Heinolassa sataa
(Artikkeli julkaistiin viikkoa liian aikaisin, siitä johtuvat mm. maininnat eilen ilmestyneestä levystä. )
Heinolassa sataa! riemuitsee Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen, 23. On juuri oikeanlainen päivä tutustua yhden Suomen suosituimman lauluntekijän syksyiseen sielunmaisemaan.
Olennainen osa Apulanta-yhtyeen historiaa ja nykyisyyttä löytyy keltaisesta talosta keskeltä hämäläistä maaseutua. Lähes alkumetreiltään asti, vuodesta 1992 alkaen, yhtye on harjoitellut muutaman neliön kokoisessa treenikämpässä puutalon vintillä.
Koko päivän jatkunut sade on voimistanut mätänevien syksyn lehtien voimakasta tuoksua. Tähän maisemaan pohdiskeleva rokkari sopii hyvin. Tonilla, 23, on takanaan vaikeita kuukausia. Suomalainen keikkakesä korpesi, yhtyeen jäsenet riitelivät keskenään, kolme vuotta kestänyt ihmissuhde katkesi ja biisien tekeminen syksyllä ilmestyväksi sovitetulle levylle oli yhtä helvettiä. – Ei väkisin voi mitään tehdä! Jouduimme perumaan studioaikoja, kun en saanut biisejä syntymään. Loppukesä oli ihan hirveetä aikaa. – On elämää suurempi harhakuva, että luovuus kumpuaisi tuskasta. Tuska lamaannutta luovuuden! Tuskasta ja rakastumisesta tulee voimavaroja vasta tasaantumisajan jälkeen. Se on vähän sama juttu kun laittaa salaatinjätteitä kompostiin: menee siinä jonkin aikaa ennen kuin se muuttuu mullaksi, verbaalivirtuoosi vertaa.
”Kun tajusin, että olen menettänyt hänet, rakastuin häneen uudelleen.”
Samaan aikaan kun Apulanta tuskaili luovuusongelmiensa kanssa, kesäkuussa julkaistu single Teit meistä kauniin pysyi kolme kuukautta Suomen singlelistan ykkösenä. Viimeisten kahden vuoden aikana Apulannan levyjä on myyty yli 200 000 kappaletta: kaksi edellistä pitkäsoittoa ovat yltäneet platinalukuihin. Syksyn tullen, kun päivät kävivät lyhyemmiksi, Toni alkoi nähdä tunnelin päässä valoa. Kappaleet eilen ilmestyneelle Aivan kuin kaikki muutkin -levylle syntyivät lopulta, voimallisin puserrus tarvittiin lyriikan tuottamiseen. Iltaisin, kun pojat lähtivät treeneistä, Toni asettui pimeiden baarien nurkkapöytiin filosofoimaan kynän ja paperin kanssa. Sanat syntyivät pääosin samasta aihepiiristä kuin aikaisemminkin, rakkaudesta. – Järkytyin, kun tajusin, että olen kirjoittanut kolme pitkäsoittolevyä yhdelle ihmiselle. Siinä on nelisenkymmentä laulua, joista ehkä kymmenen joutuu karsimaan, kun niissä puhutaan vähän muistakin asioista. Mutta kolmekymmentä jää… siitä huomaa, kuinka tärkeä osa elämää se on ollut. – Olen kelannut, mikä saa itseään täynnä olevan rock-muusikon laulamaan itsestään, kun maailmassa olisi oikeitakin asioita, oman sukupolvensa tunteiden tulkkina pidetty Toni ihmettelee.
Eri sessioissa syntyneet kappaleet edustavat erilaisia tunnelmia ja rytmejä: Toni sanoo niiden kuvaavan hyvin tekijänsä senhetkistä sielunmaisemaa. – Mun elämäni on ollut viime aikoina eeppistä. Ei hirveitä kohtauksia, mutta ei ihan arkipäivääkään. Eeppisillä hahmoilla ei ole koskaan kivaa, mutta ne ovat kiehtovia. Totaalisen päin helvettiä meneminen on hienoa! Kärsimys saa hohteen ympärilleen, Toni tuumaa. – Toisinaan se voi olla aika suloistakin. – Ihastumisissa ehkä tulee jopa hakeuduttua epätoivoisiin tilanteisiin, joissa ei ole oikeaa mahdollisuuttakaan. Kun on menossa hyvää kohti, ei sitä ota edes huomioon.
Karun treenikämpän seiniltä löytyy tärkeää historiankirjoitusta. Siellä on esimerkiksi 18-vuotiaan Tonin Girls Top Five. Neljäntenä on yksi meidän luokalta ja ensimmäisenä Kauniiden ja rohkeiden Kristen. Ykkönen on sittemmin vaihtunut, kolme viime vuotta se pysyi samana. – Mulla on tämä epätoivoisen rakkauden teema. Kun tajusin, että olen menettänyt hänet, rakastuin häneen uudelleen. Ei mene tuntiakaan, etten ajattelisi häntä, Toni paljastaa.
Elämällä on tapana kovettaa naisia, myös niitä naisia, joita rocktähdet rakastavat. Toni rakastui viattomuuteen, mutta kohtasi lopulta kyynisyyttä. – Olen tuntenut syyllisyyttä, että minäkö sen aiheutin. – En ole tavannut montaakaan yli 20-vuotiasta naista, joka ei olisi menettänyt uskoaan. Kai nainen sitten saa varmaan kyyniseen vireen. Ehkä se on mekanismi, jolla hän suojelee itseään. Pitäisi omistaa magic eyes, että pystyisi sulattamaan kyynisyyden muureja. Lokakuun värisen sielunmaisemansa selitykseksi tuhansien nuorten naisten palvoma terävä-älyinen rocktähti on löytänyt epäonnen rakkaudessa. – Voin jättää rakkauden takia työt ja sovitut hommat. Rakkauselämä jättää varjoonsa kaiken muun. Kun rakkaus menee munilleen, itsetuntoa ei pelasta enää mikään. Ei rock ’n’ roll umpeuta niitä haavoja.
Soittajapoikien ympärillä pyörivät naiset käyttävät kyllästyttävän samanlaista taktiikkaa. Ensin lyöttäydytään juttusille, sitten muka yllätytään, että ai sä oot se. – Kukaan ei myönnä haluavansa rokkikukkoa. On kirous olla tämmöinen keekoilija, Toni virnistää. – Yhden illan romansseja en hae. Tahdon sitä rakkautta. Mua ei kannata pokata, olen varmaan aika huono pano. Vaikka toisinaan suosio vaivaannuttaa, massojen osoittama ihailu imartelee. – Keikoilla parasta on paine, joka syntyy ihmisten ruuminlämmön, hien ja äänen yhteisvaikutuksesta. Harmi vain, että nykyisin sen ehkä torjuu liian usein. Rockstaran pitäisi ottaa ihailu vastaan niin kuin Michael Monroe, kädet ylhäällä. Me lähdetään lakki silmillä pois lavalta, Toni miettii.
”Pilvilinnahan tämä on, täältä pudotaan korkealta ja lujaa.”
Ex-rocktähdet ovat lähes poikkeuksetta surullisen hahmon ritareita, jotka eivät löydä enää elämäänsä mielekkyyttä. Monet heistä ovat riippuvaisia alkoholista tai huumeista. Paineet suosion jatkumisesta tuntuvat niin kovina, että matalan profiilin pitäminen saattaakin olla todellisuudessa itsesuojelua. – Kun menestystä maistaa kerran, sitä haluaa lisää. Kun on koko elämänsä omistanut yhdelle asialle, ei osaa enää tehdä muutakaan. Mun on pakko menestyä valitsemallani tiellä, vaihtoehtoja ei ole. Nyt tietysti pitäisi pystyä löytämään se toinenkin tie, vaihtoehtoispolku. – On tragedia olla ”rocktähti” Suomessa – eihän täällä mitään oikeita tähtiä edes ole. Koko ajan on kuitenkin hirveä paine siitä, mitä sitten, jos suosio laskeekin. Pilvilinnahan tämä on, täältä pudotaan korkealta ja lujaa. – Tämä on vähän kuin valmistautuisi kolariin. Ei meillä ole mitään turvavöitä, jotka auttaisivat törmäyksessä. Me mennään täysillä ja tiedetään jo etukäteen, että mennään seinää päin. Mutta ei niitä asioita ota huomioon silloin kun aloittaa: kun on 16-vuotias, pää täynnä suuria unelmia ja mahdollisuus, että hommasta koskaan tulee mitään on 0,1 prosentin luokkaa. Jos unelma ihmeen kaupalla toteutuu, sen jälkeen on joka päivä todennäköisempää, että huomenna menee huonommin. Nyt ei ole enää muuta suuntaa kuin tippua, eikä se naurata.
