Apulannasta on tullut ”kulttuuria”. Kun Helsingin Sanomat nostaa viikonloppunumeronsa kulttuurisivujen ykkösaiheeksi rokkibändin ja TV1:n kulttuurimakasiini Kaken pesula kutsuu Toni Wirtasen keskustelemaan kulttuuriministerin kanssa hallinnonalan ongelmista, minkä muun johtopäätöksen tästä voi vetää. Marginaalista mainstreamiin matkannut Apulanta ilmentää laajemminkin sitä, kuinka valtajulkisuus on viimeisen vuosikymmenen aikana antanut rockille hovikelpoisen taiteenlajin statuksen.
Kaiken hössötyksen keskellä kannattaa muistaa, että Apulannan konsepti on periaatteessa hyvin simppeli. Suoraviivaista rockia soittavat kolme kundia ovat vain saaneet kuvionsa kuntoon paremmin kuin 99 prosenttia muista alan yrittäjistä.
Uudella levyllään hajoamishuhujen hetteiköstä studioon suunnistanut yhtye on omien sanojensa mukaan pyrkinyt uusiutumaan ja pääsemään irti itsestäänselvästä hittitehtailusta. Todellisuudessa Apulannan linjanmuutos ei ole mitenkään massiivinen. Kitarat surisevat vanhaan malliin, vaikka ripaus rauhallisuutta ja hyppysellinen hypnoottisuutta antavatkin yhtyeen musiikille uusia ulottuvuuksia.
Uudellakin albumilla soi nippu nasevia ralleja, joista moni voi vielä nousta myyntitykiksi. Teit meistä kauniin ei ole levyn ainoa hittibiisi. Jätettäköön biisinnimien arvuuttelu kuitenkin muille levynkanteenhan kappaleita ei ole painettu. Hyvien biisien ohella Apulannan salaisuus on edelleen orkesterin karismaattisessa ”voimassa”, joka syntyy oudon eleettömästi, ilman alleviivattua rähinöintiä.
Mikko Metsämäki, Rumba 21/98
8/10
