Tervekset

Se olisi taas levyä vaille kohdallaan, tämä meininki. Viides marraskuuta olisi kova päivä. Kymmenes levy. Huh huh. Voisi sanoa, että jonkinlainen merkkipaalu. Ainakin kauheat odotukset on tullut ladattua itselle, jos ei muuta. Meidän joukkueelle tämä on henkisesti hyvin tärkeä levy. Hyvin, hyvin tärkeä. Juuri ne omat odotukset taitavatkin olla ne kaikista vaikeimmin täytettävät. Synkkää sinänsä. Eipä kai tuommoista pitäisi ajatella, vaan keskittyä olennaiseen (eli tykkiiin musaan), mutta näin ”inspiraatiovaiheessa” pyörii kaikkea outoa päässä. Juuri yksi yö näin unta, että söin kaksi lyijykynää. Että kelatkaas sitä.

Viimeiset pari vuotta on ollut aika kova kiire ja hälinä päällä, mutta jostain syystä se ei ole tuntunut pahalta. Kun ”Eikä vielä ole edes ilta” ilmestyi, tuntui olo todella tyhjältä, mutta jo puolen vuoden päästä oli sellainen fiilis, että pakkohan tätä on saada lisää. Päätös tämän kymppilevyn tekemisen aloittamisesta syntyi päivää ennen -07 Ankkarockia. Ja nyt se prosessi alkaa olla viimeisessä kolmanneksessaan.

Ensimmäiset sessiot vedettiin maalis-huhtikuussa samalla, kun äänitimme Kesä-EP:n matskuja. Toukokuulla jatkettiin studiohommia, mutta kesän pyhitimme keikoille. Toki erilaista sälppää (ideoita, biisinpätkiä, riffejä, kertsejä) syntyy yleisen elämisen oheistuotteena, joten tavallaan kesäkin oli tämän levyn kannalta ihan hedelmällistä aikaa.

Nyt on jo takana kolme viikon sessiota studion uumenissa ja seitsemän biisiä on enemmän tai vähemmän valmiina. Vahva runko levylle, siis. Tässä vaiheessa uraa on aika mautonta ja turhaa ruveta hehkuttamaan millään ”meidän parhaalla levyllä evah”, mutta sen sanon, että aika perskeleen kovia biisejä on tullut väsättyä.

Jengi aina kysyy, että millaista musaa on tulossa. Aika vaikea sanoa. Ei noita oikein pysty kuvailemaan millään. Jonkun mielestä ne ovat kuitenkin ”perus-Apulautaa”, jonkun mielestä taas jotain aivan uutta. Totuus lienee varmasti jotain siltä väliltä. Kiteyttäisin asian legendaarisen Sid Razorin sanoihin: ”No vittu, ainahan sille on tilausta -saatanavittu- kuhan on hyvää musiikkia”.
Ilmailuhenkistä hävittäjäpunkkia tulee ainakin.

Tästä levystä tulee niin soundillisesti, sävellyksellisesti, tyylillisesti kuin ennenkaikkea sanoituksellisestikin vuoropuhelu. Missään tapauksessa en halua tässä vaiheessa lähteä avaamaan tuota sen enempää, mutta uskoisin, että lätystä saa eniten irti, kun sitä tarkastelee tuossa valossa. Kus nyt ilmestyy ensin.

Lyriikan kanssa olen taistellut aika helkkarin paljon. Ehdottomasti vaikeinta ikinä on ollut synnyttää noita rivejä. Oma rima nousee koko ajan, mutta ns. skillssit välttämättä ei. Tässä vaiheessa en kuitenkaan suostu elämään paskan kanssa. Rautaa tai ei mitään. Varmasti osa jengistä ei lämpene tälle lyriikalle juurikaan, mutta se riski on aina olemassa. Kunhan itse lämpiää, niin se kai on pääasia. Ja elinehto.

