Apulanta rehevöittää rock- sarkaa kirjallisestikin
Yleensä rock-kirjallisuus suosii legendoja ja dinosauruksia, mieluusti jo edesmenneitä.
WSOY:n uusi nuorille lukijapolville suunnattu sarja aikoo pysyä elävien kirjoissa. Apulantakin, sarjan päänavaaja, on kaikesta huolimatta pysynyt.
Toimittaja Pasi Kostiaisen tiukalla aikataululla kirjoittama haastatteluihin perustuva kirja Apulanta- Maalin alta kertoo Suomen tämän hetken ykkösbändin stoorin kuluvan vuosikymmenen alusta aivan tähän hetkeen.
Tavallaan kyseessä on se tavallinen tarina. Tavallaan ei. Totta kai alun alkeelliset räpistelyt saavat surkuhupaisiakin kuvauksia bändin jäsenten- Tonin, Tuukan ja Sipen- värikkäästi kertomina ja ehtaa spinal tap- meininkiä on tämänkin orkesterin uralle mahtunut. Toisaalta Apulannan saagassa on paljon poikkeuksellisiakin piirteitä, mm. lahtelaisen levy-yhtiö Levy-yhtiön toimintapolitiikan ansiosta: tie tähtiin ei ole ollut välttämättä niin rosoinen kuin monilla kollegoilla.
Kolme erilaista veijaria
Kostiaisen viime kesänä tekemät ”syvähaastattelut” paljastavat, kuinka toisistaan poikkeavia tyyppejä Toni, Tuukka ja Sipe ovat. Siksi on helppo ymmärtää, että bändi on muutaman kerran ajautunut syvään kriisiin henkilökemioiden törmäillessä. Toni on arjen filosofi, maanläheinen älykkö, Tuukka epäilevä konservatiivi ja tiukkis, Sipe taas vilpitön kesän lapsi, kuin sadun heinäsirkka.
Kuopista on noustu, viimeksi viime kesänä eli Apulanta rehevöittää suomalaista rockmaisemaa edelleen. Uusin albumi julkaistiin viikko sitten ja se on jo ylittänyt kulta-rajan, edellinen single löi kaikkien aikojen myyntiennätyksen, jota piti hallussaan – juu, Apiksien single Anna mulle piiskaa.
Nuoret aikuiset
Kostiaisen kirja on rehti ja reilu, helppolukuinen ja kyllin repäisevä. Kustantajan haave siitä, että uudella rock- kirjasarjalla (jonka muista kohteista ei vielä hiiskuta) tavoitettaisiin sitä nuorta polvea, joka ei kirjoja juuri itse hanki, saattaa hyvinkin toteutua. Hinnoittelukin on sen mukainen, Apulanta- kirjan hinta pyörii vain vähän ylempänä kuin esimerkiksi ulkomaisen tuhdin musiikkilehden.
Vaikka kirja onkin kustantajan lasten- ja nuortenkirjaosaston tuotantoa, ihan pilteille ei Apulanta- satua ehkä ilkeä lukea. Sen verran pissa- kakka ja muuta perinteistä bändihuumoria opukseen mahtuu. Esimerkiksi seuraava Sipen filosofointi ei kenties aukene perheen pienimmille musafaneille:
”Vaikka olenkin kaksikymppinen vetreä nuori, mua ei kiinnosta toi panotouhu enää yhtään. Vaikka olen pannut kuin Casanova aikoinaan, olen kyllästynyt pelkkään hoonaamiseen.”
Ah, niin nuoria, mutta niin aikuisia.
Rolf Bamberg
Lähettänyt:Riikka Lanne
