Kaikki varmasti tuntevatkin Apulannan. Yhtye on kotoisin Heinolasta ja soittaa rockia. Laulaja-kitaristi Toni vastaili kysymyksiin.
Apulannan ekan täyspitkän ”Attack of the A.L. Peoplen” ilmestymisestä on jo kulunut reilu vuosi. Toni tuntuu olevan vielä tyytyväinen siihen. Ja miksei olisi…
– No, levyhän soundaa mainiolta, tosin soittomokat häiritsevät. Eräitä soundeja olisi voinut, näin jälkeenpäin ajatellen, tehdä hieman luonnollisemmiksi esim. rumpuja. Syntsillä ei olisi ehkä tullut leikiteltyä niin paljoa, mutta täytyy sanoa, että kyllä ”Attack” on hieno ja superkova juttu.
”Attack…”-cd:llä on siis Levy-yhtiön tyyliin englannin kielinen nimi. Toinen Levy-yhtiön tavaramerkki on cd:n jakaminen A- ja B-”puoliin”.
– No, tuo nimihän oli meistä debyytille vallan mainio. Englannin kielisenä se kuulostaa paljon coolimmalta kuin ”Apulantaihmisten Hyökkäys”.
– Se A-B-puoli juttu on aika insaideri. Ehkä se on hiukan vinyylikaihoa. Tottahan se vaikutti biisien järjestykseen, mutta oli paljon helpompaa järjestellä biisit näin kuin yhdelle puoliskolle.
Suuremmat rocklehdet eivät kovin positiivisia arvosteluja debyytille suoneet. Toivottavasti ne eivät laanistaneet Apulannan poikia. Kai kuitenkin musiikissa, ainakin tämän tyylisessä, on pääasia hyvät laulut eikä soundit…
-Jokainen joko tykkää jostain tai ei. Aluksi negatiivinen / hällä väliä – palaute hiukan lannisti, mutta kun sen ottaaoikealla asenteella, niin haukuistakin saa paljon irti. Hienointa on se, että ammattimaisten rokkitoimittajien haukkuessa ”Attackin” tuotantoa yms. , sellaiset toimittajat, jotka eivät ajattele niin pro-asenteella ovat pitäneet siitä. Ei niille pässeille rokkijurpoille kelpaa sellaiset jutut, mitkä pitää kuunnella sopivalla sekoituksella angstia ja enrgiaa. Kaiken pitäisi vaan olla helppoa tosta-sisään-tosta-ulos musaa. Oikeastaan ei kiinnosta pätkääkään mitä ne ruikuttaa.
”Attack…”-cd:n nähdessäni pisti silmään ensin keltainen cd-kotelo. Ainoa vastaava, minkä muistan, on R.E.M.:in ”Automatic tor the Peoplen” kansi. Kannen sommitelma puolestaan tuo hieman mieleen Lemonheadsin ”Come on Feel…”-kannen, paitsi että siinä tietysti Evan Dandon kuvat ovat muita suurempia. Apulannalla ei taida olla Dandon kaltaista pomoa, vai kuinka?
– Keltainenhan on aika kiva väri, ja se on itsestä hupaisaa, kun menee levykauppaan, niin siellä se ”Attack” seinällä loistaa. Erottuupahan ainakin hyvin. Se kuvien asettelu oli aika klassinen tapa tehdä näyttävä kansi. – Eipä muuten olekaan meillä erityistä johtohahmoa (vrt. Evan Dando, Michael Stipe, Glenn Danzig,…). Me koitetaan olla semmoinen tasavertainen bändi, niin kaikilla on kivempaa. R.E.M. ja Lemonheads kolahtavat kyllä tosi ankarasti, paitsi ehkä Sipeen, joka sössii niiden Ramonesiensa ja Status Quejensa kanssa.
Ennen ”Attack…”-cd:tä Apulanta ehti julkaista muutaman 7″ ep:n.
