Lannan korviketta
Pasi Kostiainen: Apulanta – Maalin alta. 126 sivua. WSOY 1998.
”Skinheadit eli nahkapäät syntyivät jonkinlaisena 60-luvun jatkeena. Ulkoiset merkit ovat keritty pää, saappaat ( usein raudoitetut), henkselit. Lauantaisissa jalkapallo-otteluissa he esiintyivät kuin paraatissa, aseistettuina. Nyt he kuitenkin ovat palanneet ilmeisesti pettyneenä siitä, että kaupallisuus nappasi heidän oman musiikkinsa, punkin, ja teki siitä apulantaa.”
Näin kirjoittaa Dougie Grogon musiikkilehti Soundin marraskuun 1978 numeroon laatimassaan artikkelissa ”Rock rasismia vastaan”. Samoihin aikoihin punk hyvä jos teki tuloaan raukoille rajoillemme. Miltei sukupolvi myöhemmin, täsmällisesti keväällä 1996, heinolalainen Apulanta-yhtye pelmahti julkisuuteen ”Ehjä” -albumin siivityksellä.
Nuorten soittajapoikien musiikki luokiteltiin jonkinsortin punk-nostalgiaksi tai punk-popiksi. Siitä saakka suosioon ollut vankkaaetenkin teinityttöjen keskuudessa. Otsikoissa yhtye on pysynyt myös ulkomusiikillisilla tempauksilla: on pilkottu tv-vastaanottimia keikoilla, on esiinnytty nakupelleinä televisiossa, on syötetty toimittajille puuta heinää.
Rock-toimittaja Pasi Kostiainen on koonnut Apulannan tarinankansiin. Hän on haastatellut yhtyeen jäseniä ja penkonut jonkin verran lehtarkistoja. Lopputuloksena on sinänsä asiallinen haastattelukirja, jossa puidaan paljon myös nuorukaisten uuvuttavaa keikkaelämää, julkisuutta kiroineen, tähteyttä ja — yhtyenn ns. ”sisäisiä erimielisyyksiä”.
Nuorukaisten odysseija saa varttuneemmankin lukijan välillätahattomiin Spinal Tap -tunnelmiin. ”Se on Spinal Tapia, joka ei naurata. Siinä ei ole komiikkaa, pelkästään ne traagiset osat siitä.”, kitaristi-laulaja Toni Wirtanen tilittää kesäkeikkatunnelmaansa ja tavallaan vain heittää vettä myllyyn.
Mahdollisesti Maalin alta palveleekin parhaiten niitä kymmeniä ja tuhansia teinityttöjä, jotka eivät voi olla väärässä. Varttunut lukija jää kaipaamaan katu-uskottavuutta hieman samoin tavoin kuin Hartwall Areenan vihkiytymätön jääkiekon ystävä.
Juha Miettinen
Lähettänyt: Anu Sainio
