Nosturi
Lähettänyt: IneZzz/ inusciCinusci
Parin kuukauden tuskaisan odotuksen jälkeen oli sitten viimeinkin joulukuun eka päivä. Tänä vuonna ei siskon kanssa oltu niinkään odotettu sitä, että päästäisiin availemaan kalenterin luukkuja, vaan suurin innostuksen aihe oli Apulannan keikka Nosturissa.
Viiden aikaan pompimme jännityksestä sekaisin siskoni Omenan kanssa lasipalatsin eteen, jossa tavattiin muutama kaveri. Siitä sitten kimpassa kävelymatka Nosturille, jonka pihaan saavuttiin siinä puoli kuuden aikoihin. Porukkaa oli paikalla jo jonkin verran, osa enemmän, osa vähemmän tuttuja kasvoja. Lyhyt kyselykierros kertoi, että aikaisimmin liikkeellä olevat olivat saapuneet odottelemaan jo aamulla kymmenen aikaan. Kahdelta oli porukkaa sitten tullut lisää (näin minä kuulin).
Ei siinä kauaa tarvinnut seisoskella kun itse herra Wirtanen sieti kunnioittaa meitä höperöitä teinejä läsnäolollaan. Jotakin mies taisi porukalta kysellä ennen kuin katosi mukanaan olevan naisen (jostain minulle jäi sellainen käsitys, että se oli toimittaja..(?)) kanssa kauemmas jotakin odottelemaan, ennen kuin minä sitten törkeästi nimmarinpyyntö aikeissani heitä häiritsin. Rakas äiti-kultani kun tahtoi Tonin nimikirjoituksen omistuksella ”Mutsi anna mulle piiskaa”. Selvästi vanhempaa sukupolvea kunnioittava herrashenkilö kuitenkin vaihtoi ’mutsi’ sanan perinteiseen ’äitiin’. Minun käsialani sai muutamat haukut (nimmari tuli saksanvihkoon) ja hetkisen Toni myös väänteli jotain kummia sanoja tuolla kummaa kummemmalla kielellä (.. saksa.. se on kurkkutauti eikä kieli).
Kumman hiljaista oli se odottelu siinä. Ei sillä, etteikö juttua olisi syntynyt milloin kenenkin kanssa, mutta laulu ei raikunut kuten se joskus aiemmin on Nosturin pihassa raikunut. Ehkä me olimme viisaita ja säästimme ääntämme (ja ohikulkijoiden korvia).Seitsemän aikaan alkoi porukkaa taas tulvia enemmänkin ja kahdeksalta paikastaan sai jo pitää kynsin hampain kiinni. Kellon lähetessä yhdeksää tunnelma yhä vain tiivistyi entisestään, mutta sehän ei sinänsä haitannut, koska oli niin hvetin kylmä.
Yhdeksän aikaan isot, pelottavat järkkärimiehet sitten ilmestyivät oville ja peräti avasivatkin ne. Ärjyivät sitten ettei pidä rynniä. Mehän tietysti kipitimme siskon kanssa sisään ihan kiltisti. Minä jäin narikkaan kun sisko taas ryntäsi saliin valtaamaan paikat. Kun sitten ravasin portaat sen perässä ylös ja pääsin saliin tajusin, että me katseltaisiin Apiksen 10-vuotiskonsertin viimeinen keikka ETURIVISTÄ! Se oli hieno fiilis. Tarrauduin aitaan eikä edes maanjäristys olisi minua siitä liikauttanut. Muutama siskon kaveri kyllä kävi hyvää hyvyyttään varoittamassa, että ”Älkää nyt ihmeessä siihen jääkö. Te liiskaannutte ihan totaalisesti.” Minä pyysin niitä korjaamaan sen ruumiistani aitaan jääneen märän läntin talouspaperin sisään kunhan keikka loppuisi.
Odotus oli taas yhtä tuskaa. Hermostuneena, kynsiä pureskellen (siskon tapauksessa sormet suunnilleen kurkussa asti) kuuntelimme tappavan tylsää odottelumusiikkia, jonka sekaan oli tosin tungettu taas muutama helmi joita tykkäsi laulaa mukana. Kaverit joiden kanssa oltiin Nosturille saavuttu oli myös siinä ihan vieressä ja muutamaan taakse ahtautuneeseen tyyppiin ehti myös tutustua (erittäin mukava nuori nainen Salosta sekä eräs amisjätkä Nummelan suunnalta).
Jossain vaiheessa ne Lehtivihreät kuitenkin aloitti. Inhotti kun porukka ei olisi millään jaksanut kuunnella lämppäribändiä loppuun, vaikka se musiikki olikin aikalailla asiaa. Itse en ollut kuullut yhtään biisiä etukäteen, mutta lauloin lähes kaikissa mukana viimeistään siinä vaiheessa kun kertosäe tuli toista kertaa. Kyllä siitä kuitenkin kenties jonkinlainen meininki puuttui.
