, kun sataviiskytkaks naamaa kyttää pressun rakosesta samaan aikaan.

Meinasi myös käämit kärvähtää, kun sinänsä lahjakas roudarimme asensi erään mikrofonin väärin päin, ja siitä johtuva kaksoisaalto sai aikaan yli 1,40 kHz:n taajuuksilla mahdottomaan vaihevirheen, jonka johdosta vahvistimien antoimpedansseja oli laskettava neljään ohmiin. Te ette varmaankaan tajua kyseisestä asiasta widhuakaan, mutta toisaalta en kyllä minäkään.

Keikka itsessään oli aika jees, vaikka eipä taas vaihteeksi juuri muistunut noita biisien sanoja mieleen. On se kumma, että vaikka jotain Elliä on tykittänyt viisi vuotta, niin silti ei niitä sanoja muista.

Illalla keikan jälkeen meillä oli jotkut mallitoimisto Paparazzin bileet, missä oli kyllä varsin kostea meininki, etenkin sen jälkeen, kun läksimme hotellille jatkoille. Eli kiitos vaan Jasminelle, Noralle, Marikalle, Anetelle, Sharonille ja Caritalle ERITTÄIN mukavista tuokioista.

 Nuorisotalo

Pääsin vasta 5:n aikoihin koisimaan, joten herään aika myöhäiseen, nimittäin puoli kolmelta. Soitan Timpalle, jolla on vyökokeet mennyt nappiin. Timppa on nyt virallinen taekwondo-opettaja. Onnea. 10 vuoden opiskelu ei ole mennyt hukkaan. Lähdemme kohti Alavusta noin kello 4:n aikoihin. Pitää vielä käydä fan-clubista hakemaan lisää julisteita ja Apis-sälää, koska keikkavarasto pääsi loppumaan jo Salossa.

Matka kestää kolmisen tuntia, jonka aikana valotaiteilija juhlistaa tuoretta mustaa vyötänsä muutamalla keikyällä. Normaalisti keikkapaikalle tullaan jo 8 tuntia ennen ovien avaamista, jolloin siinä kerkeää tutustua paikkaan, tekemään kunnon sound-checkin, ja muutenkin haistella fiiliksiä, vaikkapa käymällä paikallisessa kahvilassa. Siinä on ikäänkuin aikaa ladata itsensä aktia varten. Tälle keikalle saavumme kuitenkin vasta puoli yhdeksän aikoihin, jolloin jengi on jo paikalla sankoin joukoin. Sound checkiä en luonnollisesti kerkeä tekemään, enkä sen koommin paikkaan tutustumaankaan. Vähän kiireinen fiilis.

Inis aloittaa pian, ja vetääkin paremmin, kuin eilen. Käymme Juhon kanssa sumpilla paikallisella hengauspaikalla, 66:lla. Tulen taas huomanneeksi, että kyllä pohjanmaa on sitten ainutlaatuista seutua keikkailla. Siinä on semmoista tiettyä Suomi-romantiikkaa.

Rasmus alkaa heti Iniksen jälkeen, ja valepukuisena, viiksiin sonnustautuneena pystyn seuraamaan keikkaa ilman, että kukaan tunnistaisi minua. Rasmuksen jälkeen Hemi astuu jälleen kerran lavalle spiikatakseen meidät.

Jotenkin tuntuu, että tämä päivä on ollut aikas kiireinen. Ajo tuntuu hartioissa, ja muutenkin tuli saavuttua keikkapaikalle niin myöhään, että ei kerennyt ehkä tarpeeksi haistella fiiliksiä ja jengiä. No, keikka on kuitenkin sitä samaa mättöä, kuin ennenkin. Kyllä se soittaminen on juhlaa, olosuhteista riippumatta. Lavasoundi olisi kyllä voinut olla parempi, mutta minkäs teet, kun ei tullut sitä checkiä tehtyä. Tappokeikka joka tapauksessa. Basari jytisi.

