Apulanta

Miten Apulannan keikoilla pitää pukeutua ?

Mitä tekemistä on Apulannalla ja p o r n o täti Tracy Lordsilla ?

Tapaan Apulannan biisinikkarin Tonin keväisessä Helsingissä. Mies saapuu paikalle TV-kuvauksesta, jossa bändi on vetänyt biisejään ruotsiksi. Rumpali Sipe ja basisti Tuukka ovat häipyneet kaupungille. Kolme on bändin uuden albumin nimi.

Levy on onnistunut seuraaja supersuositulle Ehjä-levylle sekä Suomen myydyimmälle sinkulle Anna mulle piiskaa. City-lehdessä viimeisintäkin levyänne kehuttiin…

-En oo sitä juttua nähnytkään, mutta rocklehdet ei Kolmesta tykänneet, Toni kertoo. Eihän toimittajat ikinä kehu ns. hittilevyn jälkeistä levyä. Itse tiedän, että se on kova levy. Lehdistö ei vaan suostu tunnustamaan sitä.

-Yleisön puolelta vastaanotto on ollut erittäin hyvää. Etukäteen vähän pelotti, pidetäänkö levystä. No, se meni suoraan listan ykköseks ja oli kakkosena kolme viikkoa. Itse asiassa 20000 myytyä kopiota ei edes tyydytä. Iski megalomania, että oishan se hienoa myydä miljoona levyä. Toisaalta ei tällä musalla fanejakaan niin hirveästi ole.

Mikä on suosionne salaisuus? -Bändin rehellisyys ja hyvä musiikki. Meissä on SE juttu. Tietty osa jengistä saa meiltä kicksejä, joita ei saa esimerkiksi Spice Girlsistä tai Popedasta. Pate Mustajärvi on muuten hauska jätkä.

Selvänä vai humalassa?

-No, en mä oo tainnut nähdä sitä selvin päin.

Elvistelyä

Apulanta on noussut yleisestä sylkupista suuren yleisön suosikiksi parissa vuodessa. Kauanko pysytte pinnalla? -Suosio tietysti heilahtelee. Mulla on semmonen herramme suoma lahja päässäni, joka on tietty toimiva melodiakaava.

Uskon, että pystyisin rahastamaan sillä kaavalla vaikka seuraavat 20 vuotta. Se vaan pitäis tehdä Gösta Sundqvist-pohjalta eli ei keikkailisi. -Jos suosio tippuisi yht´äkkiä, seuraavaa levyä myytäis vaikka vaan neljä tuhatta, niin ahdistaisihan se. Se, joka sanoo ettei välitä julkisuudesta, kusettaa muita. Esillä olo on kuin huume, jota haluaa lisää. Mulla on varmaan aika huono suhde julkisuuteen.

Lähinnä sieppaa, jos joku tuijottaa kadulla. Pitäis osata suhtautua semmosella voittajameiningillä. Mutta jos ei pysty niin ei.

Teitähän on pidetty elvistelijöinä ensimmäisestä EP:stä lähtien.

-Se on ihmisten omaa asennetta. Kaiken voi ymmärtää niin et kusi on noussut päähän. Jos oon ihminen toisia kohtaan, se tulkitaan elvistelyksi. Ihmiset tulee esimerkiksi sanomaan, että vittu minkä näkönen jätkä. Kun mä sanon jotain takasin, niin sitten loukkaannutaan.

Kahdenlaiset tyypit tulee puhumaan ns. julkkiksille: kaverit sekä vittuilijat, jotka huutelee kännissä, että en pidä teistä, mut Duran Duran on helvetin kova. Jos sanon et sä oot tyhmä, jos et tajuu mikä on parasta, niin taas loukkaannutaan. Ei sitä jurpojen selitystä jaksa kuunnella. Ei se toimi.

Pornotähtiä ja julkeita ehdotuksia

Ehjä-albumin jälkeisestä USA:n matkastanne oli lehdissä hurjia juttuja.

-Sattuihan siellä kaikkea, Toni hymähtää. Turistimatkahan se loppujen lopuksi oli tiettyine kulminaatiopisteineen. Mentiin esimerkiksi laivaristeilylle ja sitten amerikan lokki paskanti mun amerikasta ostetulle takille. Sekös nauratti.

Tavattiin myös elokuvatähti Traci Lords, joka on eräs suosikkinäyttelijöitäni. Niittihän se mainetta myös vaatteet päällä näyttelemällä Johnny Deppin kans Cry Baby-leffassa sekä laulamalla Manic Street Preachersien Holy Bible-albumilla.

Monitaitoinen nainen. Puhuitteko syvällisestikin?

-Olisimme keskustelleet vielä syvemmältä luotaavamminkin, jos kolmas osapuoli ei olisi tullut väliin.

Haluavatko kotimaan tytöt usein testata seksuaalisia kykyjänne?

-Se riippuu paikasta. Klubeilla ilmoitetaan selkeesti, että lähdetään meille paneen.

Itse olen ollut viime päiviin asti varattu mies ja olen käyttäytynyt sen edellyttämällä tavalla. Teinikeikoilla tytöt on jotain 16-vuotiaita, joten se siitä. Toisaalta jos muistelee punk-piirejä, niin siellä oli sellasia äärimmäisen kokeilunhaluisia 16-17 -vuotiaita bööniä, jotka oli valmiita mihin vaan. Typyiltä on lopahtanut asenne, Toni kertoo vakavalla naamalla.

Terve terve -meininkiä

Oletteko vierailleet julkkisbileissä viime aikoina?

-Kutsuin itseni jokin aika sitten Tavastialle julkkisbileisiin. Eihän ne bileet itse asiassa perseestä olekaan, vaikka niin on tullut sanottuakin. Julkkisbileissä on kiva katella, kun kuuluisuudet heiluu kännissä.

Kyllä mua kiinnostaa bileisiin lähteä. Sitä oon vaan ihmetellyt, että antaako järjestäjät jollekin mallitoimistolle lippuja kauneustason nostamiseksi. Ongelmana on se terve terve-meininki, joka alkaa vituttamaan. Hyvässä soseessa bileissä on kuitenkin hauskaa. -Idolini Liam Gallagher harrastaa tätä bileissä mokailua ja juorulehdistössä esiintymistä. Se voiskin olla ihan hauskaa vaikka kyse onkin hieman eri asiasta.

Jos Liam käyttäytyy huonosti, siitä tulee juttu. Mutta jos mä toheloin, niin enintään joku ajattelee, että mikä helvetin runkku tuolla on, heitetään se pihalle täältä.

Mikä on oudoin huhu, jonka olet kuullut itsestäsi?

-Sairaalassa oon maannut monta kertaa. Nivalan Tuiskulassa kävelin kauheessa jurrissa huutaen, että nyt mä haluun pillua, kuka tulee antamaan sitä. Noilla sanoilla. Sukulaisia on ilmestynyt ihan kympillä joka puolelle.

Entä masentavin keikka?

-Heinolan Seurahuoneella Rotary-klubin pikkujouluissa 1992. Sotilaskodissa vedettiin kanssa. Sotilaat istu ja joi kahvia. Apulanta soitti rokkia, meitä vitutti ja sotilaita vitutti.

Erikoisin lehtijuttu?

