12.6.2000 Helsinki
(se sama vanha kusipää (Osa 1.5))
Siinä sitten odoteltiin hikisinä Vilkkumaan jäljiltä ja mä
yritin asetella sitä jäljellä olevaa tulppista niin et se
sais osakseen mahollusimman vähä damagee mun
ei-enää-niin-valkoisen-mutta-yhä-viattoman-progandavapaan-
kangasreppuni sekä Neidon repun väliin siihen ritsille.
Löhähdettiin pian siitä seisoskelemasta alas jutustelemaan
niitä näitä siihen keskelle eturiviä.
Pari tyyppiä siinä hieman silmäili, tai ehkä minä vain
vainoharhaisesti/toiveikkaasti niin kuvittelin, ajattelin et
ehkä neki ois halunnu puhuu.Oisin mielelläni jutellu niitte
kaa tai jotain. Ujo kun olen niin en mene ahdistelemaan.
Aika kului siinä leppoisasti kun tällainen nuori [about 5v.]
vaalea mieshenkilö liittyi seuraamme. Toki hän oli enemmän
kuin tervetullut.
His eyes remind me of childhood memories when everything was
as fresh as the bright blue sky.
Isukki siinä aluksi yritti saada jälkikasvuaan suuntaamaan
mielenkiintoaan muualle jopa jäätelönkin avulla. Poika oli
kuitenkin aivan liian kiintynyt Neitoon.
Silmät loistaa, sormet kipristelee, suu vääntyy yhä
uudelleen hymyyn kuolan valuessa & kädet kiertyvät uuden
ystävän ympärille.
Minusta hän ei paljon välitä. Lapset useimmiten eivät. Osa
tuntuu jopa pelkäävän minua. Kaikki tuon pienen suuren
ihmisen kehonliikkeet (ja etenkin kasvojen) muokkautuvat
täysin tunteiden mukaan.Näen helposti hänessä kuten aika
usein ennenkin jotain niin puhdasta, jotain sellaista minkä
olen jo kai menettänyt enkä saa ikinä takaisin. Kuitenkin:
Aina kun jotain menettää, saa jotain tilalle.[Oh
re-he-he-ally] Lapsi on jollain lailla ythä ujo kuin minä.
Lopulta, painostuksen alaisena poika tervehtii myös minua.
Sydämeni hyppää halkeaa onnesta.
Sitten roudaria alkaa lähestyä lavaa ja meteliä syntyy
laitteiden testauksesta ja virittelemisestä.
Isä kertoo pojalleen, että on aika lähteä tai tämän kuulo
saattaa kärsiä. Tämä ei meinaa lähteä,mutta vakuutamme näin
olevan parasta. Hän yrittää kyseenalaistaa meidän neuvomme
horjuttamalla luotettavuuttamme:entä teidän korvat?
Me tietenkin käytämme korvatulppia. [Ja paskat.]
En käytä korvatulppia, koska ne mässää äänen soosiksi ja
ovat epämukavia. Olen kokeillut eri malleja ja silleen, mut
ei tykkää. Korvsitani on kyllä välillä tullut verta, mutta
ei ole vielä kuulo kokonaan mennyt. Nupit kaakkoon!
Lapsi rutistaa Neitosta kuolaten&sotkeutuen tämän hiuksiin
ja parivaljakko isä-poika hyvästelee meidät.
This is Apulanta, the most powerful rockband in the world.
It can blow your head clean off. You must ask yourself one
question:"do I feel lucky?" Now do you...punk? [Joskus. Enää
en tiedä.]
Nousemme ylös piristävän vierailun jälkeen katselemaan
roudareiden menoa. Hemi organisoi alkuun asiantuntevasti
johtoja ja sen semmoista sälää. Joukkoon liittyy pari muuta.
Pian lavalle työstetään antiikin tyylisiä, ah, niin
symbolisfilosofisia patsaita&öö...kaiteita (tai miksi niitä
sitten nimittäisikään tällä kertaa). Patsasnaiset (osa
tietysti tynkäkäsiset...toisaalta tämän saattaa johtua
roudaamiseen kohdistuvista säästöistäkin..=0) hurmaavasti
teipattuna alustaansa valkosella
ei-bofu-mut-kuitenki-aikas-leviää teipillä. Uljaat
babylonialaisjellonat ja Veronan parvekkeet mieleentuovat
kaiteet. Edeellä mainitut asetaan ällistyttävän nopeasti ja
täsmällisen symmetrisesti selvästi tarkkaan suunnitelluille
paikoilleen. Sitten lavalle tunkee heeboja kuin kissoja
allergikon syliin. Heitä on parhaillaan lähemmäs
parikymmentä. Vaikutelma on absurdi; joku nyplää tuntuu
mjodon kiinni ja otinen kiskoo sen irti. Ei siinä mitä, en
kyseenaliasta etteikä olisi ollut tehokasta ja aikaansaavaa
porukkaa.
| 
