Luuseri, hämy ja filosofi
Suomen suosituinta punkorkesteria johtaa poikanen, jolla on omien sanojensa mukaan maailman huonoin itsetunto. Apulannan Tonin itseluottamuksen puute näkyy uhona ja äksyilynä, mutta yhtyeen muut jäsenet, Tuukka ja Sipe, eivät siitä juuri välitä. Yhdessä on kuljettu jo seitsemän vuotta ja kuljetaan vastakin.
Apulannalla on omatakeinen tyyli kerätä fiilistä ennen keikkaa.
– Me emme keräänny rinkiin, vaan jokainen meistä kuljeskelee takahuoneessa yksinään angstisena ympäriinsä, eikä yksikään hymyile. Meillä on kuitenkin omalla tavallamme tosi hyvä fiilis. Yhteishenki on sitä luokkaa, että sellaista tuskin kellään on. Meidän ei tarvitse mitenkään luomalla luoda fiilistä, vaan jokainen meistä tietää tarkalleen, mikä on homman nimi.
Tuukka ja Sipe ovat tallentaneet uuden kiertueen tunnelmia keikkapäiväkirjaan. Apulannan kolmen kuukauden julkisuuspaasto on ohi, uusi levy on pamahtanut listojen kärkeen ja keikkailu alkanut suotuisten tähtien alla.
Kun Tuukka, Sipe ja Toni valuvat yksitellen sovitulle kohtauspaikalle lahtelaiseen pizzeriaan, nuoret punkpahikset näyttävät melko rauhallisilta ja levänneiltä.
Tällä hetkellä keikkailu tuntuu sujuvan mallikkaammin kuin viime syksynä, jolloin stressi iski yhtyeen kaikkiin jäseniin.
Tuukka pakeni burn outia videoiden tekemiseen, ja Sipe matkusti Intiaan. Seitkytlukuisen tukkapahkon alta puhuu mies, joka harkitsee jokaisen sanansa tarkkaan.
– Olen aiemmin ollut aika kermaperse, mutta Intiassa oppi ihan sikana arvostamaan esimerkiksi kattoa pään päällä. Kun näkee kerjäläisen, jolta lähtee käsivarresta kolmas käsi ja jonka reidet on ranteen paksuiset, ei paljon naurata. Koin siellä myös henkisiä kokemuksia, ja ylhäältä tuli viestiä, että apulanta on tosi jees. Nyt ei jaksa enää stressaantua niin pienestä kuin ennen.
Toni puolestaan kävi tauon aikana Lontoossa kokeilemassa tuntemattomana oloa. Rastaletit vaihtuivat kaljuun, mutta muuten irtiotto ajasta ei tainnut auttaa samalla tavalla kuin kahta muuta muusikkoa.
Tuukka on kertonut rentoutuvansa elokuvia katsomalla ja Sipe kävelemällä sekä pienoismalleja kokoamalla, mutta Toni ei kuulemma pysty rentoutumaan mitenkään. Sen kyllä huomaa. Loosin nurkassa jököttävä rokkitähti on puolustuskannalla ja kaikki piikit pystyssä.
– Mun täytyy selkeästi sanoa, että meillä on ollut nyt kuusi keikkaa, ja mua rupeaa nyt jo korpemaan tämä meininki. Kiertäminen on sitä itseään. Monet yrittävät ryyppäämällä torjua sitä mököä, ja munkin pitäisi varmaan alkaa ryypätä, että olisi hulppeampi meininki.
Tuukka ja Sipe suhtautuvat Tonin purkaukseen rauhallisesti. Pojat ovat rämeltäneet yhdessä jo seitsemän vuotta, joten toisten mielialat ja ärsyttävätkin tavat ovat pakostakin käyneet tutuiksi.
Sen lisäksi, että Apulanta on heinolalaispojille mieluisa temmellyskenttä, bändi on myös auttanut heitä pitämään jonkinlaista järjestystä elämässään. Tuukka kuului nuorempana hämäräperäisiin jengeihin, mutta soittamisen säännöllisyys palautti miehen kaidemmalle tielle.
Tonin elämän suursuosio on muuttanut täysin.
– Yläasteella, isän kuoltua, jouduin muuttamaan äidin kanssa Salosta Heinolaan. Yht´äkkiä mulla ei ollut yhtään ystävää, olin nollaluuseri. Kun olin kaikkien alusastiana ja naurun kohteena, mulle tuli olo, että jonain päivänä mä kävelen teidän yli saappailla – ja sitähän tässä tehdään.
