 Kotisivu |
|
|---|
|
Kari Peitsamo on Suomen suosituimman yhtyeen eli Apulannan viileimpiä esikuvia ja paljon muutakin, joka selviää jutussa. Varsinkin Apis -rumpali Sipe on menettänyt sydämensä Karille, tuolle ikuiselle rocktähdelle. Sen vuoksi Circus saattoikin Karin ja Sipen samaan pöytään. Aika oli sikälikin otollinen että Peitsamo oli juuri pari päivää aikaisemmin kehunut Apulantaa Jyrkissä.
Kari: Te ette nähneet ohjelmaa?
Sipe: En, mä olin kyllä Helsingissä. Meillä oli illalla Järvenpäässä keikka ja piti lähtee sinne kolmen junalla. Mun piti tulla itte asiassa paikan päälle mutta en sitten kerennytkään.
K: Joku oli lähettänyt kirjeen Jyrkiin jossa kysyttiin Apulannan ja minun välisestä jutusta. Mä sanoin että onhan me soitettukin yhdessä ja mä oon saanut muutenkin sen käsityksen että äijät diggaa mua. Ne kysy että miks näin on? Sanoin että te näette minussa samaa idealismia ja sen ehdottomuuden että mä en kumartele kuvia vaan teen asiat niinkuin tykkään. Tunne on siis molemminpuolinen, tehän teette samoin.
S: Mehän soitetaan periaatteessa eri musaa mutta henki on niin sama että ei varmaan kellään.
K: Siihen mäkin viittasin että ollaan eri sukupolvea. Punk ei ole mulle koskaan ollut niin iso asia sillä mä oon tullut jo aikaisemmin. Se Jyrkin haastattelu päätty kun mä sanoin että Apulannan jätkät on äideistä parhaita.
S: Sikacoolia!
Circus: Millaista on esittää televisiossa yksi biisi? Saako siinä fiilistä päälle?
K: No en mä tiiä... Tästäkin puhuttiin itse asiassa. Me tehtiin se ohjelma playbackina ja siitä tuli vähän rutinaa. Meillä ei olis aikataulu edes antanut periksi tehdä sitä muuten. Me ei nukuttu ollenkaan. Ajettiin yötä myöten Kuopiosta ja tehtiin vielä pressiäkin ennen sitä lähetystä. Se oli tosi tiukka päivä. Siitä tuli sanomista tyyliin "ei oo yleensä ollut tapana soittaa playbackina vaan olis syytä soittaa livenä." Sanoin että itse asiassa mä tykkään tehdä playbackina koska se on vaivattomampaa ja se näyttääkin hyvälle.
S: Niin just.
K: Se oli tietysti niille kauhee järkytys. Rookie on rookie... playback on fuulaa, ajatellaan. Fiilis tulee kuitenkin jostakin muualta, esimerkiksi siitä kun kävelee vapaapäivänä kadulla. Soittaminen on edustamista ja duunia, ei siitä saa fiilistä niinkään.
S: Voisko rinnastaa näin että oikee kapina ei oo sitä että mennään eduskuntatalon portaille heiluttaan kylttiä?
K: No, tavallaan joo.
S: Tai esimerkiksi kun mehän ollaan aika kapinallisia. Mutta ei silti välttämättä pidä huutaa biiseissä kapinasta.
K: Niin. Mä oon nähnyt teitä teeveessä ja ette te siellä riehu ettekä syljeskele. Teillä on message jonka te tuotte esille. Jos mä esitän teeveessä biisin niin se on tietyllä tavalla politiikkaakin. Mä tuon määrättyjä ideoitani ja musiikkiani esille mahdollisimman mielekkäällä tavalla. Tavallaan se fiilis siinä... Ei mulla mitään fiilistä siinä oo. It´s only rock ´n roll. Se on työtä.
C: Niin mutta sähän olet rock koko ajan.
K: Ei. Se on rooli. Keikalla myös. Mut se että millaseks se rooli muodostuu niin se on se pointti. Jos se rooli ei oo aito niin se ei kestä.
C: Totta. Jengi huomaa sen jos ei ole aito.
K: Multa kysytään että miten mä jaksan tehdä biisejä koko ajan. Se on tavallaan paradoksi koska en mä yritä tehdä biisejä. Niitä vaan tulee! Mun elämyspohja on sellainen että on tarve tehdä biisejä. Se on syvällä se aitous. Mehän eletään keinotekoisessa maailmassa. Mä ajattelen että mun aitouteni ja fiilikseni motivoi mua valitsemaan oikeat toimintatavat taiteilijana. Tässä tullaan siihen että mun mielestä musta on enemmän yhteiskunnalle rockmuusikkona kuin heiluttamassa plagaatia eduskuntatalon edessä. Tekin ilmeisesti näette asian näin?
