Tähän ralliin syntyi ensiksi kertosäkeen loppurivi. Sisällä syntyy syöpä. Se luki monitorini reunalla pienellä lappusella pitkän aikaa. Minusta se on aika kova lause. Sisällä syntyy syöpä. Tuo lause jäi pyörimään mieleen ja olihan siitä pakko sitten biisi vääntää. Syksyn toisen session satoa lokakuulta.

Sävellyksellisestihän tämä on aika suoraa rockia ilman Apulanta-kliseitä. Kokonaisuudessaan Syöpä syntyi varsin nopeasti ja kivuttomasti, niinkuin hyvillä biiseillä monesti on tapana. Jos biisiä joutuu "pusertamaan" siitä ei yleensä tule kovin hyvää. Ensin Syöpään putkahti kertsi, sitten alun uikutus ja viimeiseksi säkeistö. C-osa muotoutui itsestään kämpällä Sipen kanssa rallia hinkatessa. C-osa oli alunperin hiukan erilainen, mutta soitettuani sen väärin studiossa tuottajamme Jyrki Tuovinen pakotti jättämään sen siihen muotoonsa.

Minulle Syövän sanoissa kiteytyy Kiilan syvin olemus, ja siksi olikin tärkeää laittaa se avausraidaksi. Tämän rallin lyriikka on varsin suoraa ilmoitusta. Ei siinä ole kummemmin koristeltu asioita. En halua enempää lähteä ruotimaan tilannetta, joka Syövän synnytti, mutta uskon, että kyllä Te sen sitten huomaatte kun kohdalle osuu. Ellei ole jo osunut. Syövässä soi Musamaailmasta lainattu Orangen 50 W nuppi, Telecaster ja Schecterin Blackjack 7. Taitaa siellä olla raita MesaBoogietakin.

Tämä on toukokuun sessioiden satoa. Silloin oli kauhea paine kirjottaa ns. hittibiisiä kesä-EP:tä varten ja tuohon koitokseen tuli laadittua kaksi ehdokasta, tämä ja Vasten mun kasvojani. Vasten meni EP:lle, ja se taisi olla oikea valinta siihen käyttöön. Minusta tämä on silti parempi biisi, huomattavasti. Oikeastaan tämä on minulle tavallaan rakkain koko Kiilalta. Vaikka tämä eroaa Vastenista radikaalistikin, on tämä silti sen isosisko - kauniimpi, vaatimattomampi, herkempi, viisaampi ja vanhempi. En tarkoita vanhemmalla fyysistä ikää, vaan aikajännettä, jota kappale käsittelee.

Minusta tässä on paras bridge mitä Apulannan missään biisissä ikinä. Muutenkin pidän aika paljon melodian suurista nousuista ja laskuista, joita tässäkin on. Eihän tuo "progeosa" oikein kulje koko aikaa, mutta on siinäkin hetkensä. Sen jälkeinen lead-riffi on minusta aika kaunis, vaikkakaan se ei ole sama mitä alunperin kipaleeseen kaavailin. Tämän veisun pohjathan äänitettiin tosiaan jo toukokuussa, mutta kipale viimeisteltiin vasta syyskuun sessiossa. Juuri tuo lead-riffi jäi elokuulle ja sehän jurkeles unohtui kesän mittaan. Jotenkin noin se meni, mutta minusta se ihan originaali oli vieläkin parempi.

Sanat ovat tämänkin kappaleen avain. Minusta niissä on jotain syvää surua, sellaista väistämättömän hyväksyntää tietäen, ettei mennyt kauneus enää palaa. Jokaisella on tietysti oma tulkintansa, ja vasta niiden tulkintojen myötä kappale saa lopullisen muotonsa. Tuo sana-assosiaatio "tanssia miinakentällä" kumpuaa eräältä aikaisemmalta b-puoleltamme nimeltään Tulva. Siksi laitoin siihen sanan "taas" mukaan muistuttamaan alkuperäiskäytöstä. Tässä soi Randallin RM-4 moduleinaan Recto ja Blackface. Kitaroina Schecterin Blackjack-7 ja Danelectron joku halpisluuttu.

Tämä ralli syntyi heti syyskuun sessioihin, eli ensimmäisiin, jotka meillä oli varsinaisesti Kiilaa varten.

Joskus on kertakaikkiaan pakko soittaa riffejä. Minä tykkään niistä. Riffistä tämäkin lähti. Löysin sitten puhelimeni muistista kertsin, jonka olin joskus lallattanut sinne autossa ja ajattelin niiden sopivan yhteen. Tämä tuntui jo ensimmäistä kertaa treeneissä soitettaessa helkkarin hyvältä. Muistan kun soitettuamme tämän vain katsoimme Sipen kanssa toisiimme ja semmoinen hymy levisi molemmille. Tuli sellainen järjetön hyvänolontunne, jonka saa vain siitä kun tietää juuri tehneensä perkeleen kovan rallin. Sitä tunnetta on aika vaikea kuvailla, mutta jokainen bändissä soittanut kyllä tietää mitä tarkoitan.

Soitettuamme tuota riffiä muutaman tahdin verran tajusimme heti, että kyllähän tässä on oltava tomikomppi hyvässä Metallica-hengessä. Larsin laarista kaavittiin happea ja laitettiin kertsiin Tamperetta sekaan. Lisäsimme melodiaan paljon laimentamatonta Heinolaa ja siinä se sitten oli. On tuo diskobiitti aika härski, mutta kyllä siitä vaan joka kerta tulee niin mahtava fiilis, ettei voi kuin hymyillä vaan.

Sanoituksellisesti tässä ruoditaan ihmissuhdetta, joka on ajautunut tilaan, jossa molempien defenssit ovat niin tapissa, ettei kummallekaan jää tilaa tai energiaa huomioida toisen näkökulmaa. Tiedätte varmaan semmoisen tilanteen, jossa toisen pitäisi antaa periksi, mutta jotenkin asiat ovat jo tulehtuneet liikaa, eikä enää pysty. Onko mikään suurempaa tuhlausta, kuin tuhota jotain kerran kaunista vain oman ylpeytensä takia? Tässä soi Randallin RM-4:n Recto ja Blackface. Ruoskana oli eksklusiivisesti Schecterin Blackjack-7.

Minulla on joku kummallinen fetissi noihin riffeihin, jotka soitetaan about 12 nauhan kohdalta ja juurisävel on vapaa kieli. Apulannan tuotannossa on kokonainen aikakausi, joka perustui niille. Tähän jatkumoon halusin kirjoittaa veisun myös Kiilalle. Tavallaan teimme retroa itsestämme heti kärkeen, eli syyskuun sessioihin.

Sävellyksenä tämä on aika perinteistä Apulantaa, joskin tässä on aika saakelin hyvä ja uudentyyppinen bridge. Harmitti suuresti, kun tämä biisi piti vetää H-mollista. Jotenkin kuulin tässä vanhan kunnon E-mollin, mutta ei tätä olisi pystynyt vetämään siitä millään. No, eipä sitä varmaan "käytössä" huomaa. Hieno soolo tässä on! Telecaster, Whammy, Rat ja pöytä. Muuta ei tarvita. Periaatteessahan tähän olisi voinut vetää semmoisen perinteisen kolmen kitaran vallin, mutta minusta se ei ole kovin aggressiivinen, vaikka iso onkin. Minusta tuo kertosäe rokkaa aika hyvin juuri tuollaisena.

Kirjoitin nämä sanat Hietaniemen hautausmaalla, jossa olen viime vuosina paljon kirjoitellut. Siellä on jotenkin kaunis ja rauhallinen tunnelma. Pala hiljaisuutta ja tyyneyttä Helsingin yleisen paskuuden keskellä. Jokainen, jolla on ollut paniikkihäiriö tietää mistä tässä puhutaan. Tosin tulkitakin saa, ja pitääkin. Tässä soi MesaBoogien Studio-preamppi (vai mikähän jurkele sen tyyppi on), Telecaster ja Schecterin Blackjack-7.

Viimeisenä biisinä koko levylle syntyi Armo, joka nimensä puolesta edustaa Apulannan piplia-henkistä mahtipontista linjaa, jolla kuitenkaan ei ole mitään tekemistä rippikoulun tai ehtoollisen kanssa. Olin alkuun kelaillut hiukan toisentyyppistä biisiä, mutta sitten tuli vain vahva fiilis, että ei saakeli, nyt on tehtävä semmoinen eeppinen ralli, jossa on maailman dramaattisin kertsi ja kunnon viulut. Onhan se aina hiukan kornia tehdä näitä tämmöisiä virsiä, mutta kun niitä sitten kuuntelee, niin kyllä toimii! Tuntuu vain, että monesti kyynisyytemme tekee koskettavuudesta kiellettyä.

Minä tiesin, että haluan kirjoittaa suuren kappaleen. En tarkoita samanlaista suuruutta, kuin oikeasti lahjakkaiden säveltäjien luoma suuruus, vaan semmoista tietynlaista vahvasti tunnelatautunutta melodiaa, joka (toivottavasti) koskettaa meitä. Tämä on minun tulkintani suuruudesta. On mauton modulaatio ja kaikkea. Oli suuri kunnia, kun saimme Anssi Tikanmäen kirjoittamaan jousisovitukset tähän kappaleeseen. Kun sitten pääsimme alkuun noissa jousimeiningeissä huomasimme yhtäkkiä, että jurkeles, miten tuohon ja tuohonkin sopisi. Syntyi samanlainen kierre kuin sipsejä syödessä. Ei pysty lopettamaan.

Tämän kappaleen sydän ovat sanat. Minusta tässä kahden säkeistön, kahden bridgen ja kertosäkeen muodostamassa kokonaisuudessa on parasta jälkeä, mitä minä olen kirjoittanut. Erityisesti toinen säkeistö on suoraan minun sydämeni avattuna ja verissään, kuitenkin vielä elossa. Tiedättehän sen tunteen, kun jotain kovin rakasta ja kallista katsoo syvään ja näkee vain muiston kauneudesta. Näkee kaiken, joka on ollut, mutta joka on hiljaa kuihtunut ja makaa tuskissaan edessä. Yrittääkö elvyttää? Yrittääkö korjata? Milloin tietää, että on tullut aika tunnustaa totuus, vaikka se olisikin tuskallinen? Kirjoitin sanat joulukuun ensimmäisellä viikolla autossa. Ulkona oli kauhea räntäsade ja vallan helkkarin pimeä. Armon lauloin Johtoääni-studiolla joulukuussa. Soitin sille Les Paulia Randallin ja MesaBoogien läpi. Tämmöistä kappaletta ei voi eikä saa soittaa seitsemänkielisellä.

Jottei kappaleiden nimistö pääsisi keventymään, oli pakko laittaa tälle nimeksi Usko. Tämä ralli syntyi muistaakseni lokakuun sessioihin. Tämä tuntui tosi hyvältä kämpällä, mutta pitkään studioversio oli jotenkin hengetön. Minusta on hienoa, että Sipe soittaa kerrankin rumpuja Amerikan malliin, eli paljon basaria. Alunperin tässäkin oli tampere-komppi, mutta sitten kelattiin, että eiköhän se ole jo tehty/kuultu Kiilan osalta ja niin kertsiin vedettiin tuommoinen monisäikeisempi mättö.

Tässä on minusta aika hyvä riffi, jälleen kerran 12-nauha ja vapaa kieli pohjana. En minä tiedä miksi semmoisia on niin kiva vetää, mutta onko sillä sitten niin väliäkään. Jönde tulitti hienon bassokuvion tuohon säkeistöön, jonka päälle oli helppo rakentaa. Eihän tässä oikeastaan ole kuin yksi kitara sen lisäksi. Se on minusta hienoa. Vähän, mutta oleellista. Olin laulamassa tätä Johtoäänellä joulukuussa, kun Tuovisen Jyrki oli hoitanut jostain Guitar Rigin demoversion. Siinä oli kerrankin mahtava kitarasofta! Tuo säksätys löytyi sieltä. Oli aivan pakko laittaa semmoinen levylle, kun kerran niin hienosti päkättää. Lainasin jonkun kitaraa ja löin sitä tahdin ykkösellä. Soundi hoiti loput.

Lyriikaltaan tämä poikkeaa Kiilan muista veisuista aika paljon. Tämä ei ole niinkään semmoista itseanalyysia, kuin ympäröivän maailman ja sen ilmiöiden tarkastelua. Monesti minusta tuntuu, että me olemme matkalla johonkin varsin tylyyn paikkaan, jossa ei juuri virsu nouse tanssiin. Kaikki merkit ovat esillä, mutta kukaan ei tee mitään. No, enpä ole itsekään muita parempi. Totesinpahan vain asian. Tässä on yksi avainrivi, tässä biisissä. Oikeastaan se on varsin hyvä, sanoisinko helmiäinen.

Tässä soi MesaBoogie, Musamaailmasta lainattu Bogner sekä luonnollisesti Rat. Kitarana on eksklusiivisesti Schecterin Blackjack-7.

Tässä on taas semmoinen ralli mikä toimii niin hiton paljon paremmin elävänä. Tässä on varmasti kummallisin säkeistö, mitä missään Apiksen biisissä. Minulla oli pyörinyt tuo "lisäosake" mielessä jo kauan. Itse asiassa se löytyi puhelimen muistista. Minusta se oli niin hyvä, että ajattelin kirjoittaa sen ympärille biisin.

Minusta on hienoa, ettei Sipellä ole tänäkään päivänä hajua siitä, mitä tuossa säkeistössä soitetaan. Siinä menee riffejä ristiin, välillä päällekkäin, välillä ohi. Ja siinä päällä sitten laulu kahdesta oktaavista, ihan itse rakkaudella vedetty, ei tietokoneella runkittu. Kertsissä on minusta aika hyvää Heinola-punkkia. Jotenkin tuo osuu ainakin minuun. Tiedä teistä sitten. Hienona ominaisuutena on pakko mainita C-osa, johon Jönde soitti bassolla väärän riffin. Tuovinen sitten vaati, että se on jätettävä. No, mikäs minä olen hänelle vastaan sanomaan?

Tämän kipaleen sanoitus on niin henkilökohtaista avautumista, ettei taas tottakaan. Minulla oli hiukan huonot ajat tätä kirjoitettaessa. Toisaalta oli kauhea into tehdä levyä, josta olimme kollektiivisesti todella innoissamme, mutta toisaalta moni asia sisällä oli menossa päin helvettiä. Törmäyskurssilla. Tätä sanoittaessani minua rupesi vituttamaan, että aikanaan kirjoitin Irinan biisiin rivin "mun elämä luisuu pois enkä mä saa sitä virtaa katkeemaan". Tähän se olisi pitänyt laittaa.

Tässä soi Randallin RM4, Rat ja Schecterin Blackjack-7. Itseasiassa tuo kitaramuuri, joka on minusta aika saakelin murskaavan iso, on vedetty yhdellä kielellä. Olen jotenkin lämmennyt siihen tekniikkaan viime aikoina. Alkuriffissä kuulee hyvin, miten epävireeseen ala-H menee, kun sitä roimii kunnolla.