-Lemmikki-lehdessä 1995. Siinä oli kuva mun koirasta tossa Zetorin rappusilla. Ei lehdellä ole väliä, jos haastattelu on järkevä. Ennemmin hyvä juttu Me Naisiin kuin huono Soundiin.

Treenikämpille terveisiä

Kenen lämmittelijänä haluaisitte soittaa?

-Lontoossa Wembleyllä Oasiksen vieraana. Tai Weezerin lämppärinä jossain pienessä, matalassa klubissa, jossa ois hyvät soittokamat, soundi namu-namu sekä paljon väkeä.

Oletko enemmän laulaja vai kitaristi?

-Laulaja. Tai laulaja-biisintekijä. Häiritsee esiintymistä ihan kympillä kun mikkiständi vie jalat ja kitara kädet. Kiinnostais vaan laulaa, mut ei oo löytynyt sopivaa kitaristia. Listassa lähetinkin terveisiä treenikämpille. Arska Levy-Yhtiöstä tilitti viikon päästä, että kattokaa vähän mitä sanotte. Levy-yhtiöön oli tullut ihan mielettömästi demoja.

Kivaa olis löytää semmonen hyvännäkönen 17-kesänen tyyppi, joka osaisi tykittää kunnolla. Noilla ominaisuuksilla pääsis heti kehiin. Tyttö olis hyvä, mutta fanit tykkäis kyttyrää.

Apulannan meininki on toisaalta niin turskia, että typy tulis hulluksi, Toni nauraa.

Mikä on ollut Apulannan huippuhetki?

-Rantarock 1996. Siinä oli amerikan meininkiä. Homona väkee ja miksauskoppi vitun kaukana. Heittelin lavalta levyjä ja ne tippu johonkin puoleen väliin meininki-osastoa. Mikäs siinä oli soitellessa. Tänä vuonna meitä heitellään varmaan pulloilla.

-Viime kesän Provinssissa lavalle lenti makkara. Heittäjä tuli kysymään myöhemmin, mahtuisiko bändiin. Hyvä meininki, heitinpä laulajaa makkaralla.

-Viime kesän Ankkarockissa vitutti kun Rumban äijä kirjotti, että Apulannan soitossa oli lopettelufiiliksiä. Vähän loukkaannuin, koska meillä oli huomattavasti kovempi meno kuin esimerkiks Waltarilla. Myöhemmin paljastui, että kyseinen toimittaja oli ollut meidänkin setin aikana ykköslavan backstagella nauttimassa kaljaa. -Mulle muuten kolahtaa semmoset baby-ponnarit pään päällä ja tiukat paidat.

Faneille pitäis opettaa tällainen tietty pukeutumistapa…

Tonin vinkki:

-Kesällä 1997 kannattaa ostaa kaupasta pikku-ukkoja, muodostaa niistä armeijoita ja sotia hiekkalaatikolla…

Apulanta on juuri se oikea

Apulannan rumpumies Sipe on siitä outo lintu, että hän yhä sinisilmäisesti uskoo niinsanottuihin ”rockbändeihin”.
-Me ollaan tänä päivänä ainoa todellinen asia, johon voi luottaa ja joka ei ota ihmisiltä vain rahoja pois, vakuuttaa mies joka näyttää Beatlesin ja kultakutrisen enkelin risteytykseltä.
-Me halutaan soittaa ja tehä sitä puhdasta ja oikeeta rockmusiikkia. oikeita rockbändejä on loppujen lopuksi maailmassa vain muutama, tietää Sipe ja keksii tovin lypsämisen jälkeen pari: Beatlesin ja varhaisvuosien Ramonesin.
Suomen aitoon rockelämään Sipe kelpuuttaa oikeastaan vain Levy-yhtiön artistin sekä Kari Peitsamon, jonka rock’n’roll ei todellakaan kuole koskaan. Kotonaan Apulannan tovat toki tunteneet olevansa myös Hell On Wheelsin helmoissa.
-Tunnelma on kuin kouluretkellä jo siitä syystä, että kaikki matkustaa samassa dösässä. Pahikset istuu takana ja nössöt edessä, virnistää rumpumies ja tunnustaa itse vaihtaneensa istuinsijojaan mielentilan mukaan.

Hell on Wheelsin takaa löytyvät Sipen mukaan iloittelun lisäksi puhtaat promosyyt: lahtelaisbändit yrittävät näin nostaa kuulijakuntansa keski-ikää ja ameriikka ääntävät stadilaisorkesterit alentaa sitä:
-Ja uskon että siinä on onnistuttu, sillä meidän fanit ei oo mitään fundamentalisteja.
Toisaalta Apis on Sipen mukaan viime aikoina myös pyrkinyt karkottamaan kuulijakuntaa.
-Ollaan tietoisesti haluttu karsia se ryhmä pois, joka kuuntelee vaan siks koska kaveritkin diggaa. Diehard-fanit ymmärtää kyllä meiningit, mutta sittem on tää teinien vellova massa, joka kaipaa vaan tähdenlentoja: sellaisia joiden kultalevyt on painettu jo ennenkuin ne on ees levytetty, mies luennoi.
-Me on aina haluttu markkeerata ja ihmiset on kivasti ymmärtänyt, että meidän linja on tinkimättömyys.
-Vaikka ei tässä vielä mihinkään ole päästy, kun ajattelee että on olemassa sellaisiakin instituutioita kuin Eput tai Beatles, tuumaan Sipe ja syventyy miettimään Apulannan pienuutta ”kärpäsen paskan” kokoisessa Suomen-maassa.
-Alkaa kieltämättä jo tuntua, että ollaan nähty kaikki naamat mitä Suomessa ylipäänsä voi nähdä.
Sipe voi jo visioida itsensä vientiartikkelina, kunhan Apulanta joskus palajaa piiiitkältä syyspaussiltaan.
-Mutta sen lupaan, että Suomessa me tullaan joka tapauksessa aina soittamaan suomeksi.

