Slammer 2/99

Sipe

Apulanta trilogian ensimmäinen haastateltava oli rumpali Sipe. Kohtauspaikaksi oli sovittu Heinolan Valentino kahvila, ja aika oli maaliskuinen lauantai-ilta, kello 20.00. Tapaaminen jännitti hieman, sillä vaikka olen asettanut nauhurini jos jonkin näköisen lumilautastaran naaman eteen ilman kummempia paineita, niin nyt tilanne oli toinen. Viereeni istahtaisi hetken kuluttua Suomen suosituimman rockryhmän jäsen, eikä minulla ollut hajuakaan onko Sipe oikeasti rento ja ystävällinen, niin kuin jostain olin lukenut, vai olisiko hänelle sittenkin noussut kusi päähän, kuten ehkä minulle hänen asemassaan… Noin kymmenen minuuttia yli kahdeksan, kahvilaan astelee pienikokoinen nuorimies joka ei ainakaan näytä yhtään pelottavalta. Sipe menee suoraan noutamaan kahvia rankan päivän päätteeksi; Apulanta oli ollut treenaamassa uusia biisejä tulevaa levytystä varten. Sipe saapuu kahvinsa kanssa ja ojentaa kätensä tuttavallisesti; ”Sipe. Joo oli pakko kiirehtii hakemaan sumppia, kun en oo koko päivänä kerinnyt juomaan.” Hetken rupateltuamme ja Slammereitä tutkittuamme painan nauhurini käyntiin ja alan rummuttaa rumpalia kysymyksillä.

Miten Simo Santapukista tuli Sipe, Apulannan rumpali?

Antti (Apulannasta jo poistunut jäsen) ja Toni olivat skulanneet hevimetallia jo pitemmän aikaa, ja ne tarvitsivat rumpalia. Mä olin tuntenut Antin jo kauan, ja yhtenä kauniina iltana ne pyysivät minua soittamaan rumpuja. Se oli kesällä 1991. Ja minähän suostuin saman tien. Silloin musta tuli Apulannan rumpali, mutta mä olin vielä Simo. Sipe nimi tulee… tää on muuten hyvä. Tätä mä en olekaan vielä missään tilittänyt… ensi kertaa julki! Bändillä nimeltä Terveet Kädet on sellainen levy kuin ”Kemi-live 1982”, siinä levyllä jonkun biisien välillä kuuluu kun joku huutaa; ”Sipe! Vitun kyrpä, tuu tänne!” Mähän rippasin siitä heti lempinimen, räkäsen punkbändin livelevyltä. Hyvä homma!

Mä en ollut koskenutkaan rumpuihin ennen sitä. Yhelläkään rumputunnilla en oo ollut. Misfitsin levyjä kuuntelin ja yritin toistaa perässä.

Heti ensimmäisestä illasta lähtien pojat soittivat bändinä. Sipe tosin oli omasta mielestään: ”….aika huono, niin kuin varmaan uskotte. Kyllä siinä se puol vuotta meni ennen kuin opin soittaa tahtii kunnolla.” Nuori rumpali väsyi usein kesken biisin koska oikeaa tekniikkaa ei ollut vielä hallussa.

”Silloin kun ei vielä tiedetty, että musta tulee rumpali, ehdottelin Antin ystävänä bändille nimiä, Napalm Killers oli ainakin yksi ja Frantic Mutilation- eli raivoisa silpominen. Siel oli aika monta tommoista… Misfitsistä digattiin ja b-luokan kauhufilmejä katottiin.”

Sipe ei alku aikoina oppinut Tonia tuntemaan, Antti toimi poikien yhdistävänä lenkkinä.

”Itse asiassa ensimmäinen vuosi Apulannassa meni niin, että mä ja Toni puhuttiin vaan Antille. Minä ja Toni oltiin vähän vieraita toisille.”

Tuukan liittymisestä bändiin ei ollut noihin aikoihin merkkejä ilmassa.