– Kaikista niistä jotka nauroivat mulle, piti tulla jotain ammattilaisjääkiekkoilijoita. Nyt joku niistä pelaa Lahden Reippaan farmijoukkueessa, ja joku vanhojen miesten huumoriseurassa. Nyt mä voi osoitella niitä ja sanoa, että katso itseäsi, mihin jäivät unelmat. Mä olen sentään tehnyt osittain unelmista totta, ja vielä on mahdollisuus tehdä niistä totaalista. Kosto pyörittää maailmaa, Toni kiintyy.
Ovet aukeavat kahdeksalta, jolloin jengi suorastaan velloo sisään. Porukkaa on vähän toista tuhatta, ja onpa mukana myös joukko amerikkalaisia diggareita.
Suosion huipulla olemissa on kuitenkin varjopuolensa, joista yksi on nuoret ihailijat. Vanhojen fanien lisäksi keikoilla kiertää yhä enenmmän vasta juuri toiselle kymmenelle ehtineitä lapsia.
Apulannan kotisivuilla kotisuilla päälle kaksikymmisiltä miehenaluilta kyseillään tohkeissaan onko Sipellä luonnonkiharat (On) tai kuinka monta lävistystä Tonilla on (7). Joskus hermostuttuaan muusikot ovat uhanneet laittaa keikoilleen ikärajan – vai oliko se vain vitsi?
– Ei ollut, fanien taytyy täyttää tietyt kriiteerit ennen kuin pääsevät keikoille. Ensin on ulkonäkökriteeri, sitten pukeutuminen ja varallisuus. Ja niiden on ostettava keikoilta vähintään kahdellasadalla markalla oheiskrääsää, Toni heittää. Kahvikupillisen juotuaan yhtyeen nokkamies alkaa päästä vauhtiin.
Sipe ja Tuukka topuuttelevat Tonia. Nuoret ihailijat kasvavat kyllä aikuisiksi, ja niiden kanssa voi keskustella järkevämmin kuin usein kateellisten omanikäisten. Toni heittää silti löylyä keskusteluun.
– Keikoilla tapahtuu jotain ihan muuta kuin skloddi kertoo kotona. Oikeasti nuoret juovat ihan älyttömästi viinaa ja niillä on hirveesti irtosuhteita. Jo kolmetoistavuotiaat ehdottelevat rocktähdille todella härskejä, ja kielenkäyttö on roisia, Toni paljastaa.
Tonille ja Sipelle on kuitenkin turha ehdotella mitään, sillä molemmat herrat ovat jo varattuja. Tyttöjen osoittamasta mielenkiinnosta huolimatta suosikit ihmettelevät yhteen ääneen, miten vaikeaa miehen on Suomessa saada naisseuraa. Parisuhteessa on naisten markkinat, eikä tytöille kelpaa kuin paras.
– Naiset haluavat aina vauhtia, Toni tiivistää.
– Tässä bändissä on kyllä aika paljon vauhtia ja vaihtelua, Sipe tajuaa suosion syyn.
Tonin mielipide on kuitenkin vastakkainen: – Eikä ole! Ensin jorotetaan jossain ihmeen linja-auton perässä ja jorotetaan keikkapaikan backstagella ja studiossa jorotetaan kolme viikkoa maan alla ja sitten, jos ei ole keikkoja, jorotetaan;että voi kun pääsisi keikalle. Tämä on niin tuttua ja turvallista kuin voi olla!
Se täytyy sanoa, että Kuopion musiikkikeskuksessa on ehkä Suomen parhaat keikkajärjestäjät, sillä ensimmäistä kertaa meistä tuntui siltä, että meitä kohdeltiin oikeina ihmisinä, eikä sellaisina, joilla ei ole mitään väliä.
– Järjestäjiä on kolmea arkityyppiä. Ensimmäistä lajia ensiintyy Pohjanmaalla ”Minä olen 32 vuotta pitänyt tanssilavatoimintaa, ja meillä ovat käyneet Tinko, Popeta, Yä ja Metallika, joten aläkää tulko keekoilemaan minulle. Ei ennenkään ole ollut juustonakseja takahuoneessa”. Toinen on hyysääjä, joka soittaa kolmekymmentäviisi kertaa ohjelmatoimistoon ja kyselee halutaanko me tummaa vai vaaleeta leipää. Kolmas ryhmä on oolrait-järkkärit, Toni kuvailee.