Keikan jälkeen minä, Hemi, Toni, sekä sisareni Reede lähdemme yötä myöten kaahaamaan kohti Heinolaa. Matka oli pitkä, jonka aikana tuli rutkasti uusia ideoita niin myyntisälän, kuin tulevan levynkin suhteen. Odottakaa vain! Kuuden aikaan aamulla pääsen vihdoin nukkumaan. Väsyttää. Kun sunnuntaina herään, niin laulelen jo itsekseen, jotta olispa jo keikka.

Urheilutalo

Kello 12 aikaan herään jälleen Sepon puhelinsoittoon. Muu bändi ja crew ovat odottelemassa läheisen hotellin pihalla, jonne lähden kävelemään hyvin levänneenä, kotisivuheebot saattajinani. Bussissa istuu nyt myös Inis, illan lämmittelyorkesteri, joka muuten oli luja. Matka Turusta Saloon on lyhyt, ja matkan loppupuolella saamme kuulla, että uusi kokoelmalevymme ”singlet 1993-1997” on noussut ilmestymisviikollaan suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi! Fiilis on kova ja voittaja, taas voi kulkea kädet pystyssä Heseen syömään kasvispurilaista.

Keikkapaikan eteen saavumme n. klo 14:00. Crew käy heti työhön, kun minä puolestaan jään Tonin kanssa pelaamaan läpyä, taas kerran kovin panoksin. Tällä kertaa voittoputkeani ei voi estää, ja voitankin Tonilta paljon hyviä läpyjä (toisin kuin eilen). Tosin se ei laulutaiteilijaa ahdista, se ei pelaa, joka pelkää, ja sitäpaitsi tuore listauutinen on lämmittämässä mieltä mukavasti.

Keikkapaikka on tyypillinen urheiluhalli, jossa Toni on muuten nähnyt elämänsä ensimmäisen rokkikonsertin, nimittäin Bogart co:n. Sound check päästään tekemään yllättävän ajoissa, jo siinä 6:n pintaan. Ennen keikkaa lähden keskustaan sumpille Tehosekoittimen roudarin, Salon oman pojan, Mikon kanssa. Hän pitää mulle sight seeingin, ja etsimme kissojen ja koirien kanssa pienoismallia vuoden `73 corvette stingray:stä, tosin huonoin tuloksin. Se on muuten semmoinen koottava, jota olen jo vuoden päivät etsinyt joka kaupungista, mutta en ole löytänyt. Joten, jos haluat tehdä rumputaiteilijasta maailman onnellisimman miehen, tiedät, mitä tehdä…

Ovet aukeavat kahdeksalta, jolloin jengi suorastaan velloo sisään. Porukkaa on vähän toistatuhatta, ja onpa mukana myös joukko amerikkalaisia diggareita, joiden kanssa vietettiin antoisa juttutuokio ennen keikkaa. Uudet Apis-paidat lämmittävät mieltä vieläkin. Kyllä niissä silmä lepää. Niitä on muuten myynnissä joka keikalla, kannattaapa varautua, jos olet meitä tulossa bongailemaan. 10:ltä aloittaa Inis, joka soitti yllättävänkin hyviä biisejä. Se oli kovempi, kuin uskoinkaan. 11:ltä veti Rasmus, joka potki sekin aikasta mukavasti. Tosin huomioni Rasmuksesta veti se ainainen nimmariproggis, joka alkaa, kun tulee yleisön kanssa hengailemaan. Ei sinnä proggiksessa kyllä mitään valittamista ole. Hyvä vain, että diggaavat.

Puolilta öin oli sitten meidän veto. Fiilistä on sata pykälää, sitä on taas kerääntynyt tutulla tavalla ennen keikkiä. Tonin kanssa pelatut läpymatsit, Sepon puhelimeen sävelletty ”Poistuisitko”-soittoääni, ja rumpujen viritys ja hyynäys, ovat kaikki nostattaneet tunnelmaa omalla laillaan.