– Vanhemmat jutut kolisee kyllä kybällä, niissä kun on sitä energiaa aivan julmetusti. Toteutukset ovat hiukkasen tylymmät, mutta rankkoja ovat ep:t kuitenkin. Itse asiassa eroa Apis-tuotannossa ei juurikaan ole, ainakaan asenne-osastolla. Toki äänimaailma / soittotyyli / soundit ovat erilaiset kaikilla jutuilla, mutta ydin eli ”Apiksen syvin olemus” on kaikissa sama.
Ekan ep:n ”Mikä Ihmeen Apulanta?” kannessa on Apulantaa kehuva yleisönosaston kirjoitus. Sillä soitti bassoa Amerikan apu, vaihto-oppilas Mandy.
– Se ”Mikä Ihmeen…?” juttuhan oli Heinolan omassa paikallis- / aluelehdessä (sanoma sellaisessa) Itä-Hämeessä. Valitettavasti ei kyllä ole tullut tutustuttua kirjoittajaan / hänen jälkeläisiinsä, sillä eipä ole sieltä päin yhteydenottoa tullut.
– Onhan tuota yhteyttä pidetty ja kävihän Mandy toissa vuonna täällä. Bändeistä en tiedä, mutta ainakin sillä oli oma radio-ohjelma jossain kanavalla. Kyllähän tuo noita uudempia tuotoksia diggaili coolisti ja oli kovasti ohjelmassaan soittanut.
Vielä ”Tuttu TV:stä”-ep:llä oli mukana toinen kitaristi -laulaja Antti. Miten Antin lähtö on vaikuttanut Apulantaan?
– Joo, kyllä kai se Antin lähtö alkuun hiukan vaikutti, mutta enempi kai bändin sisäisiin suhteisiin ja sitä kautta näkyi ulospäin. Nykyisin me kyllä toimitaan kolmisin ihan täysin kimppaan. Aluksi olimme jyrkästi uutta kitaristia vastaan, mutta myöhemmin on monesti tullut mieleen, että olis ihan nastaa, jos olis joku toinenkin. Ehkä joskus Apiksessa on taas kaksi laulavaa kitaristia.
Ennen syksyllä ilmestynyttä ”Hajonnut E.P.”-cd-ep:tä oli Apulanta tuottanut levynsä itse. ”Hajonnut E.P.”:n tuotannossa oli kuitenkin apuna ”Taikuri-Teja”, jolla on ”cooleja ideoita ja tiukka attitude”.
– Kun tuottaa levynsä itse, saa varmasti sitä, mitä haluaa.
– On hyvä, että mukana on joku ns. ”kuulijan ääni”, sillä se parantaa lopputulosta, joka on kaikkien etu, etenkin levyn ostajien.
Apulannan levyt ovat täynnä hyviä lauluja. Sanoitukset ovat aika ahdistuneita, tosin kepeämpiäkin löytyy. Miten nuo kappaleet sitten syntyvät?
– No lauluthan lähtevät aina tarpeesta sanoa jotain. Usein on syynä ahdistavat fiilikset tai voipi olla coolit vibatkin biisin innoittajana. Tärkeintä on, että on jotain asiaa jollekin.
– Yleensä biisit tekaisen minä itse korkeimman henkilökohtaisesti. Mutta yhdessä niitä kämpällä vielä ruuvaillaan ja sorvaillaan.
– Biisit on kyllä tosi tärkeitä itsellemme, ovathan ne jutut lähellä meitä, meidän maailmaamme. Niissä biiseissä on niin älyttömän iso osa tekijää (minua) mukana, että voisi sanoa niiden olevan kuin lapsia.
Apulanta on myös kahdella laululla mukana ”Punk’n Roll”-kokoelmalla. Se on varmasti esitellyt bändin uusille kuulijoille. Ja onhan tuo kokoelma radiossakin soinut. Oikein TV:ssä mainostettiin…
– Onhan tuosta P’n Rollista ollut varmasti paljon hyötyä, kuulijoita on ainaskin tullut lisää (kts. Lista). Radiosta en niin tiedä, kuneipä tuota tule kovasti paljoa kuunneltua. Kaippa siellä on Apiskin soinut. Toivoisin. Muut bändit kokiksella ovat ihan hyviä, joskin selvästi parhaat ovat Levy-yhtiö-bändit. Tiukkoja ovat kaikki. Diggailen. Kipaleet valittiin puolestamme, joten eipä tuossa probleemoja isommin ollut. Mitkä tahansa biisit olisivat kyllä käyneet minulle.
