Hietalahden tori
Lähettänyt: Se sama vanha kusipää
Täällä jälleen. Torilla kyhjöttelin viime keikalta tutuksi tulleen porukan kanssa siinä ½ 7:stä lähtien torilla odottellen rauhallisesti. Kulkueet menee ja tori onkin kovin autio. Ja tämä kaupunki yrittää jälleen masentaa minua. All I see around me are victims. AL-säläkojuauto kurvaa paikalle, rastapää astelee ulos ja asettelee tavarat. Ryntään paikalle ja ilman harkintaa nappaan Plastik Caren…ja kolmen sarja on viimein täysi. Alan riisumaan vaatetustani ja pian plektrani lentävätkin komeassa kaaressa ympäriinsä. Rastapään kommentti on: ”Jimi Pääkallon plekut lensi.” Keskeytän muvipalasten nostelun ja katson tätä murhaavasti…että mitä?!! Älköön kukaan mainitko minun yhteydessäni enää edellä mainittua henkilöä. Pitääpi myös mainita AL-muotivaatteistoon ilmestyneen (Nosturissa ei ainakaan ollut) naisten alusvaatteisto. Valitettavasti mallisto ei kuitenkaan ole OIKEASTI muovia. Tuli mieleen että sellaseen olisi aika käheä hommata nimmari… Sami Saarta (ah mikä fleda) ja lopulta myös Vilkkumaata. Olimme suunnilleen ainoat ketkä pogoilivat edes Vilkkumaan aikana…kaikki vaan seisoivat jähmettyneen vittuuntuneina paikoillaan. Varsin muovista. Saan lopulta uskoteltua itselleni että he vain säästävät itseään Apulannan varalle.
Laitan reppuni lavan aitauksessa sopivalla korkeudella olevalle tasolle. Siinä sitten pogoilin varsin estottomasti Vilkkumaata kuunnellen kunnes sain päähäni: ”haa, AL-miehillehän vois taas hommata ruusuja kiitokseksi kaikesta…” [D’oh!…kaikkea sitä päähän tulee] Niimpä pyydän Nosturin gegellä tutuksi tullutta neitosta, jonka seurueessa tänne saavuin (Seurue tosin kettuuntui odottelemaan siinä vaiheessa kun alkoi sataa ja heitä ei enää sen koomin tänä iltana näkynytkään. Heille Sade on kovin vaarallista, koska tällöin heidän elintärkeä savukkeensa voisi vaikka SAMMUA.), pitämään paikkaani kun lähden questilleni. Tämä tarjoutuu jopa maksamaan osan ruusuista!
Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi
Kukkakauppoja ei vaan ole näköetäisyydelläni missään…vaihdan radikaalisti suuntaa ja vartin kuumeisen etsinnän jälkeen löytyy kukkakauppa. Tietenkin tämä on kiinni. Muistan ohittaneeni jonkinlaisen ruukun päiväkakkaroita (lempikukkiani) josita varmaankin olisi kenenkään pahastumatta mahdollista lainata paria muistuttamaan lajin yksinkertaisesta kauneudesta. Suunnatessani kulkuni takaisin toria kohti hieman allapäin, silmiini osui oikea kätkeyttä paratiisi. Tässä ihmisten muurahaiskehossa, jota joku oli ilmeisesti husinut pahemminkin kepukalla, autojen valtaamassa kaaoksessa…löytyi rauhan oasis, kuin tietämätön kaikesta tästä. Paviljonki, joka paljasti likaisen harmaan betonin sisuksista puutarhan. Kyseessä oli jonkin halvan (70mk/yö) motellin piha. Katsoin arkaillein sivuilleni, mutta maailma ympärilläni oli täydessä vauhdissaan. Minä olin pysähtynyt. Astelin varovasti, joskin varmasti sisälle. Ohitin autoille tarkoitetun zapin. Puutarha oli talon ikkunoiden ympyröimä. Mutta ikkunoista ei näkynyt yhtään elävää sielua. Liikenteen ääni on kaikonnut epämääräiseksi kohinaksi. Kuin aika on pysähtynyt. Katson kauniita puisia penkkejä ja erilaisuuttaan korostavaa uskaliasta kukkaloistoa. Nämä ovat niitä kukkia joita tavallinen kauppa ei voi hyllyilleen vangita. Tämä olisi hyvä paikka kuolla. On tässä tarpeeks’ jo elettykin. Hieman haikeana jättämään satumaatani puistelin itseni valveille ja valitsen sopivan kukkalajikkeen. Tai voi hyvinkin olla että kukat valitsevat minut. Katkaisen kolmen tummanvioletin tulppaanin paksun varren hermostuneenärstyneenujona…katkeamisen ääni tuntuu päässäni patarummulta. Kokoan itseni ja kukat, vilkaisen noustessani ylös vielä tätä kaikkea loistoa ja pakenen.