Välillä tuntuu, että kauhean nopeasti tämä levy on tulossa edellisen perään, mutta toisaalta kun ajattelee noita alkupään lättyjä, niin niiden välillä oli aika tarkkaan vuosi. Nyt on sentään 20 kuukautta. Eipä sillä, ei se aika levyjen välillä ole itseisarvo, vaan se, mitä nauhalle tarttuu. Joku sanoi, että tärkeintä levyjen tekemisessä on elää niiden välillä. Elämästä se syntyy, tai on syntymättä.

Liukenen tästä, mutta laittelen taas väliaikatietoja homman edetessä. Vaikka kohtahan tämä on jo valmiskin. Gaaaah! Kahden kuukauden päästä tämä lätty on ollut jo kaksi viikkoa painossa! Herranen aika! Götterdämmerung!

-Tonde

P.S. Mikä levylle nimeksi? Yksi visio on, mutta hitto kun en tiedä onko se hyvä… Kirjainjonoa pukkaa taas. Aika hyvän kuuloista, tosin.

Morooo!

No niin. Nyt on sitten taas uutukainen päästetty lentoon pois isäkollektiivin äidillisestä huomasta. Viittaan tällä tietenkin maanantai-aamuna ensisoittonsa saaneeseen Paha Ihminen-biisiin, joka toki löytyy tulevalta Kesä-ep:ltämme.

Ajattelin tuossa pari iltaa sitten kirjoittaa perinteisen ”miltä nyt tuntuu”-tyyppisen paniikkivuodatuksen, mutta sitten päädyinkin toiseen vaihtoehtoon. Kelailin, että eikö vaihteeksi olisi mielenkiintoista kiteyttää ajatuksiaan päivä julkitulon jälkeen. Voin kertoa, että tunnetila nyt on hyvin paljon erilainen kuin vaikkapa sunnuntaina. Itse asiassa, tuo ajatus aiheutti sellaisenkin kelan, että tavallaan on sääli, että useimmat artistihaastattelut (siis muutkin kuin meidän orkesterin. Tarkoitan pääasiassa kaikkia) tehdään ennen jonkin julkaisun ilmestymistä. Siinä sitten stressi/jännityspäissään tulee horistua omituisia, kun odottamalla muutaman päivän voisi itsestään saada paljon enemmän irti. Tai ainakin jotain erilaista.

Enivei. On ihmeellistä, miten jännitys ja stressi aina saa kaiken tehdyn musan kuulostamaan paskalta. Sitä kelailee kaikkea epäolennaista, kuten olisiko soolon pitänyt olla kovemmalla/hiljemmalla, onko masteroinnissa liikaa kompressointia tai että olisiko kertsiin pitänyt soittaa komppikitsulla vitossoinnuilla kaseja ja dempata neljän tahdin jälkeen joku pieni rytminen koukku. Tuommoiset kelat kiertyvät päässä klusteriksi joka aiheuttaa yleisen paskuuden läsnäolon, josta ei pääse irti muuten kuin irroittamalla kädet ohjaustangosta ja antamalla mennä.

Nyt on ensisoitto ohi ja p***at housussa, jos ovat ollakseen. Pikkasen rentoutunut fiilis! Itse asiassa, kun kuuntelin tuon Kesä-ep:n läpi eilen illalla, niin tuli aika hyväkin havina siitä. En nyt viitsi alkaa hypettämään itse sitä, kun se on aina vähän semmoista. Tavallaan nyt ei tarvitse. EP hypettää itse itsensä, kunhan ilmestyy.

