AIVAN KUIN KAIKKI MUUTKIN

Mikko Metsämäki, Rumba 21/98

8/10

Apulannasta on tullut "kulttuuria". Kun Helsingin Sanomat nostaa viikonloppunumeronsa kulttuurisivujen ykkösaiheeksi rokkibändin ja TV1:n kulttuurimakasiini Kaken pesula kutsuu Toni Wirtasen keskustelemaan kulttuuriministerin kanssa hallinnonalan ongelmista, minkä muun johtopäätöksen tästä voi vetää. Marginaalista mainstreamiin matkannut Apulanta ilmentää laajemminkin sitä, kuinka valtajulkisuus on viimeisen vuosikymmenen aikana antanut rockille hovikelpoisen taiteenlajin statuksen.

Kaiken hössötyksen keskellä kannattaa muistaa, että Apulannan konsepti on periaatteessa hyvin simppeli. Suoraviivaista rockia soittavat kolme kundia ovat vain saaneet kuvionsa kuntoon paremmin kuin 99 prosenttia muista alan yrittäjistä.

Uudella levyllään hajoamishuhujen hetteiköstä studioon suunnistanut yhtye on omien sanojensa mukaan pyrkinyt uusiutumaan ja pääsemään irti itsestäänselvästä hittitehtailusta. Todellisuudessa Apulannan linjanmuutos ei ole mitenkään massiivinen. Kitarat surisevat vanhaan malliin, vaikka ripaus rauhallisuutta ja hyppysellinen hypnoottisuutta antavatkin yhtyeen musiikille uusia ulottuvuuksia.

Uudellakin albumilla soi nippu nasevia ralleja, joista moni voi vielä nousta myyntitykiksi. Teit meistä kauniin ei ole levyn ainoa hittibiisi. Jätettäköön biisinnimien arvuuttelu kuitenkin muille ­ levynkanteenhan kappaleita ei ole painettu. Hyvien biisien ohella Apulannan salaisuus on edelleen orkesterin karismaattisessa "voimassa", joka syntyy oudon eleettömästi, ilman alleviivattua rähinöintiä.

Jorma Jortikka, Soundi 11/1998

4/5

Nämä kaverit ovat rocktähtiä. He riehuivat lokakuun puolivälissä Jyrkin hittikilpailussa alasti ja rikkoivat soittimia. Sitten he julkaisevat albumin, jossa yhdelläkään laululla ei ole nimeä, vaan pelkät järjestysnumerot. Kovia jannuja.

Perusjutut ovat kovilla kavereilla tallella. Kappaleet noudattavat tutuksi käynyttä Apulanta-rakennetta, jossa hiljaiset osuudet vuorottelevat äärimmäisten energiaryöpsähdysten kanssa. Ratkaisu ei ole uusi keksintä, eikä varsinkaan Nirvanan käsialaa, sillä se on periytynyt bändisukupolvelta toiselle. Silti se kuulostaa aina yhtä tehokkaalta.

Apulannalla on ollut voimakas halu uudistua, ja se on tapahtunut sopivan pienin askelin. Sovituksiin on uhrattu enemmän ajatusta, sillä suoraviivaisten rallien sekaan on sujautettu sekalaisia rytmikonenaksutuksia ja muita hälyääniä. Biiseissä on aiempaa enemmän pikku yllätyksiä. Kitarasoundi on lämpimämpi kuin aiemmin. Ei mitään mullistavaa, mutta sopivasti herättämään kiinnostusta. Idioottivarmat hitit albumilta ehkä puuttuvat, mutta ei täytebiisejäkään ole mukana. Tasainen kokonaisuus on ollut tärkeintä kundeille. Apulanta haluaa olla vaarallinen yhtye. Ja se on sitä ilman ylimääräistä sekoiluakin.