12.6.2000 Helsinki
(se sama vanha kusipää (Osa 1.2))
Laitan reppuni lavan aitauksessa sopivalla korkeudella
olevalle tasolle.
Siinä sitten pogoilin varsin estottomasti Vilkkumaata
kuunnellen kunnes sain päähäni: "haa, AL-miehillehän vois
taas hommata ruusuja kiitokseksi kaikesta..."
[D'oh!...kaikkea sitä päähän tulee]
Niimpä pyydän Nosturin gegellä tutuksi tullutta neitosta,
jonka seurueessa tänne saavuin (Seurue tosin kettuuntui
odottelemaan siinä vaiheessa kun alkoi sataa ja heitä ei
enää sen koomin tänä iltana näkynytkään. Heille Sade on
kovin vaarallista, koska tällöin heidän elintärkeä
savukkeensa voisi vaikka SAMMUA.), pitämään paikkaani kun
lähden questilleni. Tämä tarjoutuu jopa maksamaan osan
ruusuista!
Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi
Kukkakauppoja ei vaan ole näköetäisyydelläni
missään...vaihdan radikaalisti suuntaa ja vartin kuumeisen
etsinnän jälkeen löytyy kukkakauppa. Tietenkin tämä on
kiinni. Muistan ohittaneeni jonkinlaisen ruukun
päiväkakkaroita (lempikukkiani) josita varmaankin olisi
kenenkään pahastumatta mahdollista lainata paria
muistuttamaan lajin yksinkertaisesta kauneudesta.
Suunnatessani kulkuni takaisin toria kohti hieman allapäin,
silmiini osui oikea kätkeyttä paratiisi.
Tässä ihmisten muurahaiskehossa, jota joku oli ilmeisesti
husinut pahemminkin kepukalla, autojen valtaamassa
kaaoksessa...löytyi rauhan oasis, kuin tietämätön kaikesta
tästä.
Paviljonki, joka paljasti likaisen harmaan betonin
sisuksista puutarhan. Kyseessä oli jonkin halvan (70mk/yö)
motellin piha. Katsoin arkaillein sivuilleni, mutta maailma
ympärilläni oli täydessä vauhdissaan. Minä olin pysähtynyt.
Astelin varovasti, joskin varmasti sisälle. Ohitin autoille
tarkoitetun zapin. Puutarha oli talon ikkunoiden ympyröimä.
Mutta ikkunoista ei näkynyt yhtään elävää sielua.
Liikenteen ääni on kaikonnut epämääräiseksi kohinaksi.
Kuin aika on pysähtynyt. Katson kauniita puisia penkkejä ja
erilaisuuttaan korostavaa uskaliasta kukkaloistoa.
Nämä ovat niitä kukkia joita tavallinen kauppa ei voi
hyllyilleen vangita. Tämä olisi hyvä paikka kuolla. On tässä
tarpeeks' jo elettykin. Hieman haikeana jättämään
satumaatani puistelin itseni valveille ja valitsen sopivan
kukkalajikkeen. Tai voi hyvinkin olla että kukat valitsevat
minut. Katkaisen kolmen tummanvioletin tulppaanin paksun
varren hermostuneenärstyneenujona...katkeamisen ääni tuntuu
päässäni patarummulta.
Kokoan itseni ja kukat, vilkaisen noustessani ylös vielä
tätä kaikkea loistoa ja pakenen.
Voit katkaista linnun siivet kateudesta
Kaiken kauniin päälle pedot laskeutuu
En katso taakseni enää. Turha hetkiä on pidentään.
Siirryn takaisin Hellsinki-ulottuvuuteen ja kiidän torille.
Pääsen flegmaattisen lauman ohi ällistyttävän helposti
paikalleni. Ihmettelen millä ihmeellä saan tälle kertaa
kukat kestämään vielä jonkin aikaa.
Neitokainen tarjoaa osuuttaan kukista, sisäinen
antikristukseni ja arkkienkeli vetävät matsin ja varsin
epäsothparkmaisesti päätyvät tasapeliin. Kerron nyhtäneeni
kukat kuolemaan epäonnisen ykistyisyrittäjä paran
motellinpihasta, jonka eteen toinen on nähnyt paljon vaivaa
& työtä. Kurkkuani kuivatessa Paavo Nurmi- imitaationi
jälkeen kaivan esiin lähdevesipulloni jolloin neitokainen
saa ahaa-elämyksen: "Kas, laitetaan tulppaanit veteen." Ja
näin käy. Pogoilen ja jopa moshaan piisin pari, kunnes
neitokainen pysäyttää riehumiseni. Automaattisena reaktiona
pyytelen anteeksi (olen luultavasti tapani mukaan heitellyt
pehkoani hänen näkökenttänsä eteen tahi vahingoittanut
fyysisella tavalla epähuomiossani), mutta keskeytän
litanjani hänen osoittaessaan sormellaan syrjempään. Syyn
näenkin juuri ja juuri: Cadillac on saapunut.
|