Maili Öst

Lähettänyt: Laura Huhtinen

”Me ei haluttais sitä nallekarhumeininkiä meidän keikoille. Olisi hyvä jos keikoilla olis ikärajat tytöillä K-13 ja pojilla K-15”, naureskelee nappisilmäinen punkyhtye Apulanta. Siis: poikkileikkaus nykypunkkiin, osa ö. Alku? Toni (kitara, laulu): ”Mentiin 1991 pommisuojaan huutamaan. Sipe (rummut) oli silloin 13. Heinola on tyly paikka ihmisen kasvaa, ennen bändiä olin luuseriyksilö. Tai olen kai vieläkin.” Esikuvat? Toni: ”Misfits.” Tuukka (basso): ”Ei silloin ollut mitään Green Daytä.” Sipe: ”Ramones”. Nirvana? Toni: ”Se oli eka kunnon juttu pitkään aikaan. Seattle toi tavallisen ihmisen musiikin takaisin.” Tekno? Toni: ”Reivitekno ja industrial on eri juttu. Sanotaanko että suomalainen tanssitekno on paskaa.” Helsinki? Toni (asuu nyk. P-Haagassa): ”Hesassa on persemeininki.” Sipe: ”Sama juttu se on joka paikassa.” Tuukka: ”Mikä tahansa kaupunki olisi hauska jos siellä olisi pilvenpiirtäjä.” Mitä kuuluu? (Apulannan 21 vkoa top tenissä pyörinyt hitti) Toni: ”Näin paljon paskaa kun on tullut niin tosi hyvä homma…” Tuukka: ”Tän mouhoamisen tarkoitus on että pienemmätkin bändit noteerattaisiin – että saataisiin rockveteraanit syrjään.” Levy-yhtiö? (Lahtelainen Levy-yhtiö Oy myy Apulantaa) Tuukka: ”Pitäisi saada monopoliasemat murrettua.” Toni: ”Teini-ikäisillä ei ole varaa 130 mk:n levyyn. Apulanta maksaa 90 mk, ja me tiedetään että isoja levy-yhtiöitä vituttaa.” Leningrad Cowboys? Toni: ”Musiikillisesti se bändi ei tarjoa kuin kurapaskaa. Pisteet Madolle ja Sakelle, jos ne tekee sitä rahastaakseen.” Soittotaito? Toni: ”Sipe on tosi hyvä. Vaikka ei sekään niin hyvä ole.” Anarkia? Toni: ”Ei poliittista, vaan haistakaa vittu, me ei tartteta teiltä mitään; ei kiinnosta perkele.” Media? ”Hittiä ei ole se mistä ihmiset tykkää vaan se mitä muutaman ihmisen sisäpiiri päättää. Mutta Jyrki on hyvä. Ja Sami Aaltonen.”Jep. Apulanta on hyvä bändi. Teksti: Sakari Heiskanen

Meissä on asennetta!

Kapinaa tylsänpitoa ja pumpulitoimintaa vastaan. Tylyä meininkiä ja viileetä mentaliteettia. Energiset uuspunkit tykkäävät haistattaa, etsivät katu-uskottavuutta ja kannustavat oma-aloitteisuuteen.

Apulanta tyly!

Haastatteluhetkellä Apulanta-poikien Ehjä-albumi on juuri kohonnut Suomen virallisella listalla neljänneksi myydyimmäiksi.

– Ei me kyllä tälläistä menestystä osattu odottaa. Mutta Ehjä on hyvä, se on tiukka, se on tyly! Apulannan puhemasiina Toni tuumii.

Cd:n kansivihkosta plaratessa tulee mieleen, että haetaanko pojille tässä nyt tietoisesti eroottista & seksikästä imagoa, kuvat kun esittelevät vähäpukeisia kundeja turkeissa, sukkanauhoissa sun muissa vetimissä keikistelemässä.

– Sehän on hauska, itseironinen vitsi! hekottaa biisintekijä-laulaja-kitaristi Toni.

– Ei me olla sen näköisiä poikia, että tälläisiä paljon oikeeasti kuvattais ilman paitaa… Eihän meillä oo hauiksiakaan…

Erotiikasta puheenollen. Mitä mieltä nuoriherra Toni on nykyisin niin suosituista ilmieroottisilla imagoilla jylläävistä tanssivista poikapoppoista?

– Se niiden erotiikka vetoaa 10-14-vuotiaisiin. Sitten tytöille tulee kapinaikä, ja ne vaihtaa rokkiin. Meidän keikoilla näkee hirveästi kimmoja, joilla on jokin Nirvana-T-paita. Nuoriso kaipaa tylyä meininkiä! Pumpulitoiminta ei anna mahdollisuutta purkaa aggressioita. Mutta joraavista poikabändeistä puheenollen: ihmisille pitää antaa, mitä ne haluu. Ja on niitä hyviäkin poikabändejä. Take Thatillä oli hyviä biisejä.

Musiikin tärkein tehtävä?

– Numero yksi: Siitä voi löytää ittensä. Voi saada kokemuksen, että joku muukin ajattelee samalla tavalla kuin mä. Numero kaksi: Musasta saa sen fiiliksen, kun haluaa. Esimerkiksi kun lähtee bailaan, tai kun hani on lähtenyt. Eli musa tukee elämää.

Apulanta ei ole kovin glamourpitoinen nimi?

– Apulanta nimestä on ollut haittaa, Toni myöntää.

– Esimerkiksi ihmisten ensireaktiot eivät välttämättä ole kovin hienot, kun ne kuulee nimen Apulanta. Vähän kuin jokin Klamydia. Kun bändiä kasattiin, oli kaikenlaisia hienoja ehdotuksia nimeksi, kuten jokin Siniset Kivet. Mutta sitten tuli sellainen haistakaa itse-asenne. Nuoleskelumeininki ei nimittäin ole koskaan ollut mikään meidän juttu. Apulanta-nimestä kaikki fiksuimmat löytää hienoa symboliikkaa. Mitä siinä kyllä ei oo….

Toni, ota vapaus kuvailla apulantoja!

Sipe, 18, rummut, on betonipohja, jolle on hyvä rakentaa. Se soittaa tasaisesti ja varmasti. Tekee hommansa tylyn hyvin. Sipe pitää bändin kasassa. Se on liima. Se on tasainen tyyppi, mutta hullu. Toisinaan se ei tee mitään. Väliin se naksahtaa kaistapäävaihteelle.

Tuukka, 21, basso, on taitelija. Ystävällinen, avulias, vieraanvarainen. Toisinaan niin kyr…, ettei sitä jaksa. Itsepäinen. Haaveilee elokuvaohjaajan urasta. Suomen virallisen listan neljäntenä ei ole varmasti ollut ikinä huononpaa soittajaa. Mutta kyllä se osaa soittaa sen, mitä sen pitääkin soittaa.

Toni, eli mä itse, 21, laulu ja kitara. En mäkään mikään Steve Vai ole tai Bryan Adams. Mutta olen esimerkiksi hyvä komppaamaan. Ihmisenä olen v…mainen, kukaan ei varmaan halua tutustua minuun, sillä olen ylimielinen, ärsyttävän näköinen kusipää, tämä mitä ystävällisemmän oloinen nuorimies vakuuttaa. -Olen myös hyperenerginen.

Tiivistäen: Apulannassa on kaksi vastakohtaa ja liima. Siitä syntyy ehjä kokonaisuus.

Entä punk?

– Punk on raakaa energiaa. Apulannan musa on meidän musaa. Jos joku haluu, et se on punkkia, se on punkrokkia. Kyse on asenteesta, selittää Toni.

Asenne? Mikä, minkälainen asenne?

– Se on sellainen fiilis, esimerkiksi ”Vitsi, mussa on asennetta”. Se on tinkimättömyyttä. Se on sitä, että tehdään, mitä halutaan välittämättä mitä muut ajattelee. Asennetta on kaikki, mikä on cooloo ja naurattaa itteeki.

Apulannalle punk on ”tylyä meininkiä”, ei politiikkaa. Toni nojaa punkideologiaan sellaisena kuin se oli 70-luvulla, ei siihen, mitä se hänen mukaan paljolti on nyt: boikottipunkkia, joka kieltää asioita (tyyliin ”ei voi syödä ku ruohoo, ja sitäki vaan, jos se ei oo valtion”). Tonille punk on ”kapinaa kaikkea tylsänpitoa vastaan”.

Tulevaisuus?

– Kolmekymppisenä olen lastentarhansetä tai musahommissa. Toivottavasti en tee mitään oikeita töitä, miettii mies joka on kirjoilla Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelytieteen laitoksella.

– No kun sinne pääsi papereilla sisään, ei tarvinnut käydä pääsykokeissa!