Videokin olisi tarkoitus laatia tuohon Pahaan immiseen (vidu, etton huono nimi!). Kelattiin, että nyt kun ollaan kerta lähdetty tälle DIY-linjalle, niin mennään sitten koko rahalla sitä rataa. Ajateltiin tehdä semmoinen ”kädestä suuhun”-tyyppinen video Provinssissa. Kelatkaa nyt! Biisin ensimmäinen live-esitys narulle ja siitä kylmästi seuraavalla viikolla heti telkkariin (tahi Joutubeen)! Eipä vähän ole suoraa ja mutkatonta meininkiä! Ja mikä potentiaali sellaisille, ketkä haluavat esiintyä tuolla pläjäyksellä: kun heittää kaljua makkaralla, niin se sitten näkyy kanssa. Rehellistä, suoraa, nopeaa, ei ehkä maailman innovatiivisinta, mutta minusta mielenkiintoista. Uskon myös, että siitä tulee varsin hyvähappinen pläjäys, joka saattaa jopa poikia kicksejä jollekin. Sen näyttää aika sitten. Toki tuohon pitää sitten laatia semmoista oheisohjelmaa kanssa, mutta sehän ei ole ongelma vaan mahdollisuus. Kriitikoille sanoisin, että kyllä meillä olisi aikaa ja kiinnostusta tehdä ”perinteinen” juonellinen taidevidioukin, mutta tämä tuntuu vaan NIIN oikealta, että tällä mennään. Todella hyvä havina tuosta. Heh, se tosin voi tarkoittaa myös sitä, että menemme kaseikkoon komiasti ja kovaa, mutta haitanneeko tuokaan. Kokeilevaa taidetta.

Nyt olisi levyä varten jo neljä biisiä valmiina. Juhannuksena on puolet lätystä kasassa. Huh huh, mitähän tästä taas tulee… Todella hauskaa on ollut väsäillä näitä. Olemme tehneet aika erikoisia ratkaisuja (siis verrattuna omaan aiempaan tuotantoomme), mutta uskon vahvasti, että nyt ollaan kokonaisuuden asialla. Toistaiseksi kaikki veisut ovat about kolmeminuuttisia ja siitä olen eniten innoissani! Maailman parhaat biisit ovat max 3:05 pitkiä ja kaikki sen ylittävä aika on turhaa jankkausta ja säälittävää kalastelua. Piste. Nyt tehdään tiivistä ja tyrnäkkää.

Soundipuolella taitaa olla niin tylysti, että missään biisissä ei ole kahta kitsuraitaa enempää. Heh, kelatkaas sitä. Joskus meni 120 raitaa yhteen biisiin, nyt meni 20 (ja niistäkin 14 rumpuihin). Kun jaksaa miettiä tarkkaan, mitä soittaa, saa vähemmällä paljon enemmän. Aika pirun siistiä, kun voi kehiä uusia asioita! Siitä olemme itseämme läiskineet olalle, että ainakaan emme mene siitä, mistä on ennen jo menty. Tai siitä, mistä helpointa olisi. Voihan se olla, että kaupallisesti olisi järkevämpää tehdä jotain muuta, mutta mitä siitäkään sitten tulisi? Innostuminen, inspiraatio ja omat kicksit ovat tässä vaiheessa tärkeintä! Nyrkkiä taivaalle! Wooo-oo-o!

Meikä liukenee nyt yheen systeemiin, mutta palaillaan taas.

-Tonde.

P.S. Kesäviikset! Eipä!

Huomenna lähtee!

Noniin. Nyt on sitten tultu siihen pisteeseen, että kirjassa kääntyy uusi lehti. Nimittäin kahdeksan tunnin päästä lähdemme Jönden kanssa huristelemaan kohti studion hämyä. Itselle tuo on aina suuri askel. Uusi aikakausi on alkamassa tässä meidän pienessä maailmassamme. Aikakausi, jolloin menneillä ei juuri ole merkitystä ja tulevaisuus panostetaan hedelmäpeliin, jota myös miksauspöydäksi kutsutaan. Jännittää toki, mutta olo on myös todella innostunut. Kliseisesti: tuntuu siltä, kuin olisi oikeassa paikassa.

Menemme huomenna äänittämään kolme biisiä kesä-EP:tä varten. Olen vääntänyt lyriikoita viimeiset puolitoista viikkoa ja kolme tuntia sitten sain viimeiset rivit valmiiksi. Eniten olen ehkä innoissani siitä, että eipä ole koskaan tullut kirjoitettua aivan tämän tyylistä juttua. Kirjoittaminen tuntuu oikeastaan todella tuoreelta. Saa nyt sitten nähdä, mitä te tykkäätte, mutta kaipa se lopullinen mittari on se oma tyytyväisyys. Ja nyt minä tykkään.