Kun Hemin spiikkauksen jälkeen astumme lavalle, on se taas yhtä juhlaa. Yleisö on tänään jotenkin erikoisen villinä, ja tunnelma on muutenkin erityisen hyvä. Tänään hikoilin eniten, mitä tähän asti tällä kiertueella olen hikoillut.

Keikan jälkeen Toni antaa joitain haastatteluita, kun minä puolestaan lähden valotaiteilija Timpan kanssa ajamaan kohti lahtea. Timpalla on näet lauantaiaamuna mustan vyön ja yhden danin vyökokeet Lahdessa. Muu crew ajaa yöllä jo alavudelle, kun taas minä, Timppa ja Iniksen Pelle tulemme sinne vasta myöhemmin pikkuautolla vyökokeiden päätyttyä

Kåren, yleisöä 750 henkeä

Torstaiaamuna 22.1.98. herään siihen, kun Seppo (bussikuskimme) soittaa, ja sanoo olevansa Juhon, Timpan, sekä Hemin kanssa odottelemassa meitä Nummelan cafe` Essolla. Soitan Tonille, joka hänkin oli ollut Nummelassa viettämässä rattoisaa keskiviikkoa. Fiilis on hyvä. On hienoa, itse asiassa helvetin hienoa, lähteä taas keikoille skulaamaan, ja näyttämään ihmisille, mistä puusta meidät on veistetty. Kyllä se Intia opetti arvostamaan orkkatoimintaa ihan uudella tavalla,ja palautti mieleen kaikki ne keikkailun hyvät puolet. Voin kertoa, että ikinä ennen ei ole ollut näin hyvä ja innostunut fiilis tehdä keikkiä.

Nummelasta ei kestä kuin pari tuntia ajaa Turkuun, mutta silti ehdin ottaa pari erää Magic the Gatheringia Tonia vastaan. Pelattiin miehekkäillä panoksilla ensi kertaa, ja tietysti juuri silloin hävisin. Turkuun saavuttuamme alkaa nuo haastattelut kaikennäköisiin lehtiin ja radioihin, mutta sekin on nykyään ihan jees jees, kun ennen niistäkin jaksoi joskus ottaa pulttia. Kyllä tuommoinen keikkatauko on poikaa, kun sen jälkeen on aina tosi kovat kiksit vetää, eikä juuri mikään bändiin liittyvä työ tai tehtävä saa väsymään, tahi lannistumaan. Ennen sound checkiä ehditään Tonin kanssa käydä piipahtamassa näiden mainioiden kotisivujen tekijöillä kyläilemässä, vastailemassa teidän tekemiin kysymyksiin ja syömässä juuri paistettuja sämpylöitä.

Keikkapaikalle saavumme kello 18:00, jolloin tuo aina niin ahkera ja vetreä road crew:mme on jo saanut kamat kasaan checkiä varten. Tuukkakin saapuu uusien, hienojen Apis T-paitojen kanssa parahiksi paikalle, ja sound check voi alkaa. Ja voi eläin, että potki. Kyllä nyt lähti, eikä voinut muuta, kuin odottaa innolla illaan show:ta hyvillä mielin, ja miettiä, että kyllähän me rokataan. Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan älyttömän mukava.

Sitten, Innpeachin keikan aikana iski yllättäen, out of the blue, hermeettinen päänsärky. Se oli tuskaa, ja juttutuokio vanhan luokkatoverini Vilman kanssakin kärsi, kun ei voinut muuta kuin tuskaisena irvistellä. Yritin kestää sitä kolmen tunnin ajan, mutta lopulta alistuin teolliseen buranaan, ja päänsärky lähti taivaan tuuliin. Innpeachin jälkeen veti Rasmus, jota tosin en tällä kertaa katsonut, koska olin niin innoissani meidän uusista paidoista, jotyka todellakin ovat prima-vista sellaisia. Voin sanoa, että ensi kertaa seison täysin paitojemme takana, enkä häpeä pätkääkään myydä niitä rahaa vastaan, päinvastoin, olen niistä erityisen ylpeä, niin hyvän näköisiä ne ovat!