S: Joo. Mutta mites kun sä oot monta kymmentä vuotta... Tai sä oot ollut rockmies aina niin joskus varmaan tulee heikkoja hetkiäkin ja ei jaksa olla myyttinen rockhahmo. Silti ihmiset tuijottelee ja osottelee sua kadulla.
K: Niin, en mä tiedä kun ei mua niin hirveesti tuijotella. Tässä kun istun niin ei kukaan tuijota. Toi myytti... Se on jännä juttu, mä oon siitä muutamien läheisteni kanssa puhunut koska... Kyllä säkin aika relasti tässä oot, sä ehkä ymmärrät sen että julkisuuteen voi suhtautua monella tavalla. Mä näen sinusta että sä et ota siitä mitään pulttia. En mäkään.
S: Se on hienoo.
K: Tavallaan sitä saa mitä tilaa. Mä voin kuvitella... Sä oot tällä hetkellä tunnetumpi ja suositumpi kakaroiden keskuudessa kuin minä. Ehkä ihmiset lähestyy sua enemmän. Mä voin kuvitella että sä suhtaudut siihen sillä tavalla että ei se mikään ongelma oo.
S: Se on kyllä totta.
K: Mulla on sama juttu. Mullahan on vielä enemmän sellainen roolijako, te näette musta nyt siviiliminän. Se on eri juttu jos vedetään otsahuivi päähän ja rillit pois... Mutta se ei oo mun mielestä teeskentelyä vaan ihan nastaa. Telkkarista tuli muuten joskus 60-luvulla sellainen sarja kun Batmasters. Tiedätsä sen?
S: No, mä en ole silloin sitä katsonut mutta kyllä mä tiedän sen.
K: Sä tiedät siis sen tyypin. Sehän oli just sellainen että se oli siviilissä ihan cool. Sillä oli siviilikuteet erikseen ja... Se taisi olla sheriffi, se veti ne kuteet päälle ja sitten alkoi paukkua. Mä ajattelen samalla lailla että nyt kun mä oon siviilissä niin ei mulla ole mitään velvollisuuksia edustaa. Mä oon ihan yksityishenkilö. Jos joku tunnistaa mut niin mä voin ottaa sen täysin tyynesti että heippa (naurua). Tällaiset asiat selkiytyy vuosien varrella. Tää on sellaista energian kanavoimista että olisi vaivatonta ja helppoa elää. Itse asiassa tää koko ajatuksenjuoksu tähtää siihen että sun pitää keskittää energiasi johonkin eikä sählätä.
K: Mä arvasin tän. No, jatka.
S: Siis vaikka Älä Koskaan Laula Kantria -levyä joka on kautta linjan aika huruhuru. Liittyykö siihen mitään idän mystiikkaa?
K: Se on jännä kun mä arvasin että sä... Mä mietin kotona ennen kun mä tulin tänne ja tuo kysymys oli melkein tollasena mun mielessä.
S: Onko näin?
K: Joo. Mä ajattelin vastauksena jotakin sellaista että... Mua itse asiassa huolestutti tulla tänne koska aavistin että sä oot nähnyt minusta tuon puolen. Mä en oikeestaan koskaan kerro että missä mä meen, mitä mä luen, mitä mä teen ja mitä mä ajattelen. Ne asiat vaan välähtää jonkun heijastuspinnan kautta. Tää on mun metodi. Mä itse nautin siitä että ne asiat vaan heijastuu. Eikä kukaan ei koskaan kysykään multa tällaisia kysymyksiä. Ja mähän oon tavallaan itte sen aiheuttanut koska mä en halua vastata niihin. Tässä tullaan sitten siihen että mä en halua saarnata. Mutta sen verran mä sanon että mä oon oikeesti opettaja, mä oon guru, ja te ootte huomannut sen. Te ootte huomannut sen. Ja te ootte ottaneet mut guruksenne. Oppilaan on itse löydettävä oma gurunsa.
S: Toi on just se juttu. Siitä on ehkä viis vuotta kun mä kuulin sua eka kertaa. Jatsin Syvin Olemus -levyhän on sellaista poppia, hauska levy, helvetin hyvä kylläkin. Sen jälkeen oon tutustunut siihen Pölypilleri-Ankkuli -meininkiin, siis näihin sooloihin. Soolot on mulle kaikista tärkeimpiä. Sanoja ei tule niinkään kuunneltua rivi riviltä mutta joka biisissä on sellainen tietty fiilis ja vaikeesti selitettävä tunnelma.