”Tuukkahan oli heinolan pahis. Kyllähän kaikki Tuukan tiesi. Aina perjantaisin kun Temonen tuli torille niin koko tori oli vähän varpaillaan. Sillä oli oikeasti kovan jätkän maine. Se oli näitä heinolan ensimmäisiä skeittaajia. Kyllä mä muistan kun itse nuorempana pelkäsin kun Temonen tuli kaupungille… itse asiassa oon mä nähnyt kun Tuukka hakkas yhen tyypin.”

Sipe ei suuremmin kaipaa noita aikoja ennen suurta menestystä, vaikka tunnustaakin että meno oli paljon rennompaa ja viatonta silloin. Ei ollut kiire mihinkään, paitsi ehkä kuuluisuuteen. ”Aikahan kultaa muistot niin kuin tiedetään. Kyllähän silloin ne negatiiviset hetket oli aivan kuin nytkin. Jos mä ihan suoraan sanon niin en mä kaipaa sitä, että vedetään jossain räkäsessä Semifinaali klubissa jossa on kymmenen ihmistä kattomassa, joista kukaan ei edes diggaa meistä. En mä sitä halua mustata, olihan sekin ihan hienoa aikaa omalla tavallaan.” Sipe ei ota paineita kuuluisuudesta vaan pyrkii olemaan rehellinen itselleen ja muille. Aina kuulemma ”ihan jees olotila” kun ei tarvitse esittää mitään.

Missä sä ensi kerran tajusit, että te olette tulleet kuuluisiksi?

Se oli ihan selkeästi Korialla 16.12.1995. Se oli ensimmäinen keikka jossa oli tuhansia ihmisiä. Ei nyt tuhansia mutta vähän päälle kakstuhatta. Siellä oli eka kertaa oikea fani meininki; sikana nimmarin pyytäjiä, jengi bogoili ja tanssi musiikin tahtiin. Tää ”Mitä kuuluu” oli just tullut ja soinut edellisenä viikolla hirveästi radiossa ja ollut telkkarissa. Se näkyi sitten heti perjantain keikalla.

Sipelle rocktähteys ei tullut yllätyksenä. Hän oli aina uskonut, että jonain päivänä homma kääntyy nousuun jonka huippua ei vieläkään ole näkyvissä.

”Aina mä luotin ja toivoin. Aamulla kun mä heräsin ja katoin peiliin, niin mä tervehdin aina rokkitähtee, vaikka me ei oltu vielä yhtään mitään. Ehkä se on tän jutun pointti, jos uskoo johonkin tarpeeksi ni sen voi saavuttaa.”

Menestys tuo usein kultaa myös rahan muodossa. Aika jolloin raha löysi Apulannan, synnytti legendan nimeltä ”rintatasku”?

Minähän olen aina ollut bändin virallisten asioiden hoitaja, papereiden täyttö, veroilmoitukset jne. Joten oli luonnollista, että minä hain keikkaliksat keikan jälkeen. Mulla oli aina nahkatakki siihen aikaan ja siinä tää rintatasku, jossa oli aika paljon rahaa. Koko aika. Toi raha oli aika hauska homma, mä olen itse ostanut kaikki vaatteeni ja muut neljätoista vuotiaasta lähtien. Olihan meillä keikkoja ennenkin kuin meistä tuli kunnolla kuuluisia. Jengi diggas ja keikkaa riitti, vaikka mitkään lehdet ei meitä huomannutkaan. Himasta ei tarvinnut rahaa pyytää.

Sipe pitää kuuluisuutta mittarina, joka mittaa ketkä ovat oikeasti hyviä ystäviä ja ketkä iskevät puukon selkään heti kun katse kääntyy. Hyvät ystävät säilyy kaikesta tohinasta huolimatta, vaikka aikaa ei kyläilylle paljoa jääkkään. Perskärpäsiäkin tarttuu, mutta silti uusia tuttavia ei aina saa leimata selkääntaputtajiksi. Löytyy myös aidosti mukavia ihmisiä jotka ovat enemmän kiinnostuneita Simo Santapukista, kuin Apulannan Sipestä.

Faneja, jotka lähettävät Sipelle kirjeitä, hän muistaa mm. pitämällä parhaiden kirjeiden sisältä löytyneitä rannekkeita kädessään. Sympaattinen ele, joka varmasti tuo hyvän mielen niille, jotka sattuvat bongaamaan itse punotun nyörinsä idolinsa ranteessa.

Tapaatko usein ihmisiä jotka eivät oikeasti tunnista sua?

En oikeastaan, kyllä mut yleensä tunnetaan, joka johtunee varmaan näistä hiuksista. En tiedä ketään toista, jolla olisi tällainen tukka.

Ehkä erilaisen tukan vuoksi Sipelle pistettiin sukkahousut päähän bändin ekalla videolla, ”Mitä kuuluu”. ”Se harmitti mua ihan sikana. Se taisi olla Tuukan idea, mutta se oli häiriintynyt video muutenkin. Se voi olla, että ne oli juuri hiusten takia mun päässä. Mä en ole jutellut siitä sen jälkeen. Sittemmin me hoksattiin, että ei mitään imagoa kannata rakentaa sen kummemmin. Ollaan mitä ollaan, ja se olkoon meidän imago. Meidän imago on varmaan se, että meillä ei ole mitään imagoa. Tällaisia naapurinpoikia.”

Mikä on sun suosikki biisi soittaa?

Ehdottomasti tää uuden levyn 003, elikkä tämä kadulla on kuoppia. Se on älyttömän kova, aina keikoilla tuntuu, että mä en soita sitä, mä vaan diggailen sitä.

Ottaako sua ikinä pannuun Tonin biisit? Nehän ovat tosi henkilökohtaista tilitystä.

Ei ollenkaan. Mä olen hirveän kiitollinen siitä, että mä saan soittaa Tonin syvimpiä tuntoja. Sehän on tosi hieno homma, että Toni uskoo arat fiiliksensä meidän biiseihin. En mä haluaisikaan soittaa mitään diibadaa musaa. Eihän sellainen ole mistään kotoisin. Toni on kyllä niin kova biisintekijä, että en muista milloin sellaista on Suomessa ollut. Se kyllä ansaitsee kaiken gredun ja kunnian mitä se tästä saa. En pystyis tekee sellaista musaa, enkä usko että kukaan muukaan tällä hetkellä pystyy. Siltä vaan tulee tosta noin.

Onko Toni Apulanta-nimisen valtion diktaattori?

Ei se oikeastaan ole. Meillä on sinänsä demokraattinen systeemi… tai ei demokraattinen, mutta meillä on jokaisella selkeä rooli tässä bändissä. Toni tekee sävellykset ja sanoitukset, se on sen homma eikä niihin ole muilla sanomista. Toisaalta Toni ei tuu mua neuvomaan kun mä teen tilinpäätöksiä tai Apulannan kiertuebudjettia. Eikä minä ja Toni neuvota Tuukkaa videoiden teossa. Sovitus puolella voi olla myös mun tahi Tuukan ideoita. Meille on muotoutunut aika hyvin tällaiset roolit, vaikka me ei olla ikinä edes puhuttu siitä.

Huolestuttaako sua koskaan teidän tulevaisuus? Se että ette enää saisikaan levyjä kaupaksi tai, että välit bändin sisällä olisivat sellaisessa kunnossa, että ei yksinkertaisesti pysty jatkamaan Apulantana?

Viime vuonna toi sisäinen kemia huolestutti aika paljonkin. Vietin unettomia öitä miettien miten saatais meininki paremmaksi. Meil oli huonoa ilmaa bändin sisällä, vaikka me ei sinällään riidelty, niin sen vain aisti. Se ei huoleta, että levyt ei menisi kaupaksi. Sitä mä en usko, vaikka en nyt halua olla ylpeä. Mä luotan jotenkin, että kyllä meidän orkesterille riittää kuulijoita kunhan saadaan sisäisen kemia pysymään kasassa.