Voit katkaista linnun siivet kateudesta Kaiken kauniin päälle pedot laskeutuu
En katso taakseni enää. Turha hetkiä on pidentään. Siirryn takaisin Hellsinki-ulottuvuuteen ja kiidän torille. Pääsen flegmaattisen lauman ohi ällistyttävän helposti paikalleni. Ihmettelen millä ihmeellä saan tälle kertaa kukat kestämään vielä jonkin aikaa. Neitokainen tarjoaa osuuttaan kukista, sisäinen antikristukseni ja arkkienkeli vetävät matsin ja varsin epäsothparkmaisesti päätyvät tasapeliin. Kerron nyhtäneeni kukat kuolemaan epäonnisen ykistyisyrittäjä paran motellinpihasta, jonka eteen toinen on nähnyt paljon vaivaa & työtä. Kurkkuani kuivatessa Paavo Nurmi- imitaationi jälkeen kaivan esiin lähdevesipulloni jolloin neitokainen saa ahaa-elämyksen: ”Kas, laitetaan tulppaanit veteen.” Ja näin käy. Pogoilen ja jopa moshaan piisin pari, kunnes neitokainen pysäyttää riehumiseni. Automaattisena reaktiona pyytelen anteeksi (olen luultavasti tapani mukaan heitellyt pehkoani hänen näkökenttänsä eteen tahi vahingoittanut fyysisella tavalla epähuomiossani), mutta keskeytän litanjani hänen osoittaessaan sormellaan syrjempään. Syyn näenkin juuri ja juuri: Cadillac on saapunut.
Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman Tämän maailmani pallon valtavan Mutta enhän sitä tee, pieni kukka riittänee
Siellä hän seisoo. Hänen ympärillään ei ole edes ketään pyytämässä nimikirjoitusta. Kävelen vesipulloni kanssa St. Pucchin läheisyyteen ja ojennan tulppaanin tälle kumartaen. Katson häntä suoraan (sinisiin, ellei muistini temppuile jälleen) silmiin ja alankin tuijottamaan niihin melkein hypnotisoituna. Ennen kuin Sippi ehtii sanoa kiitosta, kysyn voisiko hän heittää kukat myös Wirtasen akan pojalle ja Tuugelle. Samalla yritin kiskoa katseeni irti hänen silmistään.
Tämä vastaa että tuskimpa Tuukkaa tulee sen kummemmin ennen keikkaa nähtyä ja hän saattaisi unohtaa kuitenkin. ”Lisäksi olis varmaan mukavempi jos itse antaisit”, sanoo hän neuvovalla, rauhallisella & lämpimällä äänellä. Itse asiassa sellaisella millä vanhemmat puhuvat lapsilleen. Hymyilen mielessäni, mutta puuskadan sen sijaan ”No olishan se niin, jos ne jostain kiinni sais.” Saan viimein katseen irrotettua noista tinkimättömistä silmistä ja lasken sen asfalttiin.
Hän on katsoo minua kuin odottaen että sanoisin jotain. Näin ei käy. Hän kävelee autolleen, avaa takaoven, siirtää tulppaanin kädestä toiseen ja asettaa sen auton keskiosaan, niin että minusta tuntuu ikään kuin hän varmistaisi minun näkevän ettei kukkaa heitetä ainakaan ihan heti menemään. Sitten auto syö miehenkin ja ovi sulkeutuu. Olen kuin jäätynyt paikoilleni ja tuijotan mustaa autoa, joka tuo minulle mieleen ruumisauton ennemmin kuin limusiinin, mutta taidan kuitenkin tuijottaa enemmänkin tuota yhä niin kaukaista hahmoa tumman lasin takana. Minä vain seison kymminisen metrin päässä. Kukaan ei ole koputtamassa lasiin tai häiriköimässä millään tavalla, joskin pari uteliasta silmäparia parveilee ikkunan läheisyydessä.