K: Niissä on ihan oma ilme. Niissä on oma universuminsa, joka pieni biisi on oma maailmansa.
S: Mä näen tän Skootteri -meiningin ja soolot ihan niinkuin yönä ja päivänä.
K: Niin. Ne on erilaisia heijastuspintoja. Mikään ei kuitenkaan ole sillä tavalla mua... Ei ne soololevytkään oo. Kaikki valo tulee tyhjästä. Ja ei mulla ookkaan mitään sanomaa vaan... Te ootte jyvällä siitä, teillä on oikee asenne; oppilaan asenne. Teillä on oppilaan asenne mestariin. Täähän kuulostaa tavallaan pöyhkeeltä mutta mä uskallan sen sulle sanoo.
S: Ei kuulosta yhtään pöyhkeeltä.
K: Te ootte hiffannut sen.
S: Sen on harvat hiffaanneet mut mä luulen että me ollaan kyllä.
K: Teidän idea on nyt kulkea sitä tietä mistä te näette valon tulevan. Se ei oo mun tie vaan teidän tie. Teillä on erilainen maailma kun mulla ja ne ei tuu koskaan kohtaamaan. Idea on nimenomaan siinä että te ootte valinneet tien ja te kuljette sitä. Mä uskon että te saatte voimaa ja rohkeutta siitä kun te aavistatte että myös mä oon kulkenut jotain tietä ja kuljen sitä edelleen.
S: Sä oot hokannut sen koska se on aivan totta. Siitä on tullut helvetisti voimaa.
K: Tämmöset asiat näkyy vaan välillisesti. Te näette heijastuksen ja te näette että valo tulee. Sitten ajattelette että mikä se valo on ja minkä nimen sille antaisi. Siinä vaiheessa tulee kiusaus kysyä multa mutta mä en kerro sitä koska teidän täytyy löytää se itte.
S: Se on muuten tosi hyvä että sä et kerro sitä. Sit just se, tai ainakaan mä en oo nähnyt sellaista haastattelua, missä sä oisit kertonut paljon soololevyistäsi ja mistä ne ajatukset kumpuaa.
K: Ei niistä voi puhua.
S: Jos pistäisit kaiken levälleen, sä antaisit tavallaan helmiä sioille, eikä mekään oltais tätä ikinä hoksattu. Siinä on se viehätys että itse löytää jotakin.
K: Just näin. Tää liittyy siihen mitä mä sanoin aluks. Voidaan ajatella että me eletään materiaalisessa maailmassa fysiikan ja materian lakien alaisuudessa. Mutta myöskin sosiaalisten lainalaisuuksien, konventioiden, moraalin, ennakkoluulojen, roolien maailmassa. Ei mulla oo olemassa tekniikkaa, on vaan inspiraatio. Mut se inspiraatio näyttää siltä että kaikki tapahtuu vaivattomasti, luontevasti ja oikein. Mestari tekee kaikki liikkeet spontaanisti, tietämättä mut se näyttää oppilaasta että se on just noin. Mut se idea on että mä en tiedä, en todellakaan tiedä...
S: Onks ne biisit mitä sä oot tehnyt muodostuneet tietoisuuden kautta vai tuleeko ne jostain sun läpi?
K: Sen voi sanoo mutta tässä aletaan tulla siihen että jos mä kerron että se on kyllä tai ei niin kumpikaan ei oo totta. Siinä on tää dualismi; henki ja aine, järki ja tunne, analyysi ja synteesi, spontaanius ja harkitsevuus. Mun mielestä se nerous on siinä että niissä on molemmat. Mä teen koko ajan valtavasti työtä: mä luen, mä analysoin ja mietin omaa duuniani. Ja silti mä en pääse siihen kiinni. Musta tuntuu että kaikki tapahtuu ihan näin vaan. Tää ajatustyö ei oo kuitenkaan mennyt hukkaan. Kun sä kysyt, tuleeks ne biisit tosta vaan, niin mulla on sellainen tunne että ne tulee mutta silti mä tiedostan että ilman sitä analyysia ja meditoimista niin mä en pääsisi eteenpäin. Mun ilmaisu kuitenkin koko ajan jalostuu.
S: On kyllä helvetin hienoo että tuli puhuttua näistä huruhuru -luokan jutuista. Ne on aina askarruttaneet mua.