Kimmat?

– Asennetta pitää olla! Rumia tyttöjä ei olekaan. Suomalaiset kimmat luottakaa itseenne! Meininki ei saa olla estynyttä, pitää olla siistiä, avointa, häiriintynyttä meininkiä! Siis mitä siitä, jos on finnejä tai ylipainoa….Big deal, kaikillahan niitä on. Rock-henki on tärkeintä. Ja alan meininkiä! Pitää olla tyylikkäästi sitä mitä on, Toni selvittää.

Loppukesän suunnitelmat?

– Apulannan loppukesän suunnitelmissa olisi saada hieman isompi auto keikkailuun vaikka jokin paku. Ettei tarvisi ajaa enää pikku-Datsunilla.

Lähettänyt: Juho Kauppinen

(Ennen julkaisematon, syksy.1995)

Kaikki varmasti tuntevatkin Apulannan. Yhtye on kotoisin Heinolasta ja soittaa rockia. Laulaja-kitaristi Toni vastaili kysymyksiin.

Apulannan ekan täyspitkän ”Attack of the A.L. Peoplen” ilmestymisestä on jo kulunut reilu vuosi. Toni tuntuu olevan vielä tyytyväinen siihen. Ja miksei olisi…

– No, levyhän soundaa mainiolta, tosin soittomokat häiritsevät. Eräitä soundeja olisi voinut, näin jälkeenpäin ajatellen, tehdä hieman luonnollisemmiksi esim. rumpuja. Syntsillä ei olisi ehkä tullut leikiteltyä niin paljoa, mutta täytyy sanoa, että kyllä ”Attack” on hieno ja superkova juttu.

”Attack…”-cd:llä on siis Levy-yhtiön tyyliin englannin kielinen nimi. Toinen Levy-yhtiön tavaramerkki on cd:n jakaminen A- ja B-”puoliin”.

– No, tuo nimihän oli meistä debyytille vallan mainio. Englannin kielisenä se kuulostaa paljon coolimmalta kuin ”Apulantaihmisten Hyökkäys”.

– Se A-B-puoli juttu on aika insaideri. Ehkä se on hiukan vinyylikaihoa. Tottahan se vaikutti biisien järjestykseen, mutta oli paljon helpompaa järjestellä biisit näin kuin yhdelle puoliskolle.

Suuremmat rocklehdet eivät kovin positiivisia arvosteluja debyytille suoneet. Toivottavasti ne eivät laanistaneet Apulannan poikia. Kai kuitenkin musiikissa, ainakin tämän tyylisessä, on pääasia hyvät laulut eikä soundit…

-Jokainen joko tykkää jostain tai ei. Aluksi negatiivinen / hällä väliä – palaute hiukan lannisti, mutta kun sen ottaaoikealla asenteella, niin haukuistakin saa paljon irti. Hienointa on se, että ammattimaisten rokkitoimittajien haukkuessa ”Attackin” tuotantoa yms. , sellaiset toimittajat, jotka eivät ajattele niin pro-asenteella ovat pitäneet siitä. Ei niille pässeille rokkijurpoille kelpaa sellaiset jutut, mitkä pitää kuunnella sopivalla sekoituksella angstia ja enrgiaa. Kaiken pitäisi vaan olla helppoa tosta-sisään-tosta-ulos musaa. Oikeastaan ei kiinnosta pätkääkään mitä ne ruikuttaa.

”Attack…”-cd:n nähdessäni pisti silmään ensin keltainen cd-kotelo. Ainoa vastaava, minkä muistan, on R.E.M.:in ”Automatic tor the Peoplen” kansi. Kannen sommitelma puolestaan tuo hieman mieleen Lemonheadsin ”Come on Feel…”-kannen, paitsi että siinä tietysti Evan Dandon kuvat ovat muita suurempia. Apulannalla ei taida olla Dandon kaltaista pomoa, vai kuinka?

– Keltainenhan on aika kiva väri, ja se on itsestä hupaisaa, kun menee levykauppaan, niin siellä se ”Attack” seinällä loistaa. Erottuupahan ainakin hyvin. Se kuvien asettelu oli aika klassinen tapa tehdä näyttävä kansi. – Eipä muuten olekaan meillä erityistä johtohahmoa (vrt. Evan Dando, Michael Stipe, Glenn Danzig,…). Me koitetaan olla semmoinen tasavertainen bändi, niin kaikilla on kivempaa. R.E.M. ja Lemonheads kolahtavat kyllä tosi ankarasti, paitsi ehkä Sipeen, joka sössii niiden Ramonesiensa ja Status Quejensa kanssa.

Ennen ”Attack…”-cd:tä Apulanta ehti julkaista muutaman 7″ ep:n.

– Vanhemmat jutut kolisee kyllä kybällä, niissä kun on sitä energiaa aivan julmetusti. Toteutukset ovat hiukkasen tylymmät, mutta rankkoja ovat ep:t kuitenkin. Itse asiassa eroa Apis-tuotannossa ei juurikaan ole, ainakaan asenne-osastolla. Toki äänimaailma / soittotyyli / soundit ovat erilaiset kaikilla jutuilla, mutta ydin eli ”Apiksen syvin olemus” on kaikissa sama.

Ekan ep:n ”Mikä Ihmeen Apulanta?” kannessa on Apulantaa kehuva yleisönosaston kirjoitus. Sillä soitti bassoa Amerikan apu, vaihto-oppilas Mandy.

– Se ”Mikä Ihmeen…?” juttuhan oli Heinolan omassa paikallis- / aluelehdessä (sanoma sellaisessa) Itä-Hämeessä. Valitettavasti ei kyllä ole tullut tutustuttua kirjoittajaan / hänen jälkeläisiinsä, sillä eipä ole sieltä päin yhteydenottoa tullut.

– Onhan tuota yhteyttä pidetty ja kävihän Mandy toissa vuonna täällä. Bändeistä en tiedä, mutta ainakin sillä oli oma radio-ohjelma jossain kanavalla. Kyllähän tuo noita uudempia tuotoksia diggaili coolisti ja oli kovasti ohjelmassaan soittanut.

Vielä ”Tuttu TV:stä”-ep:llä oli mukana toinen kitaristi -laulaja Antti. Miten Antin lähtö on vaikuttanut Apulantaan?

– Joo, kyllä kai se Antin lähtö alkuun hiukan vaikutti, mutta enempi kai bändin sisäisiin suhteisiin ja sitä kautta näkyi ulospäin. Nykyisin me kyllä toimitaan kolmisin ihan täysin kimppaan. Aluksi olimme jyrkästi uutta kitaristia vastaan, mutta myöhemmin on monesti tullut mieleen, että olis ihan nastaa, jos olis joku toinenkin. Ehkä joskus Apiksessa on taas kaksi laulavaa kitaristia.

Ennen syksyllä ilmestynyttä ”Hajonnut E.P.”-cd-ep:tä oli Apulanta tuottanut levynsä itse. ”Hajonnut E.P.”:n tuotannossa oli kuitenkin apuna ”Taikuri-Teja”, jolla on ”cooleja ideoita ja tiukka attitude”.

– Kun tuottaa levynsä itse, saa varmasti sitä, mitä haluaa.

– On hyvä, että mukana on joku ns. ”kuulijan ääni”, sillä se parantaa lopputulosta, joka on kaikkien etu, etenkin levyn ostajien.