Minusta hän näyttää niin kovin surulliselta tuolla takapenkillä. Tämä ehkä vaan johtuu siitä mitä mielikuva hautajaiset tuo minun päähäni. ( Ei Kuolema sinänsä. En rehellisesti näe sitä lainkaan surullisena. Kauniina. Okay, kuolema ei ole hyvä tai paha, ruma tai kaunis. Se vain on. Minä pidän sitä silti kauniina.) Luultavasti hän löytää autostaan rauhan (tosin vaikka joskin auto on varjossa on siellä silti varmaan kuuma kyllä olla) . Siellä hän voi miettiä ja olla ihan rauhassa. Tai vain olla. Yksin.
Yksinolo tekee välillä kaikille hyvää. Tuijotteluni tuon mustan lasin tuolle puolen alkaa tuntua liian ahdistelevalta ja kiskaisen itseni liikkeelle. Käännyn kävelläkseni takaisin kuuntelemaan Vilkkumaata, huikkaan jotain rastapäälle. Tämä ei reagoi mitenkään. Sitten huomaan hahmon (enemmän en 1 ½v. laseillani nää) ”erittäin luksaalisella” backstagella aidan vieressä hahmon ja toisella puolella edellä mainittua hahmoa lyhyempiä hahmoja. Pari ratasta kääntyy päässäni ja kävelen virnistäen ikään kuin tuoden itselleni lisää toivon kipinää sinne.
Just one note from a song he wrote could fuck me where I lay Hymysi tuo jonka sinulta sain, se säilyy mielessäin kauan
Hieman vyötäisistä ylöspäin korkean aidan takaa lord hedon jakaa pienehkölle ryhmälle nimikirjoituksiaan virnistellen kuin Irvikissa, hän vilkaisee automaattisen oloisesti tarkistaen tulokkaan aikeet. En leikkaa väliin vaan tyydyn mielelläni tavanomaiseen rooliin ulkopuolisena tarkkailijana. Wirtasella on päällään puku, kuin myös Sipillä, mutta hänen pukunsa on paljon epävirallisemman oloinen. Ruskea. Stetsoni sopii päähän kuin tilattu. Ylipäätänsä, Toni Sorsakoski jollen sanoisi… viikset & parta puuttuu. Se aiempi parranyritelmä kun on kadonnut jonnekin. [Löytäjälle luvassa 5,99mk löytypalkkio.] Hän virnuilee,nauraa, vitsailee,irvistelee estottomasti ja luontevasti, jopa meilkein flirttailee kirjoittaessaan nimeään monistuskoneen tavoin.
– Laita siihen ….:lle
– No tottakai. Mut mikäs nimi mun pitäis laittaa sitte siihen tuon alle?
– Kirjotatko vielä pari kaverille ku ne oottelee tuolla.
– Aagr. Kyllä kättä tässä jo vähän pakottaa….*katsoo piinaavasti kysyjää silmiin, hymähtää ja kirjoittaa toki&piirtääpä vielä kai tähdenkin siihen viereen*
Muutenkin silmälasit päässään myös hän katsoo asiakkaitaan suoraan silmiin. Aitoutta. Vinon nimmaripinon jälkeen joukkio lähtee takaisin lavan ääreen viemään ilon sirut tuttavilleen. Tunnen oloni hieman syylliseksi kun en itse ole tuomassa mitään paikanpitäjä Neitokaiselle ja tekisin mielelläni Tyrijät eli laittaisin Irvikissan kirjoittamaan muutaman tusinaa nimmareita jotka jakaisin sitten niille ketkä sellaisen ikinä haluaisivatkin. Mutta niin…eiköhän siinä ole se aika suuri osa et ite just hakee sen nimmarin. Sellanen sökkerö se on vaan kuitenkin. On se aika hyväksikäytetty ja outo olo siinä artistillakin varmaan kun vain kasan omaa nimeään siinä vääntää kun liukuhihnalta kasvottomasti. [the pound of flesh] Itse en noitten ideaa oikein ole sen ihmeellisemmin sisäistänyt tahi niitä näin ollen kerännytkään. Kai se on joku muisto + tekosyy päästä naamatusten. Aika henk.koht-justka…etenkin jos ottaa nimmarin nahkaansa. But wa-hey , is someone gets a kick out of ’em, all the better. Whatever makes ’em happy. Lisäksi ei sadetakkini taskuista löydy kuin ne plekut, ohjelmaesite ja melko tyhjä Mynthon-aski [ainut ravinto mitä olin nauttinut sinä päivänä.] Hän kääntyy urakan jälkeen puoleeni kuin sanoen ”niin?” ja ojennan tälle pitkävartisimman tumman tulppaanin. Toni tarkkailee kukkaa ja taitaa jopa haistaakin sitä. [Ne muute haisi melkei yhtä hyvälle ku persikat.]