K: Te ootte oikeella tiellä. Te ootte hirveen vahvoja ja nuoria. Teillä on ihan fantastinen tulevaisuus edessänne, siis ihmisinä. Take my word.
K: Älä sano.
S: No, en sano... Mutta uusi levysi, Hirttämättömien levy, siinä on merkitty biisintekijäksi myös Brono. Miten biisit käytännössä tehtiin? Istuitteko iltaa vai?
K: Niitä ei oo tehty sillei klassisesti yhdessä että ois istuttu alas ja tehty. Jommalla kummalla on vaan ollu idea ja toinen on tullut siihen sitten mukaan. Mut rehellisesti sanottuna biisit on ollu melko valmiina jomman kumman päässä. Meillä on kyllä haave siitä että me tehtäis vuorovaikutuksessa biisi. Molemmilla olis kitara ja skulattais siinä. Kaikki lähti itse asiassa siitä että me päätettiin vaan tehdä bändi ja levy. Sit mietittiin että mites nää biisit? Se on tällainen metodi ja se oli hauskaa. Idea tossa bändissä on aika pitkälle jonkinlainen riskinotto että siinä olis mahdollisimman paljon vaaraa ja vauhtia. Kysyin Bronolta että "onks sulla biisejä?" Sit mä sanoin että soita niitä mulle. No, se teki kasetin jossa oli joku 30 biisiä. Mä kuuntelin jotain jotka viehätti mua. Mä kysyin että "voinks mä muokata näitä ja tehdä nähin tekstejä?" Tällä tavalla syntyi periaatteessa yheksän biisiä. Samaan aikaan mä innostuin ittekin tekeen biisejä. Tein jotain viis biisiä omin päin. Ne liittyi Bronon ideoihin koska mä elin sen materiaalin kanssa siinä vaiheessa. Albumi on tietysti aina kokonaisuus ja biisit on suhteessa toisiinsa. Se oli uus tilanne, aikasemminhan mulla on ollu vain omat biisini. Aikasemmin puhuttiin itsenäisistä universumeista. Nyt mulla oli myös Bronon ideat mutta kyllä mä itse olen sen levyn laittanut kokoon. Mun levyssä on aika tärkeetä millanen mosaiikki se lopulta on ja millä tavalla kuulija johdatetaan siihen.
S: Oon, totta hitossa.
K: Eka biisihän on aika pilvee; bändin image on aika rankka ja ihmisten odotukset on varmaan että nyt jyrähtää kunnolla.
S: Joo. Ja se olikin koko biisi, viis minuuttia....
K: Tämmöset on mun valintoja. Äijät oli sitä mieltä että se on turha biisi.
S: Siihen olis pitänyt laittaa vaikka Nyt Bailataan alkuun.
K: Joo. Mut mä rakastan tämmösiä silmänkääntötemppuja joissa kuulijalle tulee fiilis että mitä ihmettä. On rohkeaa luottaa siihen että kuulija pääsee levyyn silti kiinni. Siinä piti olla esimerkiks kitarasoolo.
S: Niin siinä ekassa joka tehtiinkin sitten suulla?
K: Rumpali sanoi että laula siihen joku demosoolo että se tietää missä mennään. Me ei nimittäin treenattu levyä kertaakaan!
S: Onko näin? Perskule.
K: Tietysti me tiedettiin omat biisimme ja sanottiin rumpalille että tässä tulee tämmöstä. Meillä ei tosiaankaan ollut yksiäkään treeniksiä ennen studiota. Sit mä lauloin sen soolon ja se tuntu hyvältä. Sen viesti on se että kaikki on luvallista ja mahdollista. Mä en oo tuntenu koskaan itseäni niin vapaaksi missään bändikehyksessä kuin siinä. Se oli niin rela: daadaddaddda...
S: Itse asiassa se kuuluu. Levy on vähän kuin paluu juurille.
K: Niin onkin. Siinä on tätä Ankkuli -fiilistä.
S: Vaikka semmonen biisi kun Tunnen Tuskaa. Älytön melodia ja sitten Taistele -biisi...