Noin 15 yli 23 oli aika astua lauteille. Fiilis oli tuttuun tapaan kihelmöivä ja hyvä. Apulannalla on omintakeinen tyyli kerätä fiilistä ennen keikkaa. Me ei keräännytä rinkiin, vaan jokainen meistä kuljeskelee takahuoneessa yksinään angstisena ympäriinsä, eikä yksikään meistä hymyile. Meillä on kuitenkin omalla tvallaan tosi hyvä fiilis. Se yhteishenki on sitä luokkaa, että sellaista tuskin kellään on. Meidän ei tarvitse mitenkään luomalla luoda sitä fiilistä, vaan jokainen mestä tietää tarkalleen, mikä on homman nimi. Mukaanlukien Hemin, Timpan, Juhon ja Sepon. Siinä vaiheessa, kun astutaan lavalle, alkaa vallita uskomaton ”veli-henki”. Kaikki skulaa, loksahtaa paikoilleen, ikään kuin itsestään.

Voin sanoa, että keikka oli (ja ovat aina tähän mennessä olleet) yhtä juhlaa, sekä voimakasta darshania. Se on jotakin sellaista, mitä ei voi mitata tahi kuvailla. Vielä, kun keikan jälkeen roudarit hoitaa kamojen kasauksen, niin on se cool. On se hyvä, että on tuo vakiotyöryhmä, kun vieläkin muistuu ne alkuajat niin elävänä mieleen. Silloin itse roudattiin, itse ajettiin ja itse tehtiin kaikki muukin, mitä tehtävä oli. Vielä kun yöpaikat oli sitä huoltsikan vessa-osastoa, niin sitä osaa arvostaa aikasta paljon tätä nykyistä meininkiä.

Tosin niitä loistohotelleja tuli viime vuonna kokeiltua niin paljon, että semmoinen luksus-meininkikään ei enää kiinnosta. Itse asiassa kello on nyt 4 yöllä, on 23. 1. ja istun kotisivujemme tekijöiden koneen äärellä kirjoittamassa tätä. Aion myös luonnollisesti punkata täällä, enkä suinkaan missään cumuluksessa. Huomenna (tai oikeastaan tänään) olisi Salossa veto, joten olisi parasta mennä koisimaan, niin jaksaa sitten. Kiitos tästä päivästä, ja kiitos, että olet olemassa. Kiitän siksi, että oletan sun oleva meidän fani, ja teidän takiahan me tätä hommaa teemme.

Olvihalli, yleisöä 1090 henkeä

Kuopiosta lähdettiin puolenpäivän aikaan kohti Iisalmea. Onneksi ajomatka ei ollut pitkä – vain reilut 80 km. Päästyämme Iisalmelle keikkapaikalle huomasimme kauhuksemme, että lava oli ainoastaan kaksi metriä syvä ja näinollen aluksi meidän piti rakentaa pöydistä lavaa isommaksi. Kamat tulivat kohtalaisen tottuneesti sisälle ja pystytyskään ei enää kestänyt kovin pitkään. Rasmuksilla oli Playstation mukana ja koko ilta meni sitten sitä pelatessa. Ainoastaan pienimuotoinen ruokailutauko pidettiin. Against it all alotteli illan omalla setillään, jonka jälkeen Rasmus heitti oman energisen settinsä ja illan päätimme sitten me.

Tällä keikalla tekniikkaryhmämme kämmäili sen verran, että he onnistuivat tiputtamaan skannerin (Martin 508) maahan. Tämä maahansyöksy koitui sen skannerin kohtaloksi, joten liikkuvia valoja ei meidän keikalla sitten ollutkaan. Tämä kyllä hiukan alensi shown tasoa, mutta vahinkojahan sattuu aina silloin tällöin. Yleisöä oli riittämiin ja mukavaa oli.

Kamat kasaan ja matka kohti Lahtea. Kello oli neljä kun pääsimme lähtemään Iisalmesta ja kello kymmenen olimme perillä Lahdessa, joten yö meni täysin matkustaessa ja kyllä väsytti kun vihdoin viimein pääsi kotiin.