Apulannan levyt ovat täynnä hyviä lauluja. Sanoitukset ovat aika ahdistuneita, tosin kepeämpiäkin löytyy. Miten nuo kappaleet sitten syntyvät?

– No lauluthan lähtevät aina tarpeesta sanoa jotain. Usein on syynä ahdistavat fiilikset tai voipi olla coolit vibatkin biisin innoittajana. Tärkeintä on, että on jotain asiaa jollekin.
– Yleensä biisit tekaisen minä itse korkeimman henkilökohtaisesti. Mutta yhdessä niitä kämpällä vielä ruuvaillaan ja sorvaillaan.
– Biisit on kyllä tosi tärkeitä itsellemme, ovathan ne jutut lähellä meitä, meidän maailmaamme. Niissä biiseissä on niin älyttömän iso osa tekijää (minua) mukana, että voisi sanoa niiden olevan kuin lapsia.

Apulanta on myös kahdella laululla mukana ”Punk’n Roll”-kokoelmalla. Se on varmasti esitellyt bändin uusille kuulijoille. Ja onhan tuo kokoelma radiossakin soinut. Oikein TV:ssä mainostettiin…

– Onhan tuosta P’n Rollista ollut varmasti paljon hyötyä, kuulijoita on ainaskin tullut lisää (kts. Lista). Radiosta en niin tiedä, kuneipä tuota tule kovasti paljoa kuunneltua. Kaippa siellä on Apiskin soinut. Toivoisin. Muut bändit kokiksella ovat ihan hyviä, joskin selvästi parhaat ovat Levy-yhtiö-bändit. Tiukkoja ovat kaikki. Diggailen. Kipaleet valittiin puolestamme, joten eipä tuossa probleemoja isommin ollut. Mitkä tahansa biisit olisivat kyllä käyneet minulle.

Entäpä Apulannan keikkapuoli? Aika kiirettä taitaa olla…festareita, nuorisotaloja, ravintoloita.

– Keikkoja on niin paljon kuin on ollut aikaa tehdä. Kesällä oltiin festareilla soittelemassa (Ilosaari, DBTL yms.) ja ihan hengailemassakin tuli käytyä mm. Ruisrockissa. Festareillahan nyt on aina nastaa, mutta jotenkin viime kesänä ei ollut kicksejä entiseen malliin. Bändit oli ihan hyviä, mutta energiavoittoisempia olisivat saaneet olla.

– Keikoista ehdottomasti parhaita ovat sellaiset, joihin pääsevät kaikki. Se on tosi nuijaa, kun jossain rafloissa keski-ikäiset vaan kiskoo kaljaa. Toisaalta on hyvä, jos on erillinen anniskelualue esim. niinkuin Club 16 Lahdessa ja Pakkahuone Tampereella.

– Isommat lavat on ihan cool. Siellä tulee tosi mega fiilis. Kuitenkin ainakin itse olen pikkulavojen kasvatti siinä mielessä, että enempi olen kotona pienellä, ahtaalla ja helvetin kuumalla nuorisotalon nurkkalavalla. Siellä tulevi hieno yhteenkuuluvuuden tunne, kun on melkein kiinni yleisössä ja bändikavereissa. Pikkulavat jyrää!

Apulannan uudemmilla tuotoksilla on kauniita hitaampia lauluja. Näitä ei kuitenkaan ole kuulunut. Missä mahtaa olla syy moiseen?

– Hitaammat biisithän tunnetusti ovat vaikeampia soittaa kuin nopeat, joissa soittomokia voi kompensoida säröllä ja energialla. Tottakai yksi kitara, basso, laulu ja rummut – kokoonpanokin haittaa hitaiden soittamista, kun niihin pitäisi aina saada sellaista massiivisuutta, jota monista soittajista / soittimista, mutta milläs minä monistuisin? Eipä sillä, onhan sitä tullut aika paljon skulailtua esim. ”Lupasit mulle”-biisiä, joka on melkoisen slow.

Muistan kuinka Kaivarissa ’94 Tonin tukkaa pätkittiin kesken keikan. Silloin oli armeijaan lähtö edessä. Mitkä ovat mietteet siitä paikasta näin jälkeen päin?

– Joo, tulihan se miesten koulu käytyä. Siellä oli kyllä toisinaan aika tylyä, mutta oli siellä hyviäkin hetkiä. Asenteita ja aatteita se muutti ainakin totaalisesti. Ennen kun sota ja aseet sun muut tuhovälineet tuntuivat kaukaisilta ja koskemattomilta asioilta, niin ei niihin osannut suhtautua oikein. Kyllähän kuvat telkkarissa ovat hirveitä, mutta ei panssarivaunua kuvan perusteella osaa pelätä. Sen jälkeen kun 45-tonninen teräsmonsteri jyrää mutaisella tiellä sun yli, ja makaat siellä telaketjujen välissä, sitä oppii vihaamaan noita sotavehkeitä ja muita alan systeemeitä vallan uuteen malliin.

– Tuukka ainakin aikoo sluibailla ohi koko intin, elikkä ei mene sinne, muttei sivariinkaan.

Uutta materiaalia Apulannalla on jo seuraavan pitkäsoiton verran. Cd pitäisi ilmestyä ennen kesää. Olisikohan se sitten lopullinen läpimurto? Edellinen cd-ep on ainakin myynyt todella lupaavasti. Odotellaan…

Lähettänyt: Henri Haimi

Henri Haimi

Kaikki varmasti tuntevatkin Apulannan. Yhtye on kotoisin Heinolasta ja soittaa rockia. Laulaja-kitaristi Toni vastaili kysymyksiin.

Apulannan ekan täyspitkän ”Attack of the A.L. Peoplen” ilmestymisestä on jo kulunut reilu vuosi. Toni tuntuu olevan vielä tyytyväinen siihen. Ja miksei olisi…

– No, levyhän soundaa mainiolta, tosin soittomokat häiritsevät. Eräitä soundeja olisi voinut, näin jälkeenpäin ajatellen, tehdä hieman luonnollisemmiksi esim. rumpuja. Syntsillä ei olisi ehkä tullut leikiteltyä niin paljoa, mutta täytyy sanoa, että kyllä ”Attack” on hieno ja superkova juttu.

”Attack…”-cd:llä on siis Levy-yhtiön tyyliin englannin kielinen nimi. Toinen Levy-yhtiön tavaramerkki on cd:n jakaminen A- ja B-”puoliin”.

– No, tuo nimihän oli meistä debyytille vallan mainio. Englannin kielisenä se kuulostaa paljon coolimmalta kuin ”Apulantaihmisten Hyökkäys”.

– Se A-B-puoli juttu on aika insaideri. Ehkä se on hiukan vinyylikaihoa. Tottahan se vaikutti biisien järjestykseen, mutta oli paljon helpompaa järjestellä biisit näin kuin yhdelle puoliskolle.