K: Ne on Bronon biisejä suurimmaksi osaksi. Se biisien idea ja mood on siltä. Mut Brono on, sä et sitä tiedä, mut tietyllä tavalla mä löysin sen. Se on mun tuttu. Ja Brono on niitä harvoja jotka on toistakymmentä vuotta seurannu mua. Se ottaa yhteyttä silloin tällöin ja lähettää joulukortin; se diggaa mua. Jotenkin aika oli kypsä nyt. Se soitti mulle ja mulla ei ollu bändiä käytännössä enää sillon. Mä en ihan tarkkaan muista millä sanoilla se tapahtu silloin mutta yht´äkkiä meillä oli bändi. Bronohan elää kummallisella tajunnan tasolla. Sen maailma on todella alitajuinen. Mussa taas on hyvin vahvana se puoli että mä kontrolloin asioita. Mä skarppaan. Uuden levyn biisit, just kaikki Taistele ja Tunnen Tuskaa, on aika vitun kauniita juttuja.
S: Sit sieltä löytyy perinteisempää bailumeininkiä.
K: Se on se keskivaihe, enemmän mun biisejä. Rock Brothers ja Nyt Bailataan. Mun Haalistuneet Farkut on kans tietynlainen klassikko tai klisee.
S: Se biisi on helvetin hyvä. Sanoista löytyy kyllä se...
K: Mä nautin että mä sain oikein ladata lyyrikkona. Sillä on se oma ilme; se on klassikko.
S: Nimenomaan.
K: Teilläkin on kolme ukkoa ja sit siisti kaupunkisissi- ja army look.
S: Vaikka meidän ja sun jutut onkin tietynlaista ideologiaa joissa on tinkimätön linja ja jossa on henkiset arvot tärkeitä, niin kyllähän sitä valehtelis jos sanoisi ettei nauti siitä kun katsoo peiliin kun lähtee lavalle.
K: Joo joo. Maassa maan tavalla. Se on se maailma missä me toimitaan. Nehän on jatkuvasti tuskallisia moraalisia ratkasuja. Mä tiedän että te ootte miettineet onks tää oikein ja mitä mä oikein ajan takaa. Luottakaa siihen; mulla on ollu muutaman vuoden motto että kaikki näkyy. Teistä näkyy se! Ihan niinkuin tekin ootte nähnyt musta missä mennään. Sitä ei vaan voi feikata. Ja sen takia on lupa poseerata. Che Guevarakin näyttää hyvältä! Viesti on väline. Ei tyyli ja glamour rappeutuneiden ja rikkaiden etuoikeus ole; joku sanoo "vaatteilla ei väliä, mee ja soita, mut tyyliniekka vaikka köyhäkin silti mä oon." Se on se rock ´n roll -ideologia! Vittu kukaan ei voi koskaan painaa mua alas. Mä näytän ojassakin tyylikkäältä. Bronokin on toistakymmentä vuotta tehnyt biisejä, se rakastaa sitä juttua. Se ei oo koskaan saanut esille mitään kunnolla mut mä tiedän miten kova jätkä se on. Me oltiin eilen keikalla Riihimäellä ja Brono tuli että "kiitos Kari että mä saan tehdä sun kanssa juttuja." Se on oikeeta meininkiä! Sillon kun me noustaan yhdessä lavalle niin ei meidän tarvii luukuttaa että me ollaan kavereita, se vaan näkyy. Teistä näkyy se sama. Te ootte puhuneet asioista ja ootte rehellisiä toisilleen. Ja jengihän tajuaa sen kun ne näkee sen!
S: Se on se pointti. Sitten jos katellaan tälläsiä isojen levy-yhtiöiden löytöjä joilla on mukamas hyvä fiilis. Niistä tulee semmosia tähdenlentoja ja puolen vuoden päästä ne ei oo mitään.
K: Mä rohkasen... Tai ei mun tartte sillä te ootte pelannut korttinne tosi hyvin. Ei se oo niitten rahalla tehtyjen tähtien etuoikeus näyttää hyvältä ja olla cool. Mekin voidaan tehdä se ja sitten katotaan kuka on kuka. Se on niin riemastuttavaa että te heilutte tuolla listoilla ja festareilla ylimpänä vaikka musiikillisesti oltaiskin välillä eri linjoilla. Tehän ootte musiikillisesti välillä löysiä ja suttusia. Mut kyllä sä tiedät, se on vaan erilainen lähestymistapa. Mä en niistä naulaa teitä koska mä tiedän että tekään ette naulaa mua määrätyistä asioista jotka ei oo teille niin läheisiä.
S: Nimenomaan.