Ja taas odotettiin. Viimein alkoi soimaan joku yksinkertainen rummutus/marssi, jota sitten saatiin taputtaa mukana. Idiootiksi siinä itsensä tunsi ensimmäisen puolen minuutin jälkeen, mutta kannatti; Pojat näet hyppelehtivät lavalle ja aloittivat biisillä joka lyriikoillaan takaa, että heidän on tulevaisuudessaankin vaikeaa päästä Linnanjuhliin tai kommunikoida poliitikkojen kanssa vakavalla naamalla. Ja se biisihän oli tietysti Ahdistaa (Irroitetaan käsi ajaa varmaan samaa asiaa, mutta se uupui keikkasetistä kokonaan). Ja siinä vaiheessa alkoi mukana laulaminen, joka ei kyllä loppunut missään vaiheessa keikkaa.
Minähän nyt olin nähnyt pojat lavalla vain Puustockissa, sekä hyvin kaukaa Elämä lapselle- konsertissa. Puustockissa Tuukan paikallaan pysyminen oli hieman hämännyt, mutta nyt liikettä oli sentään hieman enemmän. Olen tosin kuullut, että bassotaiteilija on ihan oikeasti innostuessaan vieläkin paljon liikkuvaisempi.
Me oltiin Omena-siskon ja kavereiden kanssa siinä Parta- Samin nenän alla eturivissä, mutta kyllä Tonikin siihen ihan hienosti näky (ja hyvin sai kuviakin). Sipeenkin osu valot yhdessä biisissä niin hyvin, että kuvasta jopa tunnistaa kenen kasvot sieltä rumpujen takaa oikein näkyy.
Ei mennyt puolta tuntia kun Tonin mikistä jo roikkui jonkun alusvaatekerrasto. Tummanpunaiset stringit ja rintsikat (kiva väri, minulla oli samansävyinen pipo hiuspehkoni suojana) joiden lentäessä lavalle herra Wirtanen totesikin jotakin siitä kuinka jollekin tulee kohta kylmä.
Biisejä tuli aika hurjaan tahtiin ja tässä vain muutamia niistä; Poistuisitko mun elämästäni?, Mato, 0010 (Omistettu henolalaisille), Hallaa, Viivakoodit, Odotus, Liikaa, Paha paha asia (Omistettu Antille), Ruhtinaat, Kadut, Amerika, Kymmenen ylöspäin, Käännä se pois.. Varmaan monia muitakin, mutta muisti pätkii. Saattaa olla, että tuossa oli muutama ylimääräinenkin (heh..). Jossain vaiheessa Sipe heitti kapulan kesken biisin yleisöön. Ja sehän tuli kuin tarjottimella, oli ihan käden ulottuvissa ja silti minä sen menin missaamaan. Se harmitti, mutta enpä ehtinyt kauaa surra.
Tuntui siltä, ettei aikaa ollut kulunut juuri yhtään kun mokomat yrittivätkin jo ensimmäisen kerran karata lavalta. ’We want more’-huudot kaikuivat ja kiltistihän ne palasivat. Toni omisti Teit meistä kauniin yleisölle ja Mitä kuuluu:n äidilleen.
Tokassa encoressa tuli Ilona?, joka herätti jengissä todella voimakkaita tunteita. Omena ja minä riisuimme oitis pipot päästämme, kun kaverit sen sijaan itkivät vieressä mielenliikutuksesta. Yksi elämäni kauneimmista hetkistä ja jos jostakin haluaisin kiittää, niin siitä.
Mielestäni kolmas encore oli viimeinen, mutta voi olla, että olen unohtanut jotain. Tottakai lopetus biisi oli Anna mulle piiskaa, näin tuttavallisemmin Piiskaa. Kaikki tietysti lauloivat mukana. Tokan säkeistön alussa lavalle ilmestyi joukostaan eksynyt Leidi, Paula Koivuniemi. Wow, pojat! Hienoa. En olisi välttämättä innoissani jos olisin nähnyt sen yksin lavalla, mutta kyllä Paola-rouva saa ainakin minulta täydet pojot tulkinnastaan. Eikä se yrittänyt varastaa showta, päinvastoin olisi lähtenyt lavalta jo aikaisemmin, ellei Toni olisi pyytänyt/vaatinut jäämään lähes loppuun asti.
Toni tietysti teki rohkean loikan yleisön sekaan ja kadotti paitansa jonnekin päin fanimassoja. Kipusi lavalle, kiitti ja poistui muiden mukana. Viriteltiin siinä siskon ja kavereiden kanssa vielä Paljon onnea Apulannalle muutamaan kertaan, ennen kuin lähdettiin valumaan kohti narikoita.
Keikasta jäi niin uskomattoman hyvä fiilis ettei paremmasta väliä. Tietysti ääni oli kadonnut tyystiin seuraavana aamuna ja flunssa aina vaan pahempi, mutta se todella oli sen arvoista. Apulannalla menee kovaa ja tuolla keikalla taisi mittarit hajota kokonaan. Oli se kokemus.
Ja minä olen taas tapani mukaan höpötellyt niin pitkään, että harva varmaan jaksaa lukea loppuun asti. Joskus sitten taas.
Tarinan ajankohta:
Lähettäjä:
