Suomirockin ärhäkkä untuvikko
Hän on kuuden laudaturin ylioppilas, joka asuu äitinsä kanssa Heinolassa. Hän on Suomen myyvin rockartisti. Hän on Apulannan Toni.
Heinolassa sataa tihuttaa. Päivä on syksyisen harmaa. Torin poikki harppoo nuori mies, joka saa mummojen päät kääntymään. Hänellä on sarvisankaiset silmälasit, vihreä samettitakki, rastaletit ja naama täynnä lävistyksiä. ”Tervetuloa Heinolaan”, 22-vuotias Toni sanoo kohteliaasti ja ojentaa sateenvarjoaan suojaksi. ”Mennäänkö ensin katsomaan meidän treenikämppää?”
Portaat vievät puutalon yläkertaan, pieneen hämärään huoneeseen. Täällä rosoista punkpoppia soittava Apulanta voi rauhassa luukuttaa; edellisestä treenikämpästä he saivat häädön kahdessa tunnissa. Huoneen seinälle on teipattu tuhruisia pornokuvia, ja lattialla on puoli metriä rojua. Ikkunan välissä makaa satoja kuolleita kärpäsiä. ”Me ollaan siivottu viimeksi toukokuussa 1993”, Toni kertoo. Treenikämpän vuosipölyistä voi melkein lukea Apulannan tarinan: Olipa kerran kolme lukiolaispoikaa, jotka perustivat oman bändin. Viikonloput he kiersivät maakuntien nuorisotaloilla ja tekivät keikkoja, keikkoja ja keikkoja. Yhtyeen suosio kasvoi levy levyltä. Nyt Apulannan fan clubissa on kymmenentuhatta jäsentä. Keväällä ilmestynyt Kolme-albumi on myynyt 40 000 kappaletta, ja kymmenen markan Anna mulle piiskaa -sinkku enemmän kuin yksikään muu suomalainen cd-single. Kaiken lisäksi levyt on julkaissut pienlevymerkki, nimeltään Levy-yhtiö. ”Me ollaan tehty tää ihmisten kautta, vaikeamman kautta”, Toni toteaa.
Hänen mielestään suosio tuntuu samaan aikaan sekä hienolta että oudolta. Vielä kaksi vuotta sitten Apulantaa ei kelpuutettu yhdellekään festivaalille, tänä kesänä yhtye soitti kahdellakymmenellä festarilla. Ainoa mikä Tonia nykyisin vähän harmittaa on bändin nimi. ”Siinä on liikaa teinihuumoria”, hän kritisoi ja puhaltaa pölymakkaroita vahvistimen päältä. Pikkukaupungissa on maanantai-iltapäivänä turruttavan rauhallista. Pari eläkeläismiestä siemailee olutta keskustan kuppilassa. Taustalla soi tunnelmamusiikki. Toni tilaa kassalta sämpylän ja varmistaa, ettei leivän välissä ole muuta kuin juustoa ja vihanneksia. Hän on kolmatta päivää kasvissyöjä. ”Bändin pojat on olleet jo pitkään, ja mäkin päätin yrittää. Kasvissyönnistä tulee kevyempi olo. Sitä paitsi eläinten tehotuotanto on väärin”, hän selittää. Toni puhuu eläinten oikeuksista ja boikotoi McDonald’sia, mutta ei halua ottaa kantaa kettutyttöihin. Hän myöntää kuitenkin, että Apulannan faneihin kuuluu myös aktivistihenkistä porukkaa. Apulanta on äänitorvi sille sukupolvelle, joka ei välitä tanssipopista ja uusista leviksistä.
Yhtyeen fanit ovat teini-ikäisiä, jotka ovat huolestuneita maailmanmenosta ja omasta olemassaolostaan. ”Väärinymmärrettyjä monella tavalla”, Toni kiteyttää. ”Meidän fanit on niitä luokan yksinäisiä tyttöjä, jotka kirjoittaa uskonnontunnilla vihkoon, että kaikki vihaa mua.” Fanien ajatuksia Apulanta lukee kirjeistä, joita tulee Levy-yhtiöön muovikassillinen viikossa. Hämmästyttävän usein ne alkavat samoilla sanoilla: Mä en ole sellainen tavallinen fani, joka kirjoittelee bändeille… Monet kirjeistä ovat masentuneita ja ahdistuneita. Yksi tilittää koulukiusaamisesta, toinen kertoo itsemurhayrityksestään. Kirje päättyy seuraavasti: Kiitos teidän musiikista, joka on auttanut jaksamaan vaikeimpien aikojen yli. Apulannan musiikki ja Tonin sanoitukset ovat kieltämättä rajuja ja koskettavia. Älä unelmoi älä kuvittele / Sinä et voi luottaa kehenkään / Et sä tajuu ettei kukaan välitä, lauletaan Kalamiehen toveri -kappaleessa.