K: Vaikee sanoo... Toi liittyy mun kontrollimeininkiin. Mä pidän varani ettei tuu törppöiltyä. Oon mä pudonnut lavalta, esimerkiksi Seinäjoella Sorsanpesässä oli yhteen aikaan ihme orkesterimonttu ja mä putosin sinne kesken biisin. Mä vaan katosin maisemista vähäksi aikaa, onneks en kuollu. Aikanaan 80-luvun alussa Revival -bändissä soitti komppikitaraa herra Kari Mäki eli Käki. Se tuli mukaan kun se roudas meitä. Se katto jokaisen keikan silmät palaen. Jossain vaiheessa mä sanoin että sä oot ilmeisesti hommasta niin innostunut että etköhän tule soittaan tänne.
S: Ne Revival -biisit missä Käki vetää on aika tuhdin kuuloisia.
K: On ne omalla tavallaan. Se oli vaikeeta aikaa mullekin. Mä olin ahdistunut. Käki oli myös pihalla ja me riideltiin rajustikin, jopa lavallakin. Se oli Ahvenlampirockissa. Siellä oli helvetin korkee lava ja meillä oli riita menossa kesken biisin. Ilmeisesti Käki soitti liian lujaa, kaikki muut soittaa yleensäkin mun mielestä liian lujaa (naurua). Annoin sille viestiä mutta se ei oikeen ottanut onkeensa. Menin ja suutuspäissäni tukistin sitä todella kovaa, niin että vedet tuli silmistä. Yleensä se on rauhallinen jätkä mut nyt se hyökkäs mun kimppuun ja yritti tönästä mun sieltä alas. Se olis ollut tosi paikka jos sieltä olis pudonnut. Tää on mun puoleni jota te ette ehkä hirveesti näe.
S: Sitä ei nähdä joo.
K: Tulee vielä yks putoaminen mieleen... Mulla ei oo Hande Nurmioo vastaan mitään, tän mä sanon heti aluks. Tää oli muutama vappu sitten. Me oltiin teekkareiden hulinoissa soittamassa. Hande oli vetämässä Tuomari Nurmiota soolona. Mä tulin paikalle vasta omaan settiini ja se katteli meitä sivusta. Jossain vaiheessa se sitten tuli lavalle kysymättä. Meillä oli bändin kesken sellainen lojaalius ja mun mielestä siihen ei voinut kävellä kysymättä jätkiltäkin. Siinä oli vanhan kansa stara -meininkiä: "Kari, noi on säestäjähemmoja, ei niistä oo väliä, mä tuun tähän ja staraillaan." Mutta se oli jätkille tärkee tilanne, iso keikka joka meni hyvin. Mulla kuohahti että sä et vie tätä meiltä! Eihän siinä sinänsä mitään pahaa olis ollut, ja jos mä oisin ollut yksin niin se ois voinut olla hyvä. Eihän se ollu osa bändiä eikä se ollut tehnyt duunia kaikki niitä vuosia. Eikä siihen voi tulla noin vaan kuorimaan kermaa. Se tuli lavalle aika pahasti päissään ja mä potkaisin sen alas. Se oli aika korkee stage ja se hukku sinne vellovien ihmisten sekaan. Jotenkin se oli niin kiihkee tilanne että mä unohdin sen. Jossain vaiheessa mulle iski kauhu että onks se nyt kuollu kun mä en nähnyt onks se tullut ylös. Mutta onhan se jossain esiintynyt vieläkin. Ei kai se kuollu.
K: Tinkimättämyys ja muu... Ihan varmasti tekin ootte kokeneet ahdistusta ja painetta. Sen takia ihmiset rakastaakin teitä, ne näkee sen. Bluesissa on termi "have you paid your dues" eli onko oppirahat maksettu. Asiat ei kuitenkaan tuu itsestään, tietä on kuljettava.
K: On ne totta mutta onhan paisuteltukin. Pölypilleristähän sanotaan että se on maailman nopeimmin tehty levy.
S: Niin että nauhoituksissa kesti vähemmän aikaa kun...
K: Niin että se levy kestää kauemmin kun sen tekeminen kesti. Eli kun leikataan biisien välinauhat niin siitä tulee pidempi. Eihän se nyt ihan niin ole; se on myytti. Se ei oo kyllä myytti että Pekka Nurmikallio Microvox- studiolta oli hirveen ennakkoluuloton. Attehan mut sinne studiolle roudas. Ne oli vielä jotain Juicen studioaikoja ja mä tein siinä sivussa. Mä olin hyvin ujo; mulla ei ollut silloin mitään imagea suojanani. Mulla oli vaan biisit jotka oli helvetin tärkeitä. Pekka näki tän ja se antoi mulle kaiken tilan. Se ei koskaan vähätellyt ja naureskellut mulle vaikka mä en ollu silloin mitään. Tää Puinen -levysessiot ja nää, mulla oli huimia ideoita kun mä tulin viulun kanssa sinne...