Suuremmat rocklehdet eivät kovin positiivisia arvosteluja debyytille suoneet. Toivottavasti ne eivät laanistaneet Apulannan poikia. Kai kuitenkin musiikissa, ainakin tämän tyylisessä, on pääasia hyvät laulut eikä soundit…

-Jokainen joko tykkää jostain tai ei. Aluksi negatiivinen / hällä väliä – palaute hiukan lannisti, mutta kun sen ottaaoikealla asenteella, niin haukuistakin saa paljon irti. Hienointa on se, että ammattimaisten rokkitoimittajien haukkuessa ”Attackin” tuotantoa yms. , sellaiset toimittajat, jotka eivät ajattele niin pro-asenteella ovat pitäneet siitä. Ei niille pässeille rokkijurpoille kelpaa sellaiset jutut, mitkä pitää kuunnella sopivalla sekoituksella angstia ja enrgiaa. Kaiken pitäisi vaan olla helppoa tosta-sisään-tosta-ulos musaa. Oikeastaan ei kiinnosta pätkääkään mitä ne ruikuttaa.

”Attack…”-cd:n nähdessäni pisti silmään ensin keltainen cd-kotelo. Ainoa vastaava, minkä muistan, on R.E.M.:in ”Automatic tor the Peoplen” kansi. Kannen sommitelma puolestaan tuo hieman mieleen Lemonheadsin ”Come on Feel…”-kannen, paitsi että siinä tietysti Evan Dandon kuvat ovat muita suurempia. Apulannalla ei taida olla Dandon kaltaista pomoa, vai kuinka?

– Keltainenhan on aika kiva väri, ja se on itsestä hupaisaa, kun menee levykauppaan, niin siellä se ”Attack” seinällä loistaa. Erottuupahan ainakin hyvin. Se kuvien asettelu oli aika klassinen tapa tehdä näyttävä kansi. – Eipä muuten olekaan meillä erityistä johtohahmoa (vrt. Evan Dando, Michael Stipe, Glenn Danzig,…). Me koitetaan olla semmoinen tasavertainen bändi, niin kaikilla on kivempaa. R.E.M. ja Lemonheads kolahtavat kyllä tosi ankarasti, paitsi ehkä Sipeen, joka sössii niiden Ramonesiensa ja Status Quejensa kanssa.

Ennen ”Attack…”-cd:tä Apulanta ehti julkaista muutaman 7″ ep:n.

– Vanhemmat jutut kolisee kyllä kybällä, niissä kun on sitä energiaa aivan julmetusti. Toteutukset ovat hiukkasen tylymmät, mutta rankkoja ovat ep:t kuitenkin. Itse asiassa eroa Apis-tuotannossa ei juurikaan ole, ainakaan asenne-osastolla. Toki äänimaailma / soittotyyli / soundit ovat erilaiset kaikilla jutuilla, mutta ydin eli ”Apiksen syvin olemus” on kaikissa sama.

Ekan ep:n ”Mikä Ihmeen Apulanta?” kannessa on Apulantaa kehuva yleisönosaston kirjoitus. Sillä soitti bassoa Amerikan apu, vaihto-oppilas Mandy.

– Se ”Mikä Ihmeen…?” juttuhan oli Heinolan omassa paikallis- / aluelehdessä (sanoma sellaisessa) Itä-Hämeessä. Valitettavasti ei kyllä ole tullut tutustuttua kirjoittajaan / hänen jälkeläisiinsä, sillä eipä ole sieltä päin yhteydenottoa tullut.

– Onhan tuota yhteyttä pidetty ja kävihän Mandy toissa vuonna täällä. Bändeistä en tiedä, mutta ainakin sillä oli oma radio-ohjelma jossain kanavalla. Kyllähän tuo noita uudempia tuotoksia diggaili coolisti ja oli kovasti ohjelmassaan soittanut.

Vielä ”Tuttu TV:stä”-ep:llä oli mukana toinen kitaristi -laulaja Antti. Miten Antin lähtö on vaikuttanut Apulantaan?

– Joo, kyllä kai se Antin lähtö alkuun hiukan vaikutti, mutta enempi kai bändin sisäisiin suhteisiin ja sitä kautta näkyi ulospäin. Nykyisin me kyllä toimitaan kolmisin ihan täysin kimppaan. Aluksi olimme jyrkästi uutta kitaristia vastaan, mutta myöhemmin on monesti tullut mieleen, että olis ihan nastaa, jos olis joku toinenkin. Ehkä joskus Apiksessa on taas kaksi laulavaa kitaristia.

Ennen syksyllä ilmestynyttä ”Hajonnut E.P.”-cd-ep:tä oli Apulanta tuottanut levynsä itse. ”Hajonnut E.P.”:n tuotannossa oli kuitenkin apuna ”Taikuri-Teja”, jolla on ”cooleja ideoita ja tiukka attitude”.

– Kun tuottaa levynsä itse, saa varmasti sitä, mitä haluaa.

– On hyvä, että mukana on joku ns. ”kuulijan ääni”, sillä se parantaa lopputulosta, joka on kaikkien etu, etenkin levyn ostajien.

Apulannan levyt ovat täynnä hyviä lauluja. Sanoitukset ovat aika ahdistuneita, tosin kepeämpiäkin löytyy. Miten nuo kappaleet sitten syntyvät?

– No lauluthan lähtevät aina tarpeesta sanoa jotain. Usein on syynä ahdistavat fiilikset tai voipi olla coolit vibatkin biisin innoittajana. Tärkeintä on, että on jotain asiaa jollekin.
– Yleensä biisit tekaisen minä itse korkeimman henkilökohtaisesti. Mutta yhdessä niitä kämpällä vielä ruuvaillaan ja sorvaillaan.
– Biisit on kyllä tosi tärkeitä itsellemme, ovathan ne jutut lähellä meitä, meidän maailmaamme. Niissä biiseissä on niin älyttömän iso osa tekijää (minua) mukana, että voisi sanoa niiden olevan kuin lapsia.

Apulanta on myös kahdella laululla mukana ”Punk’n Roll”-kokoelmalla. Se on varmasti esitellyt bändin uusille kuulijoille. Ja onhan tuo kokoelma radiossakin soinut. Oikein TV:ssä mainostettiin…

– Onhan tuosta P’n Rollista ollut varmasti paljon hyötyä, kuulijoita on ainaskin tullut lisää (kts. Lista). Radiosta en niin tiedä, kuneipä tuota tule kovasti paljoa kuunneltua. Kaippa siellä on Apiskin soinut. Toivoisin. Muut bändit kokiksella ovat ihan hyviä, joskin selvästi parhaat ovat Levy-yhtiö-bändit. Tiukkoja ovat kaikki. Diggailen. Kipaleet valittiin puolestamme, joten eipä tuossa probleemoja isommin ollut. Mitkä tahansa biisit olisivat kyllä käyneet minulle.

Entäpä Apulannan keikkapuoli? Aika kiirettä taitaa olla…festareita, nuorisotaloja, ravintoloita.

– Keikkoja on niin paljon kuin on ollut aikaa tehdä. Kesällä oltiin festareilla soittelemassa (Ilosaari, DBTL yms.) ja ihan hengailemassakin tuli käytyä mm. Ruisrockissa. Festareillahan nyt on aina nastaa, mutta jotenkin viime kesänä ei ollut kicksejä entiseen malliin. Bändit oli ihan hyviä, mutta energiavoittoisempia olisivat saaneet olla.

– Keikoista ehdottomasti parhaita ovat sellaiset, joihin pääsevät kaikki. Se on tosi nuijaa, kun jossain rafloissa keski-ikäiset vaan kiskoo kaljaa. Toisaalta on hyvä, jos on erillinen anniskelualue esim. niinkuin Club 16 Lahdessa ja Pakkahuone Tampereella.