”Sehän on kaunis” ”Niin on” Prkl. Helevettiin tuo aita tuosta tieltä että minä voimpi halata tuota miestä. Ja minä haluaisin halata jokaista vastaantulijaa. Hänellä on jo kädessään tavanomainen pieni yksinkertainen , lättänän punainen sievä ruusu. Lähtiessäni pois joku huikkaa minulle:”tuo on kauniimpi”, osoittaen ruusua. Käännähdän tätä kohti ja nään tämän kädessä samanlaisen ruusun.”Itsekehu haisee.” Tämä tiedottottaa että ruusu ei ole häneltä ja vastaan että kaunis se on sekin kuitenkin. Miksi ihmeessä pitää aina kaikkea verrata toiseensa ja asettaa jalustoille. Ei kauneutta voi mitata, jokainen on akunis erilaisuudessaan. Niissä on sellainen…itseisarvo. Ja kaunista on kaikki tällä planeetalla. Ja ihmiset. No one’s creepy from the inside. Not really. Hihhuloin takaisin katselemaan Vilkkumaata. Pari biisiä ennen encorea ja encoressa tuleekin sitten se Tähti jota minä jo odottelin.
Siinä sitten odoteltiin hikisinä Vilkkumaan jäljiltä ja mä yritin asetella sitä jäljellä olevaa tulppista niin et se sais osakseen mahollusimman vähä damagee mun ei-enää-niin-valkoisen-mutta-yhä-viattoman-progandavapaan- kangasreppuni sekä Neidon repun väliin siihen ritsille. Löhähdettiin pian siitä seisoskelemasta alas jutustelemaan niitä näitä siihen keskelle eturiviä. Pari tyyppiä siinä hieman silmäili, tai ehkä minä vain vainoharhaisesti/toiveikkaasti niin kuvittelin, ajattelin et ehkä neki ois halunnu puhuu.Oisin mielelläni jutellu niitte kaa tai jotain. Ujo kun olen niin en mene ahdistelemaan. Aika kului siinä leppoisasti kun tällainen nuori [about 5v.] vaalea mieshenkilö liittyi seuraamme. Toki hän oli enemmän kuin tervetullut.
His eyes remind me of childhood memories when everything was as fresh as the bright blue sky.
Isukki siinä aluksi yritti saada jälkikasvuaan suuntaamaan mielenkiintoaan muualle jopa jäätelönkin avulla. Poika oli kuitenkin aivan liian kiintynyt Neitoon. Silmät loistaa, sormet kipristelee, suu vääntyy yhä uudelleen hymyyn kuolan valuessa & kädet kiertyvät uuden ystävän ympärille. Minusta hän ei paljon välitä. Lapset useimmiten eivät. Osa tuntuu jopa pelkäävän minua. Kaikki tuon pienen suuren ihmisen kehonliikkeet (ja etenkin kasvojen) muokkautuvat täysin tunteiden mukaan.Näen helposti hänessä kuten aika usein ennenkin jotain niin puhdasta, jotain sellaista minkä olen jo kai menettänyt enkä saa ikinä takaisin. Kuitenkin: Aina kun jotain menettää, saa jotain tilalle.[Oh re-he-he-ally] Lapsi on jollain lailla ythä ujo kuin minä. Lopulta, painostuksen alaisena poika tervehtii myös minua. Sydämeni hyppää halkeaa onnesta. Sitten roudaria alkaa lähestyä lavaa ja meteliä syntyy laitteiden testauksesta ja virittelemisestä. Isä kertoo pojalleen, että on aika lähteä tai tämän kuulo saattaa kärsiä. Tämä ei meinaa lähteä,mutta vakuutamme näin olevan parasta. Hän yrittää kyseenalaistaa meidän neuvomme horjuttamalla luotettavuuttamme:entä teidän korvat? Me tietenkin käytämme korvatulppia. [Ja paskat.] En käytä korvatulppia, koska ne mässää äänen soosiksi ja ovat epämukavia. Olen kokeillut eri malleja ja silleen, mut ei tykkää. Korvsitani on kyllä välillä tullut verta, mutta ei ole vielä kuulo kokonaan mennyt. Nupit kaakkoon! Lapsi rutistaa Neitosta kuolaten&sotkeutuen tämän hiuksiin ja parivaljakko isä-poika hyvästelee meidät.