Nyt bändin sisällä on hyvä meininki. Sipe on tosi innostunut puhuessaan tulevasta kiertueesta ja uudesta levystä. Parin kuukauden loma bändikuvioista on tehnyt tehtävänsä; akut ovat valmiita Apulannan imettäviksi jälleen kerran. Veljeys ajaa pelimannit yhteen kerta toisensa jälkeen. ”Ei oikeastaan edes nähty pariin kuukauteen. Alkoi kaipaa ja arvostamaan taas tätä hommaa. Nyt just tulin treeneistä, niin oli kyllä hyvä meininki. Ei ole sellaista pahaa verta niin kuin viime kesänä. Ennen kuin se kirja (Maalin alta) ilmestyi me istuttiin alas puhumaan asiat selviksi. Mutta ei me tollasista asioista puhuta niin hirveän usein… en mä tiedä miksi. Tehosekoitin kyl puhuu ihan koko ajan. Niil on silleen hyvä meininki. Me ei huudeta toisille yleensä. Nieleskellään vaan kaikki ja sitten kun on tarpeeksi niellyt, niin se vaan tulee ulos pahoina fiiliksinä.”

Olet sä joutunut paljon sovittelemaan Tuukan ja Tonin välejä?

Kyl mä oon… se on oikeastaan myös yksi mun rooli tässä bändissä. Mä olen tällainen sovittelija. Mutta kyllä mullakin ois ongelmia… Sehän tässä ahistaakin kun ei ole ketään kelle mennä tilittää, paitsi mutsi. Kai mulla kuitenkin on vähemmän ongelmia kuin keskiverto tyypillä. Mä pyrin olemaan stressaamatta mistään. Sen saavuttaa sillä, että pyrkii olemaan kiitollinen ihminen. On kiitollinen siitä, että on ruokaa, talo missä asua, vaatteita mitä pukea ja kaikki ruumiinjäsenet toimii. Sitä kun kiittää joka päivä, niin ei stressaa pienistä asioista.

Vaikka Sipe osaakin olla kiitollinen elämän itsestään selvyyksille, ei näin suinkaan aina ollut. ”Tottahan se on, että en mä paljoa kiitellyt silloin 15-vuotiaana kun tsiikasin Bad Taste:a ja kuuntelin Misfitsiä. Mut mä kävin tossa pari vuotta sitten Intiassa, ja siellä kun näin tällaisia tylyjä ihmisiä, jolla ei ollut käsiä ja jalkoja. Joka päivä näki kaikenlaista surkeutta. Kai se avasi mun silmät… vaikka tällaiselta geegoilulta kuulostaa ”Mä olin Intiassa ja siellä näin valaistuksen” niin näin se vain oli. Nyt kun tulin jenkeistä niin taas heräsi tää kiitollisuus, oli se niin tylyä se meininki.”

Sipe oli tyttöystävänsä Mandyn kanssa kiertelemässä Yhdysvalloissa. Mandy oli Apulannan alkuperäinen basisti ollessaan vaihto-oppilaana Heinolassa. Sipen ja Mandyn lempi leiskahti uuteen liekkiin viime kesänä Mandyn vieraillessa Suomessa. Fanitkin ovat hyväksyneet Mandyn hyvin sen vuoksi, että Mandy on orginaali jäsen, osa bändin historiaa.

”Mulla oli koulureppu johon olin kirjoittanut hyviä bändejä, kuten Descendents ja Bad Religion. Mandy kun oli Amerikasta niin sehän innostu heti kun mä olin ainut punkkari koko koulussa. Se luki mun reppua yhtenä välituntina, ja kun tunti alkoi niin mä etsin mun reppua joka oli Mandyn kädessä. Siitä alkoi tämä ystävyys, viikon päästä se oli sitten bändissä. Se oli soittanut yhdeksän vuotta pianoa, joten se oppi aika helposti, mutta ei se ikinään mikään hyvä ollut.”