– Isommat lavat on ihan cool. Siellä tulee tosi mega fiilis. Kuitenkin ainakin itse olen pikkulavojen kasvatti siinä mielessä, että enempi olen kotona pienellä, ahtaalla ja helvetin kuumalla nuorisotalon nurkkalavalla. Siellä tulevi hieno yhteenkuuluvuuden tunne, kun on melkein kiinni yleisössä ja bändikavereissa. Pikkulavat jyrää!

Apulannan uudemmilla tuotoksilla on kauniita hitaampia lauluja. Näitä ei kuitenkaan ole kuulunut. Missä mahtaa olla syy moiseen?

– Hitaammat biisithän tunnetusti ovat vaikeampia soittaa kuin nopeat, joissa soittomokia voi kompensoida säröllä ja energialla. Tottakai yksi kitara, basso, laulu ja rummut – kokoonpanokin haittaa hitaiden soittamista, kun niihin pitäisi aina saada sellaista massiivisuutta, jota monista soittajista / soittimista, mutta milläs minä monistuisin? Eipä sillä, onhan sitä tullut aika paljon skulailtua esim. ”Lupasit mulle”-biisiä, joka on melkoisen slow.

Muistan kuinka Kaivarissa ’94 Tonin tukkaa pätkittiin kesken keikan. Silloin oli armeijaan lähtö edessä. Mitkä ovat mietteet siitä paikasta näin jälkeen päin?

– Joo, tulihan se miesten koulu käytyä. Siellä oli kyllä toisinaan aika tylyä, mutta oli siellä hyviäkin hetkiä. Asenteita ja aatteita se muutti ainakin totaalisesti. Ennen kun sota ja aseet sun muut tuhovälineet tuntuivat kaukaisilta ja koskemattomilta asioilta, niin ei niihin osannut suhtautua oikein. Kyllähän kuvat telkkarissa ovat hirveitä, mutta ei panssarivaunua kuvan perusteella osaa pelätä. Sen jälkeen kun 45-tonninen teräsmonsteri jyrää mutaisella tiellä sun yli, ja makaat siellä telaketjujen välissä, sitä oppii vihaamaan noita sotavehkeitä ja muita alan systeemeitä vallan uuteen malliin.

– Tuukka ainakin aikoo sluibailla ohi koko intin, elikkä ei mene sinne, muttei sivariinkaan.

Uutta materiaalia Apulannalla on jo seuraavan pitkäsoiton verran. Cd pitäisi ilmestyä ennen kesää. Olisikohan se sitten lopullinen läpimurto? Edellinen cd-ep on ainakin myynyt todella lupaavasti. Odotellaan…

Henri Haimi

Lähettänyt: Henri Haimi

Apulanta saattaa vielä yllättää

Heinolalainen, punkin uuden suosion aloittanut Apulanta kiertää Suomea ja tähyilee jo kauemmaksikin. Apulanta saattaa vielä yllättää, sen verran haipakkaa menoa poikien ura on tähänkin asti ollut.

Kolmesta Heinolan seudun nuoresta muusikosta koostuva Apulanta-yhtye on noussut Suomen pogoilevan nuorison tietoisuuteen kovalla keikkaputkella ja useilla levyillään.

Apulanta saattaa vielä yllättää, sen verran nopeasti poikien ura on tähänkin asti edennyt.

Yhtyeen tulevaisuus on niin nousujohteinen, että mikä päivä tahansa voi tuoda mukanaan miellyttävän yllätyksen. Ainakin uudet levyt ovat antaneet nostetta poikien uralle.

Apulannan piti käydä New Music Seminariumissakin mutta joidenkin henkilöiden töppäysten vuoksi keikka peruuntui.

– Mutta ehkäpä ennen joulua vielä yllätämme, vilauttaa solisti Toni Heinolan punk-sanansaattajan mahdollisia tulevia ulkomaankeikkoja.

Kaksi vuotta virallisesti

Apulanta on soitellut yhdessä jo neljän vuoden ajan. Yhtye koostuu kolmesta pojankollista: Toni, 20, laulaa ja soittaa kitaraa. Tuukka, niinikään 20, soittelee bassoa ja Sipe, 17, rumpuja.

Kaverukset tutustuivat toisiinsa musiikkipiirien kautta. Toni ja yhtyeen entinen jäsen Antti olivat soitelleet yhdessä, ja he pyysivät myös Sipeä mukaan porukkaan.

Välillä mukana heilui myös amerikkalainen vaihto-oppilas, jonka kautta yhtye tutustui Tuukkaan. Antti tippui myöhemmin pois yhtyeestä.

– Pari ekaa vuotta oli pelkkää räpellystä, käytiin vain purkamassa aggressioita treenikämpällä. Mutta pari vuotta on nyt soitettu virallisesti, muistelee Toni.

Yhtyeellä on syyskuun lopussa ilmestymässä mini-cd, jonka nimeä ei ole vielä päätetty, ja vuoden loppuun mennessä ilmestyy uusi pitkäsoitto.

Kaupallisuus ei pelota

Apulannan läpimurto tapahtui parisen vuotta sitten nuorison taidetapahtumassa Vantaalla, jossa yhtye valikoitui tuhannen bändin joukosta neljänneksi.

Pojat ovat siitä alkaen antaneet musiikille kaikkensa. Kaikki muu saa unohtua, kun yhtye astuu lavalle ja tuudittaa satapäisen nuorisojoukon jytisevään nirvanaan.

Tulossa väistämättä oleva kaupallisuus ei poikia pelota.

– Me teemme sitä , mikä tuntuu hyvältä. Jos se myy, niin hyvä, mutta me emme halua laskelmoida. Miksi sitten tekee levyjä, jos ei menestys kiinnosta, pohdiskelee Toni.

Apulannan suosio kasvaa koko ajan varsinkin joka levyn ilmestymisen jälkeen.

Pojat esiintyivät ensimmäistä kertaa levyllä vuonna 1993 Levy-yhtiö-nimisen levy-yhtiön esittelyplatalla. Toinen levy ”Mikä ihmeen Apulanta” sai nimensä Itä-Hämeen yleisönosastolla olleesta kirjoituksesta.

Kosmas levy ”TS & AL” oli melkoista hurvittelua Tehosekoitin-yhtyeen kanssa. Neljäs levy ”Tuttu TV:stä” viittaa esiintymiseen Päijät-visiossa. Viides levy olikin sitten pitkäsoitto, nimestään huolimatta suomenkielinen ”Attack of the A.L. People”. Levyllä oli kolme vanhaa ja joukko uusia piisejä.

Kuudes esiintyminen tapahtui K-Telin kokoelmalla ”Punk and Roll” yhdessä monien punk-klassikoiden kanssa.

Punkia ja vaikka virsiä

Bändin tyyli ei ole staattista, vaan se muuttuu jatkuvasti. Pojat luokittelevat musiikkinsa yleensä punk-rockiksi, mutta jokainen biisi voitaisiin yhtä hyvin luokitella eri lajiin.

Pojat ovat onnistuneet säilyttämään alkuperäisen punk-asenteensa elävänä. Samalla asenteella tehdään eri juttuja: Apulanta saattaa halutessaan soittaa vaikka muutamia virsiäkin…

Yhtyeen biisien rakenne on pysynyt samana alusta alkaen, mutta toteutustapa on vaihdellut.