Routa kirjoitettiin heti ensimmäiseen sessioon syyskuulle. Tämä kertosäe on niinikään puhelimen muistin kätköistä. Minusta se on aika hieno. Alunperin olin joikunut sen demokäyttöä varten sanoilla "Won't you please understand, that I'm going it all around". Ei mitn järkeä, mutta tuollaisella Remu- englannilla on hyvä demottaa biisejä. Saa ainakin sanat taimattua hyvin melodian kanssa. Onhan tämä tavallaan aika lussu biisi, mutta olen niin varma näistä sanoista, että uskon niiden tuovan riittävästi voimaa biisiin. Tässä olisi voinut kulkea perinteistä särövallin tietä, mutta olisiko se ollut pikkasen itsetarkoituksellista?

Routa lähti kertosäkeestä, jonka jälkeen syntyi alkuriffi. Taattua 12- nauhan nurkilla hiippailua. Välillä on hauskaa kiertää ja kieltää perussointukulkuja soittamalla ne kummallisesta kohtaa kummallisilla otteilla. Sitä hetken ajan luulee keksineensä jotain uutta. Kun asiaa sitten taas katsoo tarkemmin huomaa, että samaa juubaahan se taas olikin. Mutta minkäs sitä itselleen mahtaa! Jos tykkää perunamuusista, niin sitten tehdään perunamuusia. Eikä siinä itku auta. Mutta Tikanmäen upeat jousisovitukset auttavat. Ja niin auttaa myös hiukan erilaisempi bridge. Ja niin auttaa myös rakenne, jossa biisi ei kasva kasvamistaan, vaan pienenee ja herkistyy loppua kohden.

Tämän biisin sanoituksista ensimmäisenä syntyi C-osan rivit. Minusta se on aivan saakelin hieno osa, kertakaikkiaan. Siinä kiteytyy niin jumalattoman paljon minun maailmankuvaani, että toisaalta hiukan ahdistaa laittaa se levylle periaatteessa kaikkien suomen kieltä osaavien kuultavaksi. Vaan eipä tänne ole tultu säästelemään. Itsensä on joskus uskallettava laittaa peliin silläkin uhalla, että napsahtaa. Ei tästä hiplaamalla tule hittojakaan. Kunhan itselleni todistelen.

En ole varma, mikä styrkkari tässä soi, mutta yhden kielen tekniikalla taas lähdettiin muuria luomaan. Blackjackilla sitten soitot ja homma kotiin.

Tässä oli johtoajatuksena Aliens Paluun värit yhdistettynä diskokomppiin. Menee semmoisesta sävellajista, että pystyn sen tuskalla joikasemaan, mutta kyykkäämisriski on huomattava. Silloin asiat ovat mielenkiintoisia, kun joku tekee niitä omilla henkilökohtaisilla äärirajoillaan.

Minusta sävellyksellisesti parasta tässä biisissä on bridge härskeine komppeineen. Minulle tulee siitä aina semmoinen pieni virne suupieleen. Arh arh arh. Tässä oli alunperin myös C-osa, joka kuulosti ihan Miljoonasateen Marraskuulta. Leikkasimme sen hittoon, kun ei sillä mitään olisi tehnyt kuitenkaan.

Sanat ovat jälleen kerran kappaleen fokuspiste. Turvaan turtaan mieleen. Siinä minusta kiteytyy aika paljon. Monet (minä mukaan lukien) käyttävät paljon aikaa ja vaivaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan turruttaakseen mielensä todellisuudelta. Keinoja on monta. Me olemme aika sekaisin täällä hyvinvoivassa pohjolassa. Mitenkähän näin on päässyt käymään? Meillähän piti olla kaikki eväät ja edellytykset onneen. Ei meiltä varsinaisesti puutu mitään. Mikä helvetti siinä sitten on, että onnellisuus on hiekkaa sormien välissä?

MesaBoogiella tuli vedettyä säröt. Välissä sopivasti muljaattoria, jotta totuus ei kuuluisi. Mustalla Jaskalla taas. Se se vain on mainio luuttu.

Tämä ei ole biisi. Tämä on henkilökohtaisen aikakauden päätös revittynä auki ja levitettynä pöydälle. Minä en voi puhua tästä. Kiitos Anssille ja Empulle. Te teitte tästä hienon.