S: Siitä levystä mä olen aina halunnut kysyä. Se oli varmaan silloin aika shokki kriitikoille?
K: Se oli aika mieletön shokki. Varmaan parhaiten kuvaa se että Epe´s Music Shop oli silloin suomalaisen rokin ykköslevykauppa ja Epe oli aikamoinen vaikuttaja. Se että kuinka pahasti se repi rikki ja ärsytti jotain linjoja... Multa oli siis tullut Jatsin Syvin Olemus ja Vedestä Nousee Kasvi joka oli jo vähän niinkuin että mikä tää on? Sitten tuli seuraava levy ilman ennakkovaroituksia, ei mitään pressiä tai muuta. Mulle on kerrottu että Epe tilas levyä kauppaansa ja sit kun ne kuuli sen niin ne kieltäyty myymästä sitä. Ne kieltäyty myymästä sitä! Se oli niin pahaa kuluttajien kusetusta. Jos sä kysyit sitä niin ne sano että on semmonen tullu mutta me ei voida myydä sitä koska se on moraalitonta, silkkaa huijausta. Ei se edes loukannu mua, mä tajusin että siinä on jotain historiallista. Rock ´n roll on muka vapaata, siinä on lupa tehdä asioita. Paskat!
S: Tuo on aika hauska juttu miten Epe suhtautui siihen.
K: Tänä päivänähän Epe nauraisi asialle ja ymmärtäisi sen. Mutta mä lähdin semmoselle uralle jota kukaan ei ollut tässä maassa aikasemmin tehnyt. Sellainen pelottaa ihmisiä. Ja ne taas on niitä asioita joita te minussa arvostatte. Filosofisesti voi sanoo että jokaisen ihmisen täytyy saada olla sellanen kun se on. Ja se on arvokas sellasena kun se on. Jos mä jälkeenpäin ajattelen sitä viulubiisiä, joku Puinen Koira...
S: Mä muuten pitkän aikaa kelasin että mikä se on mut sit mä hokasin että se on viulu äärimmäisenä.
K: Joo. Sitä painetaan ja vedetään hitaasti. Se oli mun tuskaani! Mä en pystynyt ilmaisemaan joitain puolia itsessäni. Oli jotenkin niin kipeetä ja vaikeeta saada mitään ulos. Tulee mieleen joko Yoko Ono kirkumisineen. Mutta kuinka tärkeetä se olikaan mulle tehdä sitten. En mä todellakaan ajatellut että myykö se.
S: Sehän on ihan toisarvoinen seikka niissä.
K: Mulla oli tunne että joku tavottaa tän eikä mulla ollut mitään muuta keinoa ilmaista itteeni. Se oli avatgardea tai jotain. Se oli mulle totta, se oli mulle elämän ja kuoleman kysymys julkaista se levy. Jotenkin tämmöset virtaukset on niitä mistä on aika vaikee puhua mutta jotka loppujen lopuksi säätelee missä oikeesti mennään. Oonhan mä tällaisten asioiden takia kokenut olevani marttyyri ja väärin ymmärrettykin. Se kasvatti... Kun mä olin umpikujassa, mä istuin alas ja mietin että ei mulla oo mitään hätää. Kukaan ei kiellä mua ottamasta kitaraa käteen ja tekemästä biisejä. Mä oon hengissä! Mä voin kävellä ja syödä! Ei mitään hätää. Ne on vaan omassa päässä ne rajoitukset. Jotain tällaista Puinen -levy viestii. Se on vitun vapauttava kokemus mulle tänäkin päivänä.
S: On muuten hauska kuulla. Puisen levyn jälkeiset soolot on just sen kuuloisia että se levy on ollut iso juttu...
K: Se jotenkin repi auki kaiken. Se oli niin rohkee liike musiikillisesti... Nyt mä sauhuan vähän ja puhun sivu suunikin mutta hällä väliä.
K. Aika jännä... Meillähän oli se Revival -projekti. Ne levyt oli niin neuroottisia ja välillä se lähestyminen oli niin väärä... Ei tätäkään pitäis sanoa mutta mä en tykkää niistä itte.
S: Niistä Revival -levyistä?