Maalailua, mutta toisaalta ihan uusia aihealueita ja näkökulmia. Tummaa ja ehkä aavistus semmoista mustaa huumoriakin (ei joperuonansuuta kumminkaan, heh).

Hienointa on se, että tässä muutaman viime päivän aikana on avautunut tulevan levyn teema ja henkinen maailma. Näistä tulee vahva kaksikko, kesä-EP:stä ja levystä. Täydentävät toisiaan, sanoisin. Musiikillisesti varmaan tyylit taas menevät semmoiseksi sohjoksi, mutta se vahva yhtenäisyys tuleekin lyriikan maailmasta. Uskomattoman hieno tunne, kun mieleen alkaa tulla sellaisia täysin teräviä, välähdyksenomaisia ”tietoisuuden hetkiä”, jolloin näkee valmiin kokonaisuuden. Noita kuvia kohti suunnistamalla se levy sitten saa hahmonsa. Oikeastaan tuota on vähän vaikea selittää sanoin, mutta ehkä ymmärrätte. Enivei, minulle avautui siis uusi lätty etiäisenä. Ja on pikkasen hyvä happi sen johdosta.

Levyn nimikin on jo mietittynä. Aika perskeleen kova nimi onkin, mutta paljastetaan se hiukan myöhemmin. Mehustellaan ensin itse.

Minä tästä liukenen elbaamaan, niin on sitten huomenna täkyä enempi.

Lämpöä ja innostusta!

-Tonde

Morjensta pöytään.

Onkin taas vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi on tullut mitn kirjoiteltua mihinkään. No, loma on lomaa, ja sellaisena olen halunnutkin sen pitää. Poijaat kävivät kaukomailla, mutta minä ostin 50-tuumaisen plasmatelkkarin ja pelasin Äksboksia. Innostuin myös sutimaan figuja rätväkkääseen WW2-aiheiseen strategiapeliin nimeltä Flames of War. Alkaa olla Panzergrenadier-komppania hyvässä iskussa ja muutakin kalustoa on jo kentällä. Kymmeniä tunteja on mennyt siihen, mutta jotenkin tuo toiminta rauhoittaa kummasti. Ja rauha on tärkeätä. Ja nörtteily. Nyt kuitenkin ollaan poikien kanssa taas alettu aktivoitua ja ajattelinkin laitella hiukan kuulumisia.

Nyt on nimittäin niin, että meillä on puolentoista viikon päästä studiohommia. Kesäksi väännetään vanha kunnon EP, jonka komealta kalskahtava julkkariveto olisi näillä näkymin Provinssirockissa (josta on muuten tulossa aivan tolkuttoman kova! Foo Fighters, Coheed&Cambria, Billy Talent, Dinosaur JR). Kolme biisiä on lakkarissa jo ja huhtikuussa käydään tekemässä pari lisää. Noista sitten koostetaan neljän veisun kesä-EP ja yksi jätetään odottelemaan tulevaa levyä. Kyllä, levyä.

