Kuten kuvasta näkyy, talvi saapui Heinolaankin ja uusi levy on pistetty pyörimään. Toistaiseksi vielä kuvainnollisesti, sillä eihän tässä nyt ihan vielä ole sentään saatu levyllistä uusia helmiä Teille musiikin ystäville luotua. Suuri tahto ja mahtava voima takoo kuitenkin jo takatukassani, kuten luultavasti myös Tontsan otsalohkossa. Jotain kaunista ja suurta on taas tuloillaan, ihan vielä emme kuitenkaan osaa määritellä sitä sen tarkemmin. Niin tai näin, on kuitenkin varmaa, että olemme jokaisen yön jälkeen yhden päivän sitä lähempänä. Hahmottelimme aiemmin tällä viikolla vuoden 2014 tärkeät linjaukset, joista olen erittäin innoissani. Mutta koska salaisuuksia on niin mukava pitää hetken itsellään, tiedotamme niistä sitten joskus vähän myöhemmin.
Keväämme on keikoista tyhjä, kuten tiedätte. Rumpukalvot eivät kuitenkaan saa rauhaa, sen lupaan. Soittokuntoa on pidettävä yllä viikottain ja juoksukuntoa päivittäin. Vaikka rumpalin hommissa murtuu toisinaan sormet ja vapaa-ajalla jalat, niin laulu raikaa ja soitto soi. Kesällä telomani nilkka alkaa viimein olla kunnossa ja sormetkin ovat vielä kiinnittyneinä kämmeniin. Ne ovat itse asiassa tehneet minusta viime aikoina aikamoisen virtuoosin kosketusnäytön hiplailemisessa, ainakin kasibiljardin suhteen. Olen koukussa, mutta en siinä määrin, että tulisi hakeutua hoitoon.
Itselleni juoksu on jokapäiväinen harrastus ja erittäin hyvä tapa päästä eroon päivän pölyistä sekä vuosien tomuista. Toisille se on näiden lisäksi myös työtä. Vaikka gaalat ja kinkerit eivät perinteisesti olekaan vetäneet minua juurikaan puoleensa, viime viikolla oli mukava astua hetkeksi vieraalle maalle, urheilugaalaan. Juhlat olivat oikein viihtyisät, oli hauska tavata arvostamiani ammattiurheilijoita, vanhoja ja uusia tuttuja sekä todistaa viime vuoden parhaiden palkitsemista.
Mutta kuten musiikissa, myös urheilussa on mahdotonta verrata onnistuneita suorituksia keskenään. Vaikka urheilijan menestystä onkin näennäisen helppoa mitata palkintojen määrässä, kliinistä totuutta ei niilläkään kentillä ole. On vain mielipiteitä ja näkemyksiä. Onko uintimitali arvokkaampi kuin keihäänheiton vastaava, vai toisinpäin? Ja entäs ampumahiihto, kansan syvät rivit ja lumilautailu? Toki kaulassa killuva onnistumisen symboli kielii yleensä lukuisista työtunneista, ahkeruudesta, uhrauksista ja asialle omistautumisesta, kuten jalometallilevyt musiikki-ihmisten seinillä, mutta parhaan yksilön ja genren seulominen on yleensä jopa itse MacGyverille liian haastavaa.
Sekä musiikki että urheilu toimii parhaimmillaan tunteiden välittäjäaineena. Se lienee itse asiassa molempien syvin olemus. Eri lajien sekä tyylisuuntien keskinäinen nokittelu tuntuu aina jotenkin keinotekoiselta, oleellisinta on tekemisen synnyttämä syvä sielun palo. Mikäli joku juttu saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta, silloin ollaan asian ytimessä. Oli kyseessä sitten Punk, Rock, Iskelmä, Rap, Kuviokellunta, Seiväshyppy, Jääkiekko tai Suunnistus.
Muistan hyvin sen ensikokemuksen, kun rakastuin rockmusiikkiin. Se ei liukene sydämestä vuosien saatossa, päinvastoin. Sitä huomaa ihastuvansa lapsuuden suosikkeihinsa sitä vahvemmin, mitä enemmän niihin on saanut etäisyyttä. Tuntuu hienolta, että meidän yhtyeemme on saanut vastaavia tunteita aikaan ja sitä kautta antanut alkusysäyksen uusille bändeille. Faniemme sydämet sykkivät Apulannalle, ja se on käsittämättömän hienoa. Meidän tehtäväksemme jää pitää ne sydämet kunnossa. Se on vastuutehtävä ja olemassaolomme syy ja seuraus.
Tämän hetken väliaikaistehtävänäni on pelastaa eräs vanha asumus, jonka kimpussa olen touhunnut viime ajat ja tulen vielä hetken touhuamaan. Luulen tosin, että maali on jo muutaman vkon päässä, jonka jälkeen on aikaa vaikkapa elvyttää sävelkynää. Tai sitten keskittyä syvemmin niihin suunnitelmiin, joihin viittasin kirjoitukseni alussa, ja joista tosiaan tiedotetaan sitten vähän myöhemmin. Tästä tulee hieno vuosi. Pitäkää kukin tahoillanne huolta, että näin todella tapahtuu. Ja yrittäkää vielä hetki pärjätä vanhan musiikin parissa…
Sipe