This is Apulanta, the most powerful rockband in the world. It can blow your head clean off. You must ask yourself one question:”do I feel lucky?” Now do you…punk? [Joskus. Enää en tiedä.]
Nousemme ylös piristävän vierailun jälkeen katselemaan roudareiden menoa. Hemi organisoi alkuun asiantuntevasti johtoja ja sen semmoista sälää. Joukkoon liittyy pari muuta. Pian lavalle työstetään antiikin tyylisiä, ah, niin symbolisfilosofisia patsaita&öö…kaiteita (tai miksi niitä sitten nimittäisikään tällä kertaa). Patsasnaiset (osa tietysti tynkäkäsiset…toisaalta tämän saattaa johtua roudaamiseen kohdistuvista säästöistäkin..=0) hurmaavasti teipattuna alustaansa valkosella ei-bofu-mut-kuitenki-aikas-leviää teipillä. Uljaat babylonialaisjellonat ja Veronan parvekkeet mieleentuovat kaiteet. Edeellä mainitut asetaan ällistyttävän nopeasti ja täsmällisen symmetrisesti selvästi tarkkaan suunnitelluille paikoilleen. Sitten lavalle tunkee heeboja kuin kissoja allergikon syliin. Heitä on parhaillaan lähemmäs parikymmentä. Vaikutelma on absurdi; joku nyplää tuntuu mjodon kiinni ja otinen kiskoo sen irti. Ei siinä mitä, en kyseenaliasta etteikä olisi ollut tehokasta ja aikaansaavaa porukkaa.
Näyttämö tyhjenee, ainakin melkein. Hemi siirtyy lavan oikeaan reunaan tarkkailemaan. Tapahtumahan on Helsinki 450 -juhlaviikonohjelmistoon kuuluva ja julkinen & ilmainen tapahtuma. Kyseessä kun on torikeikka tämä merkitsee myös sitä että tekninen puoli on luonnollisesti heikko ja tilaisuus Murphyn lakien alainen. [Mikä voi ikinä mennäkin perseelleen niin se myös menee.] Yhtä ilmeistä lienee myös se että kun kyseessä kuitenkin on AL-porukkaa on paikalla kuin pipoa.
Lavan viereiseltä mummontappajamegabassobigscreeniltä tulee se kahvimainos (tai mikä nyt onkaan) jossa on Kauan avulla rakennettu sellane revyy ja ihmettelen kun en enää muista Down Townin lyriikkaa.
On kuitenkin häkeltävää huomata mitenryhmähenkeä ja naurua syntyy tuossa aiemmin hieman jäyhkähkössä yleisössä kun harvat niistä jotka vetävät singalongia sanovat videon mukaisella ajalla ”kauan”.
Kuuluttajapari tähyilee sopivaa aikaa tulla lavalle. Nainen pyntätyssä violetissa melko tökerön näköisessä mukamas juhlallisessa prinsessamekossaan on selkeästi hermostunut ja melkein tärisee. Kumpa joku taputtaisi häntä selkään, että kyllä se siitä. Kuitenkin tämä on samalla myös ylpeä itsestään ja haukkaa syvään henkeä. Pälyilyn ja muistilappujen rypistelyn jälkeen parivaljakko tepastelee lavalle & parin alkuhöpövirkkeen juonnon jälkeen, jota kukaan ei olisi halunnut kuulla, huudattavat itsestään ja paikalle kerääntyneestä kasvottomasta sekalaisesta massasta tuon yhdistävän tekijän, tuon tutun sanan : APULANTA! Juontajat poistuvat vaivihkaan huudon, tömistyksen sen muun mekkalan jatkuessa karsionan puolelta.