K: Niin. Niissä on tiettyä ahdistusta joka ei kuulu siihen kamaan. Mä en ollu studiossa tarpeeksi kasassa. Studiossa kuitenkin täytyy olla hyvä fiilis. Keikoilla voi olla välillä paskoissakin fiiliksissä. Sä voit lähtee sieltä tyytyväisenäkin jos jengi on tykännyt. Studiossa asiat näkyy vähän toisessa valossa. Revival toimi livenä hyvin mutta mä koin että mua painostettiin. Mutta itse asiassa meillä oli hittisinglejäkin. Tää Onnenpoika -sinkku oli listojen ykkösenä 1983. Se oli listan ykkönen ja meillä oli keikkasukseeta. Mut mä en näin meidän kesken sanoen oo tyytyväinen niihin levytyksiin. Ne tuli tehtyä väärässä ilmapiirissä ja hätäsesti. Nopeus ja spontaanius ei oo sama kun että tekee paineessa. Singlelistan kakkosena oli muuten Paul McCartneyn ja Stevie Wonderin Ebonian Ivory. Mä ajattelin että nyt on asiat kohdallaan.
C: Entä mitstä jutuista olet ylpeä?
K: Monet jutut tuntuu tosi hyviltä. Se on tavallaan sateenkaari tai spektri, kaikki ne on rakkaita. Hirveen vaikee ruveta nostamaan mitään.
C: Urasi muodostaa kokonaisuuden. Missä vaiheessa polkua olet?
K: Jos mä puhun tiestä niin se on kuitenkin polku joka valkenee sitä mukaa kun sitä menee eteenpäin. Kun sä katsot taaksepäin niin sä huomaat että mä tein tota ja olin tossa. Jeesus, tossa oli mieletön kurvi... Se on taiteilijan tie. Jotkut jutut on onnistuneet paremmin teknisesti. Tänä päivänä mulla on hyvä studio, Savonlinnassa oleva Walltone. Tänä päivänä tuntuu hirveen vaivattomalta tehdä levyjä. Ne soundaa hyvältä hirveen helposti. Toikin on tosiaan päivässä tehty tuo Hirttämättömien levy. Kuvittele!
S: Se on kyllä todella nopee.
K: Silti se toimii. Se on ihan kuunneltava. Jossain vaiheessa me tehtiin JJ-studiolla. Ooksä ollu siellä?
S: Itse asiassa hassu yhteensattuma. Me tehdään nykyään kaikki levymme JJ:llä Juuson kanssa.
K: Ihan totta? Mä koin että se oli vaivalloista. Se tuntuu hyvältä teille?
S: Kaikki aikasemmat studiot on olleet sellasta kolmen markan räpellystä. Äänittäjä on sanonut että juu juu, ihan hyvä eikä oo panostanut koko hommaan. Juuso mikittää tarkasti ja se on sellainen isähahmo. Todella rauhallinen.
K: Niin onkin. No, sitten mä en sano enempää. Mä taas en oikein ollut tyytyväinen Juusoon. Se oli snadisti hidas, itse olin että hei hei, tehdään tähän tämmönen ja se on että nooo... Mulla alkaa sellainen keittään.
S: Se verkkainen homma on ehkä meidän juttu.
K: Tää on näitä temperamentti-eroja. Ja älkää vaan vaihtako sillä tuntuu toimivan hyvin! Ai te teette Juusolla... Mä koin että jotakin siltä puuttu semmosta rytinää ja vauhtia.
S: Juusolla tehdyistä levyistä tuli mieleen, ihan anekdoottina, tuo Vedestä Nousee Hai.
K: Nää on just sellaisia asioita että kohta mä suljen suuni ja lähden syömään kalakeittoa. Naisista puheen ollen, daami soitti neljäksi syömään.
K: Tässä on se dialektiikka että piste on hyvä sana. Voi olla että se liikkuu johonkin suuntaan mutta mulle piste on siinä mielessä kiinnostava olotila että sillä ei oo ulottuvuuksia. Enemmän ja enemmän on sellainen tunne että ei oo aikaa, paikkaa eikä historiaa. Ei mua kiinnosta se niin paljon että mitä tulee tapahtumaan tai mitä on tapahtunut. Oasis laulaa Be Here Now. Sä lakkaat huolehtimasta asioita... Sä huomaat sen että jollain tasolla sitä aina skitsoilee. Mutta vähemmän ja vähemmän. Elämä muuttuu kauheen helpoksi ja kauniiksi. Jokainen hetki on mittaamattoman arvokas. Sulla, hänellä ja mulla on oma tie. Me voimme kattella sitä eteen- ja taaksepäin mutta se ei merkitse mitään. Se piste, tää hetki, on kaikki. Mä päättäsin tän haastattelun tähän...
S: Tuo on kyllä äärimmäisen hyvä loppu.