Nyt kun välimatka on suuri niin yhteyttä pidetään meilaten, puhelimella ja kirjeitse. Tilanne helpottuu kesällä jolloin Mandy tulee Suomeen koko suveksi. Tyttö aikoo myöhemmin muuttaa pysyvästi rakkaansa luokse.

”Se haluaisi Suomen kansalaisuuden. Toi on sille aika helppo päätös, koska silläkin on noita negaatioita Yhdysvaltoja kohtaan. Varmaan ymmärrät miks, ku oot ittekki siellä käynyt; eihän se mikään maailman joviaalein maa ole, toi Amerikka. On siel hyvätki puolensa, mut on se vähän kylmää toi meininki.”

Onko Mandy tulevaisuudessa lavallakin teidän keikoilla?

Jos tiedätte ton Silmämuna biisin, ni se huutaa sen ”Varo räkää!” siinä. Ei se muuten tuu lavalla olemaan. Tuukka on meidän basisti ja sillä selvä. Mandy on ex-basisti.

Rummuthan on aina lavan takaosassa… näin on …niin tuleeko sulle koskaan sellainen fiilis, että haluaisit jättää soiton siihen ja daivaa yleisön sekaan, tai huutaa mikkiin jotain ihan muuta? Toisin sanoen, kaipaatko koskaan takarivistä etulinjaan?

Ei oikeastaan… mä olen vähän sen tyyppinen etten mä sellaista kaipaa. Mä olen ihan tyytyväinen siellä takana. En mä liian vaatimaton persoona ole, mutta en mä halua mennä lavan eteen geegoilemaan.

Milloin sä aloit pitämään itseäsi rumpalina, noin ammatillisesti. Ootsä mielestäsi ammattimuusikko?

Sanotaan näin, että kyllä mä nytkin sen tiedostan, että en mä teknisesti maailman paras rumpali ole. Enhän mä osaa edes nuoteista soittaa… vieläkään…ollenkaan. Enkä mä näistä tekniikoista tiedä, kun en mitään kursseja ole koskaan käynyt. Voihan se olla, että mulla on ihan väärä tekniikka. Mutta, voidaan sanoa, että ysikuus lähtien, mä oon ollut tyytyväinen omaan soittoon. Ennen sitä mä olin vähän epävarma. Mutta toi Ehjä levy kun tehtiin, niin siinä mä olin aika kova.

Apulannan backstagelta on usein kulkeutunut hurjia juttuja. Sulla on ollut sellainen häntäheikin mainekin. Millainen teidän tyypillinen backstage sessari oikein on?

No ihan oikeasti tyypillinen backstage meininki on tosi halju. Ei siel oikein oo mitään; ehkä lautasellinen leipiä, kori limsaa ja ehkä kori kaljaa. Ja tosin me ei juoda, mut nää tekniikkaryhmän jäsenet vetää. Kummiski… kato tyypillinen keikkapaikka on pohjanmaalla sellainen tanssilava. Ei siel oikein oo sellaista meininkiä, siellä on yleensä aika kylmä. Siellä värjötellään ja ootellaan, että koskas mentäis skulaamaan. Eikä siel ole yleensä edes telkkaria. Ei oikein mitään. Tylsäähän siel on kuin mikä. Harvoissa ja valituissa Helsingin paikoissa sitten on tällaista tyypillistä rock-meininkiä. Lepakossa ja Tavastialla. Siel on vähäpukeista tyttöä ja kaiken näköistä tällaista.

Käyttekö te valkkaa yleisön joukosta halukkaan näköisiä tyttöjä?