– Alussa me olimme fundamentalisteja ja jäykkiä, mutta sitten alkoi avartuminen harmonian suuntaan. Välillä vajosimme hetkeksi jopa syntikan pariin, muistelee Toni.

– Nyt ollaan tultu takaisin sille raiteelle, joka me osataan. Biisissä ei ole sataa osaa ja kymmentä miljoonaa nuottia, lisää Sipe.

Tulevaisuudessa pojat aikovat pysyä samalla linjalla. Mitään 70-luvun punkkopioita he eivät halua olla. He tekevät omaa musiikkiaan, muut tekevät muuta.

Naiivia vai angstia?

Tonilla on selkeä kuva siitä, mikä on kaunista ja mitä hän haluaa musiikilta, mutta jotkut eivät ymmärrä fiilistä, joka kappaleiden takaa löytyy.

– Rokkipässit ovat niin Helsinki-keskeisiä, että heidän mielestään muualta ei tule mitään hyvää. Meitä sanotaan joskus naiiveiksi ja meidän angstia vähätellään, kiivailevat Toni ja Tuukka.

Yhtyeen laulut ovat kypsyneet iän myötä. Iän tuoma kokemus on karistanut lauluista liian imelyyden, ja kappaleet luotaavat syvältä. Kaikkien ei sanomaa tarvitse ymmärtääkään.

Pojat laulavat suomeksi. Laulujen sanat kumpuavat kenen tahansa nuoren ihmisen maailmasta. Jokainen voi löytää niistä itsensä ja asemansa. Tosin symboliikkaakin on joku ollut näkevinään laulujen sanoituksissa.

– Ihmiset saavat luoda kappaleista ja meistä oman kuvansa, muistuttaa Toni, joka voi keikalla pukea ylleen vaikka piraattiröyhelöt.

Konsertteja riittää

Apulannan musiikki on tehty helpoksi hankkia. Konsertteihin ei juuri ole ikärajoja, levyt ovat edullisia ja muu oheiskama lähes ilmaista.

– Haluamme keikoille porukkaa ja meininkiä. Ei ole kivaa, että jengi vain istuu – yleisön ja bändin on tehtävä samaa juttua. Se antaa meillekin energiaa ja me annamme itsestämme 110 prosenttia. Yleisö tekee keikan, me olemme aika vuorovaikutteinen bändi, kuvailee Toni.

Heinolassa paikkakunnan oma punk-yhtye ei kuitenkaan ole esiintynyt vuoteen.

– Täällä ei tule sellaista kotipaikkafiilistä kuin jollain Beatleseillä aikanaan omassa kotikaupungissaan. Monet eivät edes viitsi myöntää, että heillä on meidän levyjä. Mutta jos joku järkkää meille hyvän keikan, olisi hieno juttu esiintyä täällä vaihteeksi.

Offspringin lämppärinä

Uuden punk-buumin aloittamisessa mukana ollut yhtye on tätä nykyä varmaankin halutuin heinolalainen esiintyjä. Yhtye kiertää maata niin että laiskempia jo heikottaisi.

Yhtyeellä on keikkoja pääosin viikonloppuisin; parhaana viikonloppuna voi olla jopa kolme esiintymistä. Keikkoja riittää aina Rovaniemeä myöten niin paljon kuin pojat vain ehtivät hoidella. Kohta yhtye onkin kolunnut kaikki Suomen kaupungit kertaalleen.

– Haapajärvi, Nummela, Askola ja Lahti ovat olleet parhaat paikat. Puhumattakaan siitä, kun pääsimme Offspringin lämppäriksi. Siellä yleisö lämpeni tosissaan, muistelee Tuukka.

– Pohjoisessa on kiva käydä, kun siellä on aina joku tosi juntti keikalla, lisää Sipe.

Atte Kääminen

Lähettänyt: Yksityiset arkistot

Apulanta auttaa

Apulantaihmisten hyökkäys on otettava vakavasti, sillä se on jo alkanut. Oikeastaan Apulanta-niminen heinolalainen nuorisotrio on rakentanut punksiltaansa suurempaan Suomeen täydellä väkevyydellä jo nelisen vuotta. Tuloksena on juuri ilmestynyt levyllinen poppia, jonka voi halutessaan kiinnittää tajuntaansa ilman hakaneulojakin.

Hiljattain television nuortenohjelmassakin soittamassa piipahtaneelle ryhmälle varauksettoman tukensa antaa Levy-yhtiö ja keikat myy Ohjelmatoimisto. Bändin jäsenillä on sormensa pelissä molemmissa organisaatioissa, mikä kielii asialle omistautumisesta yhtä lailla kuin levyllä kuultavat tuskaiset tunteiden purkauksetkin.

– Tekstit on heknilökohtaisia tilityksiä omista ihmissuhteista, joista toivottavasti riittää kasvuapua toisillekin ihmisille, basisti Tuukka Temonen tiivistää bändin sanoman.

Eikä bändin musassa muutenkaan ole kyse aivan hillittömästä räimepunkista. Temosen mukaan ylimääräinen pystytukkaniuhotus tyyliin ’valtio on paska ja systeemi kusee’ on jätetty menneisyyteen.

Systeemistä poikkeavia pikkuyksityiskohtia kokonaisuudesta silti löytyy. Nimettäköön yhdeksi sellaiseksi vaikkapa A- ja B- osiin jaettu CD. Puoliskot erotetaan toisistaan minuutin kestävällä hiljaisuudella.

Musiikin tekemisessä nuorukaisia miellyttää kolmen soinnun ihme, johon luottaen suurin osa kappaleista nojaa, vaikkei siihenkään kovin orjallisesti. Apulantalaiset myöntävätkin olevansa mielissään aina kun bändiä verrataan Offspringin tai Green Dayn kaltaisiin suuruuksiin.

– Kyseiset bändit eivät kuitenkaan ole niitä varsinaisia meihin vaikuttaneita esikuvia, Temonen kieltää.

– Enemmänkin vaikutusta on ollut sellaisilla nimillä kuten Ramones, Yö ja Dingo, vaikkakin luonnollisesti pyrimme tekemään ihan omaa juttua kaikkea hyvää mukaillen.

Kimmo Häkkilä

Lähettänyt: Yksityiset arkistot

Elävänä Tampereella

(Kuvana yksi Attackin kansilehden kuvista, tekstinä:
Heinolan rock-ylpeys Apulanta hyökkää Tampereelle 18. maaliskuuta.)

…

Tulliklubin illoista paperilla kiinnostavimmalta näyttää levy-yhtiö Levy-yhtiön Tampereen valloitus 18. päivä. Lafka tuo lauantai-iltaan näytille uusimman kiinnityksensä Lehtivihreät sekä vanhemmasta kalustostaan Apulanta-kolmikon. Molemmat bändit ovat saaneet lähestulkoon varauksettoman suosion niin alan lehdiltä kuin yleisöltäkin.

Sirkesalon ja Hanhiniemen keikoille liput rontti kolmekymppiä. Lehtivihreitä ja Apulantaa pääsee pogoamaan kahdellakymmenellä viidellä markalla.

Lähettänyt: Yksityiset arkistot