Ei Tonilla itselläänkään ole aina helppoa. Juntit huutelevat kaduilla, ja ihmiset suhtautuvat ennakkoluuloisesti. Häntä pidetään vittumaisena tyyppinä. ”Ei meistä ajattele positiivisesti kuin meidän levynostajat, joka on kuitenkin vain pieni vähemmistö suomalaisista. Pienempi kuin saamelaiset”, Toni toteaa. Edes koulu ei kannustanut Tonia, Tuukkaa ja Sipeä bändin perustamisessa. Nyt opettajat saavat maistaa omaa lääkettään: ”Ähäkutti, me ei mennä soittamaan koulun 70-vuotisjuhliin, vaikka kuinka pyytävät” , Toni sanoo ilkikurisesti. ”Mä olen oppinut olemaan kusipää”.
Toni asuu äitinsä ja koiransa kanssa rivitalossa, jonka pihalla kasvaa keltaisia kukkia. Ovessa on sukunimi, jota ei saa tässä jutussa paljastaa. Viikko sitten nimi kerrottiin vahingossa iltapäivälehdessä, ja perheen puhelin alkoi soida taukoamatta. Numero piti vaihtaa samana päivänä. ”Eniten mua harmitti äidin puolesta, kun se joutui vastaamaan kaikkiin ihme puheluihin”, Toni sanoo. Tonilla ja äidillä on läheiset välit. ”Mä olen ainoa lapsi, hemmoteltu sika”, Toni määrittelee. Hänellä ei ole kiirettä muuttaa pois äidin luota. Keikkamatkojen jälkeen on kiva tulla kotiin, jossa tuoksuu pullalta ja puhtaalta pyykiltä.
Lapsuutensa Toni asu Salossa. Se oli onnellista ja huoletonta aikaa; sai juoksennella metsissä, pelata videopelejä ja rämpytellä kitaraa. Sitten kaikki muuttui. Isä kuoli äkillisesti, ja äiti halusi palata kotiseudulleen Heinolaan. ”Tonille tuli kaksi suurta menetystä peräkkäin. Isän kuoleman lisäksi muuttaminen oli hänelle hirveä isku. Kaverit jäivät Saloon, ja Toni oli aluksi yksinäinen. Hän inhosi Heinolaa” , Tonin äiti muistelee.
Olohuoneen pöydällä on kehystettynä kaksi valokuvaa. Toisessa hymyilee Tonin isä, toisessa Toni ylioppilaslakki päässään. Ylioppilaskuvassa hän näyttää ihan tavalliselta pojalta: lyhyt tukka ja puku päällä. Kuuden ällän ylioppilas vietti lukiossa pikkuaikuiselämää, oli kihloissa ja suunnitteli atk-ammattilaisen uraa. Hän ehtikin opiskella pari vuotta tietojenkäsittelyoppia, ennen kuin musiikki vei pojan lopullisesti mennessään. ”Poika tuli ensin huuli turvoksissa Lontoosta ja sitten letit päässä Helsingistä” , äiti kuvailee hyväntahtoisesti Tonin muodonmuutosta. Nykyisin Toni tienaa paremmin kuin äitinsä, mutta silti sukulaiset ihmettelevät, mikseivät opinnot yliopistossa edisty. ”Jos tekee keikkaa viitenä iltana viikossa, ei ehdi opiskella”, hän kuittaa. Puhe kääntyy Tonin murrosikään. Tonin mielestä hänellä on aina ollut huono itsetunto, eikä menestys ole sitä miksikään muuttanut. ”Minkälaisen ensivaikutelman sä sait musta?” hän kysyy huolissaan. Sade on lakannut, ja Toni haluaa mennä kävelemään metsään. Ensimmäiset punertavat lehdet ovat ilmestyneet puihin. Ilma tuoksuu kostealta mullalta. ”Syksy on hienoin vuodenaika. Syksyisin mä olen aina onnellinen”, Toni sanoo. Tämä syksy on Tonin elämässä erilainen kuin yksikään aikaisempi. Kaikkina muina syksyinä hän on mennyt kouluun; peruskouluun, lukioon tai yliopistoon. Mutta tänä syksynä hän pitää lomaa. ”Tuntuu aika kummalliselta. Sekin on ahdistavaa, että mä en ole enää teini, mutta en myöskään aikuinen mies. Mulla taitaa olla kahdenkympin kriisi.” Toni myöntää, että häntä väsyttää. Apulanta on tehnyt tänä vuonna melkein sata keikkaa. Soittamisen lisäksi epäsäännöllinen elämä vie voimia. ”Tää on oikeastaan aika paska duuni. Joskus mä kaipaan tasapainoa, sitä että voisi käydä kahdeksasta neljään töissä ja mennä työväenopistoon kudontakurssille.”
Loppuvuoden Apulanta on keikkatauolla. Toni aikoo lepäillä ja tehdä kaikkia niitä asioita, mitä ei ole kesällä ehtinyt. Neljässä kuukaudessa on aikaa lukea kirjoja, pelata roolipelejä ja lähteä Pohjois-Intiaan. ”Mutta ennen joulua täytyy kyllä tulla Suomeen”, Toni huomauttaa, sillä hän haluaa mennä jouluksi mummolaan. Nykyisin Heinola tuntuu Tonin mielestä niin mukavalta paikalta, että siellä voisi asua pitempäänkin. ”Heinolassa olisi kiva viettää vaikka eläkepäiviä. Täällä on oma reumasairaala ja Lahden keskussairaalakin lähellä”, hän virnistää.
Lähettänyt: Juho Kauppinen