No kato en mä enää kun oon perheellinen. Mutta silloin kun kaikki oli uutta ja sai noita faneja ja tollasta, niin kyl mä silloin… silleen.. tiedät kyllä. Mut se on oma lukunsa sinäänsä. Toi takahuone juttu on vähän sellainen myytti joka ei oo totta. Mitä pohjoisemmaksi menee sitä vähemmän on meininkiä takahuoneessa.

Vaikka Sipe on aikanaan aiheuttanut varmasti harmaita hiuksia monille mustasukkaisille pojille, ei terveyden puolesta ole tarvinnut pelätä. ”Ei sellaisia läheltä piti tilanteita ole koskaan ollut, mutta aina välillä sellaista huutoa ja nyrkin he iluttelua. Meitä on kuitenkin niin monta; jos joku kävis muhun käsiksi niin siel ois road crew ja loppu bändi mun mukana. Siinä on aika turvallinen olo.”

Harrastat sä mitään?

Kyllä mä harrastan vähän kaikkea: vuorikiipeilyä, mikroautoilua ja sukellusta. Se on uus harrastut. Pitää ensi kesänä sukeltaa kunnolla järven pohjaan, syvien järvien pohjaan.

Oletko testanut koskaan lumilautailua?

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, ettei oo tullut testattua. Tää on aika nolo homma… lumilautailu lehteen tehdään haastattelua. Pikkuveli on tosin harrastanut jo pitempääkin. Se vois olla uusi lupaus. Se on niin kova harrastaja, että se katkasi kätensä tossa talvella. Sen ranne meni jotenkin ihmeellisesti.

Mites noi autot?

Niin autot joo, ne on yks harrastus kanssa, unohdin sanoo.

Onko sulla montakin autoa?

No ei, mulla on yksi auto. Se on tosin ihan uusi, 99vm Nissan 200SX. Se on tää urheilumalli. 200hevosvoimaa ja kiihtyy 0-100km/h sellainen seitsämän sekunttia. Ei se nyt niin nopea ole, mutta on se nopeampi kuin mikä tahansa perheauto! Ens kesäksi mä ostan kyllä semmoisen ison amerikanraudan. Viiskytluvun mallin… kyl te tiedätte, sellaisia tosi elvis-autoja. Ja tää ”jokamiesluokka”, se on tosi cool. Nyt kesällä mä meinaan ajaa oikein niitä kisojakin.

”Jokkis” luokan oikeudenmukaisuudesta tarpeeksi keskusteltuamme puhe siirtyi ylinopeuksiin, joista sipe ei toistaiseksi ole montaa sakkoa kerännyt, mutta parkki vastaavia sitäkin enemmän. Tarpeeksi lappuja kerättyään Sipe päätti tehdä asialle jotain…

”Sen johdosta tein tämmöisen oma tekoisen pysäköintiluvan. Tietokoneella vaan pari Radio Mafian logoa ja jotain hyvän näköistä. Siihen vaan ”PYSÄKÖINTILUPA” ja oma koodi XZR55. Sen kun pistää ikkunaan niin voi parkeeraa ihan mihin vaan. Yhtään sakkoa ei oo sen jälkeen tullut! Se toimi Ruotsissakin. Itseasiassa mulla on hauska tarina tosta viime vuodelta kun oltiin Mandyn kaa Tukholmassa. Oltiin hotellissa yötä ja olin jättänyt auton vahingossa inva-paikalle. Aamulla kun menin hakemaan autoa, niin eihän siellä mitään näkynyt. Olin, että voi jumalauta! Oli sunnuntai aamu ja mikään paikka ei ollut auki ja laiva lähtisi parin tunnin kuluttua. Mitä vittua mä teen! Uus auto on viety johonkin… en tiedä mihin. Menin sitten poliisiasemalle ja ilmeni, että se on hinattu johonkin varikolle. Eihän se ollut sunnuntaina auki, niin niiden piti hälyttää joku äijä avaamaan portit. Se ois sitten maksanut viistonnia suomen rahassa koko homma. Mä olin, että ei jumalauta, jotenkin tästä täytyy nyt päästä. En mä halua maksaa niin paljon. Sitten mulla välähti, että se autohan oli inva-paikalla ja mulla oli se omatekoinen lappu siellä autossa, mähän voin huijata tätä äijää… Sitten mä selitin sille, että tämä on suomalainen inva-kortti. Tässä lukee, että ”Invalidi”, mutta ethän sä tätä ymmärrä kun sä olet Ruotsista. Se oli vaan että aijaa, pahoittelen hirveän paljon tätä sotkua. Niin mä pääsin ilmaiseksi pois sieltä. Mä sanoin, että mulla on sydänvika. Mun siskolla nimittäin on, niin se oli sillai luonnollinen valinta.” Sipe pitääkin omaa pysäköintilupaa punkhenkisempänä tekona, mitä hän on koskaan tehnyt. ”Must se on tosi punk!”

