”Tervetuloa mun maailmaan”, toivottaa Toni Wirtanen Plastikin avausraidalla Tervetuloa. Iloinen maailma se ei ole, sillä bändi on uponnut entistäkin syvemmälle siihen paatokseen, jota kuultiin jo Aivan kuin kaikki muutkin -levyllä. Monimerkityksellisesti nimetty Plastik on kyllä tarkasti harkitulta kuulostava levykokonaisuus ja looginen jatke vuoden 1998 parhaimmalle kotimaiselle rock-levylle, mutta läheskään yhtä hyvä se ei ole. Notkahdus on selvä.
Tyylikkään rosoisen Lavuaarista -liven ja liki täydellisen Torremolinos 2000 -kimppakiertueflopin jälkeen on enemmän kuin mukavaa päästä jo ”oikean” Apis-matskun kimppuun ja piensinfoniasingle Käännä se pois rohkeine bonusbiiseineen lupasi mannaa myös tulevaa pitkäsoittoa ajatellen. En voi silti olla nieleskelemättä pettymystä kuunnellessani Plastikin toinen toistaan mahtipontisempia rock-balladeja. Torremolinos-kiertueella Apulanta ja Don Huonot kertoivat oppineensa toisiltaan uusia työskentelytapoja, mutta ei kai se voinut tätä tarkoittaa? Akustiset versiot levyn kappaleista ovat kertoneet korutonta kieltään myös siitä, että ne toimivat vain ja ainoastaan mahtipontisina rock-balladeina. Positiivisemmasta uusiutumisesta kielii sen sijaan siellä täällä kuultavat soundikokeilut, joista etenkin Noidanmetsästäjän elektroninen looppailu kuulostaa hyväksyttävältä.
Apulannan mukana aina seuranneet särmä ja ärhäkkyys ovat saaneet tehdä tilaa perinteisemmän ilmaisun tieltä ja menevien city-ihmisten runopoika-angsti häämöttää jo kiusallisen lähellä näköpiirissä. Ja kun pröystäilevät jousimatot ovat läsnä lähes taukoamatta, överit alkavat olla käsillä. Oma lukunsa on tietysti se kuinka tosissaan Wirtanen on tuskaansa tällä kertaa purkanut. Mieshän on itse sanonut, että on elämäänsä epäonnekseen niin tyytyväinen, että nykyhetkestä ei ole enää angstin polttoaineeksi. Emmehän tiedä millaisen itseironian vallassa Wirtanen on sanoja paperille pudottanut. Tuskin yhtyeen suosio tyystin kuitenkaan loppuisi, jos bändi levyttäisi vilpittömästi sellaisia kappaleita mitä kulloinkin sattuisi tulemaan.
Toisaalta jos muistaa, että tällaisella tavarallahan Apulanta tuli alunperin esille Attack Of The A.L. People -debyytillä, voi Plastikin nähdä myös alkutuotannon jalostuneempana muotona. Matkan varrella vain 80-luvun Pori-rockista napattu teini-iän tuska ja kaiho on vaihtunut varhaisen aikuisiän astetta dramaattisemmiksi sävyiksi, jonka voi olettaa olevan kotoisin Brittein saarilla villisti levinneestä innostuksesta sovittaa biisit mahdollisimman isosti. Täytyy myös muistaa, että debyytin saama nuiva vastaanotto ja oma tyytymättömyys siihen saivat bändin hylkäämään hempeilyn ja astumaan säröstä ja turhautumisesta voimansa ammentavaan punkimpaan ilmaisuun. Käännä se pois – ja Odotus -biisien – Plastikin ehkä konventionaalisimmat raidat – valinta singleiksi enteilee ainakin nyt bändin luottavan linjaansa. Onko Apulanta siis kiertänyt viidellä albumillaan jo kehän ympäri vai onko vielä jotain suurempaa luvassa? Paljon massiivisemmaksi bändi nimittäin ei enää voi tulla.
Ja eihän Plastik mikään köpö tekele missään tapauksessa ole: peitsamolaisella riffillä matkustava Ei yhtään todistajaa ja etenkin alusta loppuun asti huikean taitava, kertosäkeessä huimaan lentoon lähteväTyhjää ikkunassa ovat hyvin lähellä täydellisiä rock-biisejä. Käännä se pois toimii yhä ja räkäsäröllä ja puhtaalla vimmalla porskuttava, In Uteron aikainen Nirvana-pastissi Terä on armoa antamaton sahaus, Plastikin oma Tex-Mex Cowboy.
Ehkäpä nyt Apulantakin on aivan kuin kaikki muutkin.
ANTTI LUUKKANEN, Soundi 3/00