Tyly totuus on nimittäin se, että toissapäivänä varailtiin hirveä läjä studioaikaa loppukeväälle ja juhannukseen mennessä pitäisi olla puolikas levyä valmiina. Huh huh. Oikeastaan on aika omituinen fiilis. Mihinkähän tässä on taas tullut lähdettyä? Levyn tekeminen on aina semmoinen hyvin intensiivinen prosessi ja tämä seuraava on vielä oikein juhlalevy (siis kymmenes, joten kai sitä nyt voi jonain merkkipaaluna pitää) ja kaikkea, joten ei tässä nyt vallan paineettomassa ilmapiirissä olla. On kuitenkin uskomattoman hieno tunne, kun on taas saanut otteen tekemisestä ja taas huomaa sen, miten ne biisit alkavat tulla jostain. Itse asiassa, meillä on yksi aika hyvä ralli tuossa jo valmiina, vaikka nyt itse sanonkin, ja se on oikeastaan parasta inspiraatiota. Hienoa käydä soittelemassa uusia veisuja ja odotella kevättä. Niihin uusiin biiseihin on haettu hiukan semmoista Seattlen havinaa. Ollaan kuunneltu hirveästi vanhaa Dinosaur JR:ää, Faith no Morea, Nirvanaa ja Soundgardenia ja on kyllä potkinut kovasti. Tavallaan tässä muutamana viime vuotena ei ole tullut kuin hyvin samanlaista musaa eri puolilta ja se ”aikamme perussoundi” alkaa pikkuhiljaa nyppiä. Tuolta ysärin alkumetreiltä löytyy hienoja juttuja, ja on kai se sanottava, että ne omatkin musajuuret ovat aika pirun vahvasti siellä kiinni. Eli omilta juurilta haetaan fiiliksiä, mutta katsotaan nyt sitten, mihinkä se johtaa.

Semmoinenkin tuossa tapahtui, että kaikkien muusikoiden ystävä, ÄKT (Ääni-ja Kuvatallennetuottajat ry) halusi antaa Apulannalle Emma-palkinnon. Niinkuin on jo monessa paikassa tullut todettua, on meillä yhtyeenä, sekä Levy-yhtiöllä ollut pitkään varsin traumaattinen suhde tuohon k.o. järjestöön. Levy-yhtiöhän ei siihen yhdistykseen kuulunut eikä kuulu, joten se aiheutti aikanaan hyvinkin paljon kanhausta ja hiertämistä. Tuo juttu kandee haistella jostain muualta interwebin syövereistä, jonne se on aikanaan tullut tarinoitua tarkemminkin. Jotenkin vain tuntuu, että tämän palkinnon ajankohdassa haiskahtaa vahvasti se, että emme enää ole Levy-yhtiön leivissä… Mene ja tiedä. *** Hälytys! Katkera juntti vinkuu!*** Muuten en kyllä keksi, miten juuri tämä levy kaikista noista yhdeksästä olisi pokaalin arvoinen ja mikään muu ei. Ja miksi yhtyeemme juuri nyt olisi palkinnon arvoinen, mutta ei esim silloin, kun olimme 18 (vai oliko se 16 vai 19) viikkoa ygösenä putkeen. Ja mitä noita nyt on. Eli miksi juuri nyt?! ***Vaara ohi*** Joka tapauksessa, vaikka tänä vuonna meille olikin laitettu aika monta ehdokkuutta noihin eri sarjoihin, ei se silti paranna koko instituutuion kuvaa silmissämme. Eikä se, mitä tuo instituutio edustaa siitä muutu, olemmeko me ehdolla heidän kisoissaan vai emme. Tai siitä, saammeko me sieltä palkintoja vai emme. Poikien kanssa jätimmekin nuo kinkerit suvereenisti väliin. Ei semmoiset ole meidän ”juttuamme” oikein mitenkään. En minä tiedä mistä se johtuu, mutta tuommoisissa häppeningeissä sitä tuntee itsensä todella uskomattoman vaivaantuneeksi ja ulkopuoliseksi. Ja se ei todellakaan lähde, joten parempi kaikille, että Heinolan juntit tekevät jotain aivan muuta.

Sen sanoisin vielä, että vaikka siellä telkkarissa väitettiinkin, että minä olisin ollut paikan päällä kisoissa, en siellä ollut. Valehtelevat vielä, perkeleet, ja mustamaalaavat viattomia sivullisia.

Mutta että tämmöistä on ollut. Nyt liukenen tästä vääntämään vimosta veisua kuosiin, niin huomenna päästään treenaamaan.

Pärjäilkää nyt siellä. Otamma tässä aktiivisemmin kiinni taas elämästä ja pidellään näitä yhteyksiä sinnekinpäin paremmin. Moro!

Toni