Mitä unelmia sulla on?

Mulla on muutama sellainen pää-unelma, jos mä nyt jonkun sanon… Yksi on ainakin hyvä jättää salaiseksi. Pitää ittellään… Mut yksi on sellainen, että mä haluaisin talon Texasista, Mandyn kaa. Apulannan kaa on kanssa muutamia unelmia mitkä ei ole vielä toteutunut. Miksi Texasista toi talo, niin se on sen takia, että siellä etelässä on vaan niin hyvä meininki. Se on vähän kuin Suomessa. Suurkaupungin meininki on niin kylmää, kiire ja raha on niin kuin kaikki. Että onhan siellä etelässä juntteja, redneckkejä vaikka kuinka paljon, mutta ne on sellaisia cooleja juntteja. Mä oon tavallaan ittekki vähän juntti, joten mä sovin hyvin sinne.

Millainen teidän perhe on?

Mun perhe on oikeasti tosi jees. Tää ei ole mitään rokkitähden hehkutusta lehdessä, vaan ne on aidosti tosi jees. Varsinkin mun mutsi on aina ollut tosi kannustava meitä kohtaan. Silloinkin kun me ei oltu mitään, mutsi aina sano meille, että ”kyllä teistä tulee vielä jotain”. Se oli aika yleistä, että Toni oli meillä kahvilla. Käy se nykyäänkin. Toni diggaa mun mutsista aika paljon, se on siellä aika usein sumppia vetämässä. Äiti on sellainen uskon luoja; ei mullakaan ihan aina ollut sitä uskoa, vaikka äsken niin sanoikin. Se oli se mutsi joka sitä uskoa loi. Ikinä perhe ei sanonut mulle, että mee kouluun tai käytä vähän siistimpiä vaatteita. Itseasiassa äiti leikkasi mun ensimmäisen irokeesinkin. Mutsi on kyllä sellainen auringonpaiste ja tosi ihmeellinen ihminen; mä olen hirveän kiitollinen sille. Se eros sairaanhoitajan duunista kun se ei kestänyt työpaikan huonoa ilmapiiriä. Nyt se pitää luentoja positiivisestä ajattelusta. Mun iskä taas on sellainen jämäkkä mies. Jos mutsi ois ollut mun ainut kasvattaja niin musta ois tullut ihan liian ”all you need is love” tyyppi. Isä oli se joka pisti mulle ne rajat, ja kyllähän lapsi rajoja tarvitsee. Isä oli silleen, että ”jumalauta, tässä talossa et polta tupakkaa, piste.” Kyllä sellaistakin tarvitsee.

Käykö ne usein teidän keikalla?

Joo viime kesänäkin ne oli usealla festarilla. Se on hienoa tilata vanhemmille ilmaset liput ja backstagepassit. Siinä on silleen hyvä meininki kun ne käy moikkaa ennen keikkaa. Ne tukee tätä toimintaa.

Toisin kuin perhe, ei Heinola ole poikia juuri muistanut. Hämmästyttävää kun ajatellaan miten paljon positiivista julkisuutta kaupunki on saanut lukuisissa Apulannan haastatteluissa. Bändihän on Heinolan tunnetuin ”tuote”. Slammerin toimittajakaan ei tiedä Heinolasta muuta kuin sen hienon sillan ja faktan, että sieltä tulee bändi nimeltä Apulanta. ”Sehän se, tuskin kukaan muukaan. Eihän täällä muuta oo. Itseasiassa nyt täytyy antaa miinus piste Heinolan Rotary järjestölle. Mandy oli täällä vaihto-oppilaana niiden kautta, ja nyt viime syksynä, kun se kävi täällä, niin Rotaryt järjesti lounaan. Mandy kysyi jos sen miesystävä pääsisi tälle lounaalle, elikkäs minä. Niin Rotary pomo sanoi, että ”ei oikein käy kun meillä on tämmöinen Rotary järjestö. Tänne pääsee vain jäsenet.” Ne on kumminkin näitä Heinolan päättäjiä, niin mä otin sen aika itteeni. Kummiski Apulanta, niin me ollaan niin paljon puhuttu Heinolasta, ja pelkkää hyvää. Koko sukupolvi seuraa meidän toimintaa… me ollaan niin hyvä juttu tälle kaupungille, että ei varmaan ikinä oo mikään ollut. Sitten tällainen Rotarymies kehtaa sanoa, että älä tuu meijän lounaalle. Mitä nekin kuvittelee olevansa, joku Rotary järjestö… Ajatellaan koko tätä planeettaa, tää on niin pieni osa tätä universumia… ja Suomi, niin pieni osa tätä planeettaa… sitten Heinola, se on niin pieni osa Suomea! Ja sitten niiden pomo kehtaa sanoa tolleen. Mä olin, että voi jumalauta! Kyllä mä Heinolaa vielä kehun jatkossakin, mutta Rotarya en tue kyllä millään lailla. Tää on hyvä esimerkki, miten yksi mätä lenkki voi pilata hienon järjestön.”

Uskotko, että Apulanta tulee soittamaan joskus Wembleyllä?

Toi koko homma oli mulle utopiaa vielä viime vuonna. Se oli sellainen far out juttu, ”eehm maailma”. Se vaikutti tosi kaukaiselta ja isolta. Mutta nyt kun hengas pari kuukautta ameriikassa ja näki sen meiningin; mä olin klubeilla kattomassa ja tutustuin muutenkin siihen toimintaa. Niin nyt mulla on sellainen varmuus, että ei siinä oo mitään ongelmaa. Se on vaan, että miten sen tekee. Sopimuksen saaminen ei ole mikään ongelma, jos tekee työtä sen eteen, mutta ei mua kiinnosta mikään riistosopimus jonkun Warnerin kanssa. Sellainen, että itse saa jonkun prosentin levymyynnistä ja viis prossaa keikkaliksoista. Pitää nyt vaan kattella ja ootella. Jos sen tekee niin se pitää tehdä sitten hyvin. Koska nää sävellykset ja nää biisit… nyt mä sen vasta tiiän näin amerikkaa nähneenä, että ei ne kalpene yhtään jonkun toisen aktin rinnalla. Ne on ihan maailman luokan biisejä kyllä.

Huomaan kellon olevan jo yksitoista, kun sanomme Sipelle hyvästit ja lähdemme ajamaan kohti kotia. Olen tyytyväinen saamaani haastatteluun; kuulin hauskoja tarinoita ja opin ymmärtämään, että vaikka mopo kulkisi kovaa, ei kuskin tarvitse aina ajaa täysillä. Voi olla viimeisen päälle rock, jopa ilman viinaa ja huumeita. On pakko ihmetellä ja samalla kiittää, ettei se pissa ole noussut edes keskiverto ihmisen korkeudelle, Simo Santapukissa.

Juha Mustonen