Pukki pysähtyy matkalla legendaarisien kirkuvanpunaisten vanhanaikaisten Yamaha tomiensa luo, enkä vieläkäänt iedä heittikö rumputaiteilija kapulansa (Don’t dust my chops.) vai ei. Väliäkö tuolla. Tai on sillä varmaan sille jos joka sen sai jos sitä sai kukaan =0)
Itse Sir kävelee tyynisti ruskeassa puvussaan nenuni&mikin eteen muistaakseni skitta jo valmiina hirttonaruineen olkapaa-lanne-akselilla. Ihastuttavasti virallinen 2. vieraileva kitaravirtuoosi Sami ilmaantuu INIS-kiireiltään [Albumia bukkaa, levyä kans — mars’ kaikki lähimpään levykauppaan. Rahat & pois.] ilmaantuu lavan äärioikealle yläruumisekshitibitionistimäisyyttään jälleen korostaen (lue:kaljamaha ja söpö kuin nappi napa ulkoilmassa). Hän tuntuu olevan vaikutuksen alaisena, mutta siltähän tuo Sami kyllä vaikuttaa aina. Taisipa vielä sellainen tupakkakäärylä kölliä suupielessään. [Mitä äi…Sipekin tuohon sanoisi…]
Bändin blondibasisti Tuukka saapuu lavan vasempaan reunustaan kivikasvoisena mustissa skeittivaattteissaan joissa hän tuo minulle mieleen hämmästyttävän suurissa määrin Martikaisen.
Minä palvon kuin muhameddilainen. I’m not worthy! Herra Wirtanen ei nsotakaan käsiään ylös Messias-tavalla kuten oli toivonut. Hän näyttää jotenkin tavallista erikosemmalta Toni Sorsakoski-asusteesta huolimatta. Haa – hänellä on kakkulat nenällään! Hianoa.
Edeltä viimeksi mainittu henkilö mainitsee mikä tapahtuma on kyseessä ja jotain siihen perään sopivaa merkityksetöntä. Sitten lähtee TERVETULOA. ”Joku teistä on joskus jossain tilaanteessa saattanut kuulla tämän kyseisen kappaleen” – ja KÄÄNNÄ SE POIS tärähtää ilmoille. TEIT MEISTÄ KAUNIIN, ODOTUS(liian rääkymällä laulettu, luultavasti akuuttivitutus syynä),…SILTI ONNELLINEN, ”Me tuomme teille terveisiä Heinolasta” – HALLAA, ”Disco”-EI YHTÄÄN TODISTAJAA, TEXMEXCOWBOYS,MATO (setin paras vero), jonka jälkeen otti harteilleen heviskeban ja taisi siinä Enter Nukkumattia yrittää tiluutella, mutta ei siitä kyllä paljon mitään tullut. ”Se tää heviskeba vaatii vähän hevimmän miehen.” toteaa artistitaiteilija päätään pudistaen&virnuillen. Merkkiä en tyhmänä tajua, mutta viisaammat voivat sen selville onkia vaikkapa Ei yhtään todistajaa-musiikkivideosta. Se kun taitaa olla sama peli. Tämän jälkeen tuli TERÄ (enempi särö olisi tehnyt gutaa…). Siinä floatereita kerääntyy 5…joista vain 3 poimitaan. Niskaan tuli minulle niistä tietty, vaikka kuinka varoi.
Joku oli tehnyt pahvisen läpykän jossa luki ”SOITTAKAA MAANANTAI!” Yksi a:kirjaimista oli ympyröity anarkiatyyliin. Maanantai ja sitten siihen anarkia…jotenkin minua huvitti. Ja kun siinä sanassa noita a:kirjaimia riittää niin miksi juuri siihen yhteen… Toisaalta olisi se hemmetin typerän näköistä ollut jos jokainen a olisi ympyröity. Näin. Lopulta he ”heittivät”, paremminkin ojensivat sen Tuukalle, joka keskeytti toimensa nostaakseen plätyn rumpujen viereen. Ilmiömäistä. Joku sanoo vaan hänen nimensä ja hän toimii heti. Sitten hän vilkaisee mitä lapussa lukee, hymyilee ja palaa toimiinsa. Episodi tuntuu…unimaiselta, epätodelta. Samanlaisen unenomaisen tuntemuksen taisi saada sen tyyppi joka pomppi siinä jossain välissä lavan reunastalle massasta ja kukaan ei ollut häätämässä sitä pois. Siinä se vähän tarkkaili ympärillä olevaa meininkiä ja pomppas takas ennen ku kukaan oli sitä sieltä ottamassa alas. Tuntu vähä varmaa yliluonnolliselta, että noi helposti siitä mentii…ja sit siinä lavalla. Eihän sitä hetkessä sulata edes mikroaaltouuni.