-Pohjanmaa-osasto on rankkaa, koska me olemme kasvissyöjiä, muuta järjestäjät eivät ota sitä tosissaan. Niiden mielestä se on etelän kotkotuksia, ja yleensä me olemmekin Pohjanmaalla syömättä. Emme me vaadi gourmet-aterioita, vaan vieraanvaraisuutta. Mun vanhemmat on Karjalasta, ja olen oppinut, että vieraita varten pitää olla viimeisen päälle pöytä koreana. Ei meidän keikkasopimuksessamme lue mitään mahdotonta, että takahuoneessa pitäisi olla teeveepelit ja moponkorjausvälineet, Tuukka selittää ja Toni jatkaa:
Eivät ne järjestäjät edes lue niitä sopimuksia. Joihinkin sopimuksiin on laitettu, että järjestysmiehillä pitää olla koko keikan ajan päässään mikkihiirihatut, mutta eihän niillä tietenkään ole. Nämä paikat riistävät meitä. Jos keikan alku on myöhästynyt 20 minuuttia, meiltä on peritty palkkioita takaisin.
– Niiden perään on lähetetty ulosottomiehet, Sipe toteaa tyynenä.
– Ja baikkareita, Toni pistää paremmaksi.
– Helvetin Enkelit, Sipe tarkentaa.
Sitten oli Apulannan vuoro, ja voin kertoa, että tiettyä jännittyneisyyttä oli havaittavissa Tavastian takahuoneessa ennen keikkaa. Astuessamme lavalle ja kuullessamma möykän tiesimme, että meitä oli odotettu ja tämä saattaisikin mennä hyvin. Kun Poistuisitko mun elämästäni-kappaleen ensimmäiset soinnut kajahtivat ilmoille, kaikki palaset loksahtivat takaisin paikoilleen. Loppukeikka olikin sitten yhtä juhlaa.
Tuukan mielipide eroaa Sipen ja Tonin kovista Helvetin enkelit-puheista. Hän on kehittänyt oman filosofiansa kaupallista maailmaa vastaan.
– Vaikka meitä koko ajan ryöstetään, me haluamme näyttää esimerkkiä siitä, että kaikesta ei tarvitse saada itselleen rahaa. Omasta hyvinvoinnistaan voi jakaa myös muille, ja hyväntekeväisyys pitää aloittaa lähipiiristä.
– En mulla ole lähipiirissä ketään, jolla menisi huonosti, vänkää Toni vastaan.
– Aina joku tarvitsee apua. Mä voin vaikka auttaa sua veroilmoituksen tekemisessä. Jos tekee toiselle hyvän mielen, se hoksaa , että tuohan on kivaa ja jatkaa sitä. Ihmiskunnan kohtalo on ennnelta määrätty jo vuosia sitten, mutta ehkä lopun ajoista voidaan saada inhimillisiä, jos ihmiset edes vähän auttaisivat toisiaan, Tuukka selittää vakavana. Kaksi muuta apista kuuntelee kerrankin hiljaisina. Kaikki ovat sitä mieltä, että pienten palvelusten tekeminen lähimmäisille on hyödyllisempää kuin murehtiminen Algerian tilanteesta. Pizzeriassa vallitsee hetken aikaa sopusointu.
– Mä olen kelannut, että tämän tyyppistä hommaan teen vielä pitkää, Sipe toteaa sitten harkitsevaan tapaansa.
– En mäkään ole töihin ajatellut mennä. Kaikki kunnia niille, jotka tekee töitä, mutta mulla ei ole selkärankaa siihen. Mä olen tälläinen veltto mato, Toni paljastaa.
– Me teemme vain viihdettä, Tuukka kertoo toimenkuvansa asiallisena, mutta Toni saa sittenkin viimeisen sanat:
– Ihmiset ajattelevat, että me olemme viihdettä. Kyllä perhe-elämä olisi välillä hienoa: koti ja lapset ja vaimo. Lause loppuu syvältä kumpuavaan röyhtäykseen, mutta maan viileimmällä rokkitähdellä on tosipaikan tullen sittenkin tavat tallella: – Anteeksi, tuo oli todella törkeätä. Anteeksi.
Sitten olikin jäljellä kamojen pakkaaminen ja matka kotiin nukkumaan. Kello oli noin puoli viisi, kun löysin itseni kotoa omasta sängystäni valmiina nukkumaan seuraavaan aamuun asti. Ennen nukahtamistani ehdin todeta, että kyllä elämä on sitten ihmeellistä.
Lähettänyt: Juho Kauppinen