”Miten mä voisin kunnioittaa meidän niitä Leonardo di Caprio -paitaisia faneja?”
Apulanta on Tonin mielestä myös ajautunut liian kauas alkuperäisestä ideologiastaan, johon ei kuulunut muuta kuin soittaa. – Apulanta on nyt just sellainen, millaiseksi me ei olisi ikinä haluttu tulla. Emme ole enää periaatteidemme arvoisia. Alkuaikoina me ei kelattu mitään, tehtiin vaan punkrockia. Vastikään julkaistun, Pasi Kostiaisenkirjoittaman Apulanta-kirjan Maalin alta (WSOY) sivuilla Toni miettii pelkäävänsä, että yhtye on menettänyt kunnioituksensa tiettyä yleisönosaa kohtaan. Se on hänen mielestään pahinta, mitä muusikolle voi tapahtua. – Mutta miten mä voisin kunnioittaa meidän niitä Leonardo di Caprio -paitaisia faneja, joilla on Spice Girls -reppu? En tiedä kuinka aitoja di Caprio ja Spice Girls on, mutta tiedän, että me ollaan aitoja. Toisaalta on hyvä, että joku näyttää teineille, ettei elämä ole aina vain yhtä hymyä. Toisaalta, miks mun pitäisi olla se, joka rikkoo niiden muovisen maailman? – Tällaistahan mä en tietenkään saisi puhua, samaa rahaahan ne kaikki käyttää. Ja jos W.A.S.P.in jätkät olisi sanoneet mulle, kun olin alle kymmenvuotias, että mä en tajua niitä, olisin ollut ihan paskana.
”En pysty millään kuvittelemaan, että tämän jälkeen meiltä tulisi enää mitään.”
Raadollisina ryöppyävät Maalin alta -kirjassa myös yhtyeen sisäiset ristiriidat. Ulospäin kolmelta muskettisoturilta näyttävä kokoonpano on todellisuudessa täynnä erimielisyyksiä. Alkusyksyn jälkeen asioissa on kuitenkin päästy sopuun. – Tosin meille oli käydä niin, että juuri kun oltiin keskustelemalla päästy yli ongelmista, kirjan käsikirjoitus nosti asiat uudelleen pintaan. Nyt Tonin äänessä on hellää ylpeyttä, kun hän puhuu bändinsä pojista, rumpali Sipestä ja basisti Tuukasta. – Kaikkien riitojen aikana olin unohtanut, että ne on niin hienoja ihmisiä noi meidän pojat. Kun taas kesän jälkeen treenattiin, oli älyttömän hauska olla jälleen yhdessä. Just like old times. Vaikeuksien kautta valmiiksi saatu neljäs levy jää todennäköisesti myös Apulannan viimeiseksi. Toni haluaisi päättää menestystarinan mieluummin loppuhuipennukseen kuin mahalaskuun. – En pysty millään kuvittelemaan, että tämän jälkeen meiltä tulisi enää mitään. Olen tehnyt tätä levyä kuin viimeistä.
Toni on hyötynyt Apulannan menestyksestä hyvin myös taloudellisesti. Oman Levy-yhtiö-nimisen levy-yhtiönsä ansiosta yhtye on saanut myydyistä levyistä paljon suuremman osuuden kuin jos se olisi jonkun suuren kustantajan leivissä. Ansioitaan Toni on sijoittanut omaan asuntoon, johon hän on juuri muuttamassa. Kevään ja kesän hän on asunut äitinsä luona Heinolassa: parin vuoden asumiskokeilu solussa Helsingissä päättyi paluumuuttoon. – Kyllä Helsinki olisi ihan hyvä paikka, jos olisi kunnon kämppä. Solussa elämä oli aika raskasta ja keikkamatkat hankalia, kun kaikki muut olivat Lahdessa. Jääkaapista löytyi yleensä vain vanha maitopurkki ja mädäntynyt kurkku. Ajattelin sitten, että eiköhän se ole paras, että minä lähden pois täältä, Toni muistelee. Pimeys laskeutuu maalaismaiseman ylle, keltaisen talon vinttikamarin pienestä ikkunasta hohtaa salaperäinen punainen valo. Ei Tonin sielunmaisema syksyinen ole, paremminkin jouluinen.
Lähettänyt: Risto Kantola
