Entiset teinitähdet
Rasmus ja Apulanta antavat yhteisellä kiertueellaan puit paut niille, jotka ovat yrittäneet kylvää riitaa näiden kahden bändin välille. Illan saldo oli selkeä osoitus siitä, miten erilaisissa maailmoissa bändit liikkuvat ja siitä, että teinileimoja saa alkaa pyyhkiä pois. Lavalla tykitti kaksi ammattimaista bändiä.
Apulannan keikkakevään tahdittajana toimii vastatullut kokoelmalevy. Uskonpuutetta, traumoja vai mitä lie on silti leijunut ilmassa, kun viime lausunnoissaan bändi on pelännyt karmean kriitikon ahdistavan nimenomaan Tavastia-klubin yleisön joukossa. Luulisi, ettei Apiksilla ole enää mitään pelättävää, kun paikkaa kärkikastissa puolustaa jatkuva menestys. Ja onhan Apulannalla jo sen verran näköä ja kokoa, että ekan kokoelman julkaiseminen tuntuu oikeutetulta vedolta seuraavaa levyä odotellessa.
Illan biisilista liikuikin juuri tuon singlekavalkadin puitteissa. Oli piristävää kuulla Apulannan oudompiakin biisejä, sellaisia kuin toiselta ep:ltä (Mikä ihmeen Apulanta?) kotoisin oleva Ei jaksa naurattaa. Tällä tavoin vanhempi raita saa uusiokäyttöä ja näyttää puraisevan siinä missä ne kovimmat hititkin. Myös Silti onnellinen ja PVC-unelmia ovat edelleen loistoviisuja.
Varhaisemman tuotannon suoran rehellisestä punkmentaliteetista voi huomata kehityskaaren hienovireisempään ja kypsempään rockiin, joka silti osaa riipiä ja puhutella rujon Apismaisesti – tällaisena palana kuultiin mm. Paha asia. Pelkän vieraantumisesta ja ulkopuolisuudesta mättämisen lisäksi Apulanta osaa onneksi herkistellä ja relatakin. Oiva Mato pisti porukan oikein kunnolla pomppimaan.
Tänä iltana Apulannan ilmaisu oli varsin vähäeleistä ja riisuttua, varsinkin kun Toni heilui lopuksi ilman housuja. Meno oli siis tiukkaa loppuun asti.
Essi Sarpo, Rumba 2/98
