Samuli Knuuti, Rumba 3/00

Apulanta on saapunut tienristeykseen. He tietävät, että eilispäivän nuoret vihaiset miehet ovat huomispäivän kärttyisiä keski-ikäisiä, joista ei kukaan oikeasti pidä - lävistyskorujen määrästä huolimatta. "Suomen Nirvana" kuulostaa kohteliaisuudelta nuorelle bändille, mutta Nirvanahan teki vain kolme levyä - se maalasi itsensä nurkkaan mutta pakeni räjäyttämällä taivaan tuuliin koko rakennuksen. Ja miksi enää haluta olla 2000-luvulla Suomen Nirvana, kun esimerkiksi Primal Screamin uusi loistava Xtrmntr-albumi osoittaa miten nelikymppisetkin äijät voivat aina modernisoida oman raivonsa.

Plastikilla Apulannan haasteena on ollut, kuinka aikuistua ilman että kypsyy. Tai toisin päin. Kuinka saada palettiinsa lisää värejä ja silti pysyä tummanpuhuvana. Vaikka avausraita Tervetuloa (kyllä, tällä kertaa Apulanta on alentunut nimeämään kappaleensa) alkaa merkillisillä elektronisilla äänillä, se on kuitenkin vain keskivertoa tanakampi Apulanta-kappale, eikä vielä merkki siitä mitä tuleman pitää. Panokset kohoavat kertaheitolla kakkosraidan myötä: Käännä se pois on ylivoimaisesti parasta mitä Apulanta on tähän mennessä saanut aikaiseksi. Yhtyeen riipaisevinta melodiaa säestävät viulut, jotka perinteisen soundin turvottamisen sijasta on laitettu soimaan elävästi ja vihlovasti.

Turvallista matkaa helvettiin kehittynyt dynamiikka osoittaa Apulannan oppineen (ilmeisesti Don Huonoilta), ettei ammattitaito ole välttämättä pahasta edes rockmusiikista. Odotus kasvaa suureksi äänivalliballadiksi ilman että siirappipurkilla on käyty. Ei yhtään todistajaa taas maustaa jykevä diskobasso, joka tuo uuden ulottuvuuden Apulannan perussoundiin samalla tavalla kuin Musik Non Stop laajensi Kentin skaalaa.

Näin vahvan aloitusviisikon jälkeen levyn toinen puolisko jää väkisinkin hieman jalkoihin komeaa päätösraitaa Maailmanpyörä lukuunottamatta, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Plastik käy todellisen läpimurron kynnyksellä: suuremmalla uskalluksella se olisi voinut olla samanlainen loikka eteenpäin kuin CMX:n Aura kuusi vuotta sitten. Seuraavaksi Apulannan toivoisi sabotoivan hittikaavansa ja polttavan piirustuspöytänsä: jokaikinen kappale ei tarvitse grungen iänikuista karun väliosan ja äänekkään kertosäkeen ennalta-arvattavaa dynamiikkaa, eikä samaa särövallikitarointia tarvitse työntää jokaisen kertosäkeen taakse. Levyn kymmenestä kappaleesta ainoaksi hutiksi osoittautuu 80-luvun Yön mieleen tuova Maanantai, joka jälleen kerran verifioi vanhan säännön siitä että vain suurimmassa ideapulassa laulunkirjoittajat etsivät innoitusta kalenterista.

Apulanta on saapunut tienristeykseen. Plastik osoittaa heidän laittaneen vilkun päälle; vain tulevaisuus näyttää, onko heillä uskallusta ja kykyä lähteä sen viittaamalle oikealle tielle.

ANTTI LUUKKANEN, Soundi 3/2000

Tyylikkään rosoisen Lavuaarista -liven ja liki täydellisen Torremolinos 2000 -kimppakiertueflopin jälkeen on enemmän kuin mukavaa päästä jo "oikean" Apis-matskun kimppuun ja piensinfoniasingle Käännä se pois rohkeine bonusbiiseineen lupasi mannaa myös tulevaa pitkäsoittoa ajatellen. En voi silti olla nieleskelemättä pettymystä kuunnellessani Plastikin toinen toistaan mahtipontisempia rock-balladeja. Torremolinos-kiertueella Apulanta ja Don Huonot kertoivat oppineensa toisiltaan uusia työskentelytapoja, mutta ei kai se voinut tätä tarkoittaa? Akustiset versiot levyn kappaleista ovat kertoneet korutonta kieltään myös siitä, että ne toimivat vain ja ainoastaan mahtipontisina rock-balladeina. Positiivisemmasta uusiutumisesta kielii sen sijaan siellä täällä kuultavat soundikokeilut, joista etenkin Noidanmetsästäjän elektroninen looppailu kuulostaa hyväksyttävältä.

Apulannan mukana aina seuranneet särmä ja ärhäkkyys ovat saaneet tehdä tilaa perinteisemmän ilmaisun tieltä ja menevien city-ihmisten runopoika-angsti häämöttää jo kiusallisen lähellä näköpiirissä. Ja kun pröystäilevät jousimatot ovat läsnä lähes taukoamatta, överit alkavat olla käsillä. Oma lukunsa on tietysti se kuinka tosissaan Wirtanen on tuskaansa tällä kertaa purkanut. Mieshän on itse sanonut, että on elämäänsä epäonnekseen niin tyytyväinen, että nykyhetkestä ei ole enää angstin polttoaineeksi. Emmehän tiedä millaisen itseironian vallassa Wirtanen on sanoja paperille pudottanut. Tuskin yhtyeen suosio tyystin kuitenkaan loppuisi, jos bändi levyttäisi vilpittömästi sellaisia kappaleita mitä kulloinkin sattuisi tulemaan.

Toisaalta jos muistaa, että tällaisella tavarallahan Apulanta tuli alunperin esille Attack Of The A.L. People -debyytillä, voi Plastikin nähdä myös alkutuotannon jalostuneempana muotona. Matkan varrella vain 80-luvun Pori-rockista napattu teini-iän tuska ja kaiho on vaihtunut varhaisen aikuisiän astetta dramaattisemmiksi sävyiksi, jonka voi olettaa olevan kotoisin Brittein saarilla villisti levinneestä innostuksesta sovittaa biisit mahdollisimman isosti. Täytyy myös muistaa, että debyytin saama nuiva vastaanotto ja oma tyytymättömyys siihen saivat bändin hylkäämään hempeilyn ja astumaan säröstä ja turhautumisesta voimansa ammentavaan punkimpaan ilmaisuun. Käännä se pois - ja Odotus -biisien - Plastikin ehkä konventionaalisimmat raidat - valinta singleiksi enteilee ainakin nyt bändin luottavan linjaansa. Onko Apulanta siis kiertänyt viidellä albumillaan jo kehän ympäri vai onko vielä jotain suurempaa luvassa? Paljon massiivisemmaksi bändi nimittäin ei enää voi tulla.

Ja eihän Plastik mikään köpö tekele missään tapauksessa ole: peitsamolaisella riffillä matkustava Ei yhtään todistajaa ja etenkin alusta loppuun asti huikean taitava, kertosäkeessä huimaan lentoon lähteväTyhjää ikkunassa ovat hyvin lähellä täydellisiä rock-biisejä. Käännä se pois toimii yhä ja räkäsäröllä ja puhtaalla vimmalla porskuttava, In Uteron aikainen Nirvana-pastissi Terä on armoa antamaton sahaus, Plastikin oma Tex-Mex Cowboy.

Ehkäpä nyt Apulantakin on aivan kuin kaikki muutkin.

Juhavaltteri Salminen