Entäpä Apulannan keikkapuoli? Aika kiirettä taitaa olla…festareita, nuorisotaloja, ravintoloita.
– Keikkoja on niin paljon kuin on ollut aikaa tehdä. Kesällä oltiin festareilla soittelemassa (Ilosaari, DBTL yms.) ja ihan hengailemassakin tuli käytyä mm. Ruisrockissa. Festareillahan nyt on aina nastaa, mutta jotenkin viime kesänä ei ollut kicksejä entiseen malliin. Bändit oli ihan hyviä, mutta energiavoittoisempia olisivat saaneet olla.
– Keikoista ehdottomasti parhaita ovat sellaiset, joihin pääsevät kaikki. Se on tosi nuijaa, kun jossain rafloissa keski-ikäiset vaan kiskoo kaljaa. Toisaalta on hyvä, jos on erillinen anniskelualue esim. niinkuin Club 16 Lahdessa ja Pakkahuone Tampereella.
– Isommat lavat on ihan cool. Siellä tulee tosi mega fiilis. Kuitenkin ainakin itse olen pikkulavojen kasvatti siinä mielessä, että enempi olen kotona pienellä, ahtaalla ja helvetin kuumalla nuorisotalon nurkkalavalla. Siellä tulevi hieno yhteenkuuluvuuden tunne, kun on melkein kiinni yleisössä ja bändikavereissa. Pikkulavat jyrää!
Apulannan uudemmilla tuotoksilla on kauniita hitaampia lauluja. Näitä ei kuitenkaan ole kuulunut. Missä mahtaa olla syy moiseen?
– Hitaammat biisithän tunnetusti ovat vaikeampia soittaa kuin nopeat, joissa soittomokia voi kompensoida säröllä ja energialla. Tottakai yksi kitara, basso, laulu ja rummut – kokoonpanokin haittaa hitaiden soittamista, kun niihin pitäisi aina saada sellaista massiivisuutta, jota monista soittajista / soittimista, mutta milläs minä monistuisin? Eipä sillä, onhan sitä tullut aika paljon skulailtua esim. ”Lupasit mulle”-biisiä, joka on melkoisen slow.
Muistan kuinka Kaivarissa ’94 Tonin tukkaa pätkittiin kesken keikan. Silloin oli armeijaan lähtö edessä. Mitkä ovat mietteet siitä paikasta näin jälkeen päin?
– Joo, tulihan se miesten koulu käytyä. Siellä oli kyllä toisinaan aika tylyä, mutta oli siellä hyviäkin hetkiä. Asenteita ja aatteita se muutti ainakin totaalisesti. Ennen kun sota ja aseet sun muut tuhovälineet tuntuivat kaukaisilta ja koskemattomilta asioilta, niin ei niihin osannut suhtautua oikein. Kyllähän kuvat telkkarissa ovat hirveitä, mutta ei panssarivaunua kuvan perusteella osaa pelätä. Sen jälkeen kun 45-tonninen teräsmonsteri jyrää mutaisella tiellä sun yli, ja makaat siellä telaketjujen välissä, sitä oppii vihaamaan noita sotavehkeitä ja muita alan systeemeitä vallan uuteen malliin.
– Tuukka ainakin aikoo sluibailla ohi koko intin, elikkä ei mene sinne, muttei sivariinkaan.
Uutta materiaalia Apulannalla on jo seuraavan pitkäsoiton verran. Cd pitäisi ilmestyä ennen kesää. Olisikohan se sitten lopullinen läpimurto? Edellinen cd-ep on ainakin myynyt todella lupaavasti. Odotellaan…
Henri Haimi
Lähettänyt: Henri Haimi