Neitokaisen vieressä oli tällaista hieman nuorempaa polvea ja yritimme siinä pitää vhän ettei niitä murjottais. Sitten yksi niistä ei kestäny olla siinä. Kamalasti sureeti sen puolesta.
Tarjouduin ottamaan fotoja taaempien puolesta kun siinä edessä olin, mutta tyypit ottivat mieluummin sitten itse sen mitä saivat. Neitokainen räpsi niin innokkaasti kuvia että filmi loppui heti alkuunsa.
En pystynyt pomppimaan kunnolla tai moshaamaan takakenotavallani kuten olen tottunut. Väkeä oli sen verta että tilaa ei saanut vaan tarpeeksi aikaiseksi…tai sen mikä sai oli siinä vaan punaisen minuutin ja senkin sai tuntea jossain rankasti. Kaikella on hintansa. No keikka oli kyllä sellainen että ei siinä ihmeempiä kyllä olisi tarvinnutkaan pogota…
VIELÄ KERRAN/0010 aikana katseeni, joka oli harhaillut erittäin paljon taivaalla näkyvissä pilvissä joko tapahtuman ajan, keskittyi korkealla liitävään harmaalokkiin. Se kierteli ja kaarteli. En ole varma mistä se tuli…0010 kolahtaa toki aina,mutta…pari mustaa kyyneltä vieri alas pitkin poskiani siinä välissä. Ja minä olin jälleen jossain niin kaukana muualla. Vaikka olin kuvittelut että tämä olisi juuri se paikka jossa haluaisin olla.
Sitten tuli varsinainen ilopilleri SILMÄMUNA, ja Wirtaseltakin lähtee pikkutakkia pois. Sitten tyypit irrottavat piuhat, osa kantaa soittimensa taakse mukanaa ja osa ei. Tyypit näkyvät verhon takaa ja encore on ilmeinen. Eipä porukka jaksa vielä edes oikein huutaakaan tai mitään – miksi turhaan, tuleehan ne kuitenkin.
Luonnollisesti, Wirtanen kiittää, tosin vielä tavallista vähäsanaisemmin että sai tulla jälleen lavalle ja MITÄ VAAN tykittää.Heitän Tuugelle sen tulppaanin, ksoka en tykkää mennä hihuilemaan backstagelle, enkä usko sitä saavani tilaisuutta muutenkaan enää antaa. Tämäe i huomioi sitä ollenkaan. Ystävällinen järkkäri pysäyttää T-Demon-N:n. Tuukka on varsin hämmentynyt ja olettaa tämän ekrtovan että jokin on vialla…tämä näyttää heittämääni tulppaania. Tuukka katsoo kysyvästi miestä ja tämä näyttä kädellään uudelleen että nosta se varmentavasti. Tuukka kohauttaa olkapäitään ja pujottaa tulppaanin kaiuttimen rikkonaiseen verkkoon.Perään PIISKAA,tauko”Näyttäkää minulle tänään voimanne Helsinki” – räjähtävä, sirkkelit lahkeiden välissä kerto. Ja pois. Tulppaani lepää kaiuttimessa ilman ainuttakaan terälehteä. Ne lojuvat lattialla.
Nyt se huuto sitten vasta lähtee. Bändi ei tule. Loputla kun möläkkä ei lopu juontaja tulee varmistamaan yleisölle että se on loppu nyt. Väki kaikkonee ja toimimme jälleen narikka palveluna. Nostamme myös omamme pois ja minä lyhistyn aitaa vasten makaamaan. Se arkkienkelijärkkäri tulee siihen. Neitokainen toteaa ”Se on kuollut.” Järkkäri hymähtää ja minä hymyilen tälle takaisin. Kiittämättä jää silti,vaikka hän oli mielestäni yliluonnollisen hyvä persoona.
Keikka ei ollut kovin hyvä, mutta se oli jo arvattavissa. Muut tosin pitivät siitä sitäkin enemmän. Bring me an angel from above, I’m afraid I’ll never get to heaven. ”En minä vielä.” Ponnistan ylös varusteineni ja suuntaamme kohti katuja. Pompin autotielläkin. Levitän käteni ja voin kulkea näin rauhassa. Kuinka täyttävä tunne. Kaupunki on nukkuu. Ja minä en voi olla pitkään laulamatta… No tiedän että huomenna…taas kutsuu mua Tuusula.
Tarinan ajankohta:
Lähettäjä:
