Olihan viikonloppu. Saavuimme paikalle jo torstaina PA-treeneihin. Niiden ideahan on se, että treenataan koko kiertuekalustolla ja -ryhmällä. Erittäin hyvät treenit kaikkiaan ja itsevarmuus alkoi olla jo huolestuttavan korkealla.

Perjantai-iltapäivästä soitimme vielä pari-kolme tuntia ja homma alkoi todella tuntua siltä, että ehkä tämä tästä. Ainakaan ei toiminta voi jäädä treenaamisesta kiinni.

Pari tuntia ennen keikkaa alkoi biisilistahelvetti. On se vain aina yhtä hankalaa kehiä kokoon tasapainoinen setti. Ensin pitäisi miettiä dramaturginen kaari keikalle ja fiilistellä mahdolliset rytyytykset ja suvannot paikoilleen. Sitten pitää kelailla jengin kannalta, mitähän he mahdollisesti saattaisivat haluta kuulla. Tässä toki avittaa, kun katsoo areenaa ympärillä ja yleisön demografiaa (juugeli, että meikä on oppinut hienoja sanoja isoilta pojilta). Sitten pitäisi miettiä, että mitähän sitä itse haluaisi oikeasti soittaa. Ja viimeksi vielä, että millä vehkeellä mikäkin, ettei sitten tarvitse joka välissä olla esim kitsua vaihtamassa. Turhauttavaa toimintaa, tuo biisilistoittaminen. Olemme ajatelleet siirtyä Sipen veljen koodaaman biisilista-automaatin käyttöön, jolla voisi aina arpoa randomin biisilistan tiettyjen parametrien mukaan. Pikkasen ylevä laite!

Kaikki oli lopulta hyvin ja biisilista valmiina. Jengi salissa oli kuumana ja alkunauha lähti päälle. Silloin katastrofi iski. Kaikki mahdolliset "liikkuvat osat" olivat kahden päivän treeni- ja alustusputkesta huolimatta persiillään. Nauha soi ja aikaa oli tasan 2min 36sek. Uudet lavaäijät mukana, joten paniikki oli kauhea. Ammattimiehiähän nuo ovat, mutta aina se ensimmäinen keikka pistää kaiken opitun uusiksi. Ei auttanut kuin mennä lauteille ja säkällä etiäppäin.

Kyllähän se siitä sitten, vaikka Sipen meininki tuntuikin olevan aika kalmainen. Herkkä mies. Tosin, oli meillä aika valtava ongelmakin, nimittäin monitorointi. Tekninen kömmähdys oli yhdellä napinpainalluksella tuhonnut kahden päivän työn ja korviin puski maukkaan balanssin sijaan perkeleesti crash-peltiä ja Jönssin laulua. Ei pysty. Hapokasta. Hienoa sinänsä, miten pienistä asioista koostuu hyvä keikka.

Itse sain kuitenkin pienen alkusydärin jälkeen elämänlangasta kiinni ja minulla oli paikoitellen oikeinkin hauskaa. Pikkusen tuntui jengi olevan hukassa uusien biisien kanssa, mutta ainahan siellä on muutamia luottotyyppejä, jotka osaavat sanat heti levyn ilmestyttyä. Semmoisesta saa itse yllättävän paljon kicksejä.

Summauksena ilta oli varsin avauskeikan tuntuinen. Kaikki mahdolliset tekniset ongelmat samaan aikaan ja yleinen "ekan keikan kirous" tekivät olosuhteista haastavat, mutta jotenkin tuosta kahlattiin läpi. Tulipahan jälleen todistettua, että treenaamalla ei opi kuin treenaamaan. Keikkoja opitaan soittamaan soittamalla keikkoja.

Lauantaille oli edelliseltä illalta perintönä hirveä hartialukko, joka tuntuu muodostuneen teemaksi viime aikoina. Jännitti pirusti, vielä kun olimme kehineet varsinaiselle julkkarikeikalle akustisen setin osaksi ohjelmaa. Paljon petrattavaa oli ja puoli tuntia uuttakin haltuunotettavaa. Iltapäivästä vedettiin parin tunnin akustinen treeni/soundcheck, joka kärsi kauheista teknisistä ongelmista. Nämä kuitenkin ratkaistiin erittäin kummallisella piuhahässäkällä, joka viritettiin Sipen akkarin kielten väliin. Mac Gyver-toimintaa.

Valo-Saatana oli loihtinut yllättävän hienon stagen meille, siitä hälle pisteet. Ainoa asia, mikä harmitti oli se, että lavaa ei voitu rakentaa sellaiseen paikkaan, josta alaikäinen jengi /moshpit-kansa olisi voinut nähdä kunnolla. Toivottavasti ääni kuului kumminkin.

Akustiseen vetoon olimme saaneet jelppimään toverimme Pitkäjärven Antin, joka on erittäin kova pianisti. Herra muunmuassa tulittaa Koneeseen Kadonneen pianot ja taustalaulaakin päälle vielä. Hyvässä seurassa lauteille, siis.

Itse akkariveto meni aika lokoisasti, joskin treenien tasoon verrattuna tuli (ylläri...) soitettua hiukan huonosti. Uskon kuitenkin, että fiilis korvasi pienet puutteet soitossa. Mukavaa oli ja hartsari tuntui hellittävän ainakin hiukan. Alkoi jo herätä toivo siitä, että keikka saattaisi mennä mukavasti.

Vastakohtana eiliseen kaaokseen keikan alkaessa oli nyt hommat hienosti kuosissa. Jotenkin oli todella mukavaa soittaa, vaikka käteeni hirttämäni hikirätti blokkasikin verenkierron ja parin biisin ajan soitto hiukan pyki. Lisäksi minusta me olimme tolkuttomassa epävireessä koko ajan. No, virehän on yksi maailman yliarvostetuimpia asioita. Enivei, perkuleen hauskaa oli. Jotenkin aivan eri fiilis, kuin perjantaina. Poijaat olivat hyvillä havinoilla, ja kyllä se minuunkin vaikuttaa erinomaisen paljon, mitä komppiryhmä kelailee. Eli mukavaa oli.

Vielä on biisilista hiukan hakusessa, mutta toisaalta sen on tarkoituskin elää kiertueen myötä. Minusta hienointa uusien biisien soiton ohella oli vetää paria vanhaa veisua, jotka olivat painuneet unohduksiin vuosiksi. Eipä pikkasen ollut kivaa vetää niitä! Molemmissa on vielä soolokin. Tapping. Huomasimme myös, että Nimensä Alle uudelta levyltä jäi soittamatta koko viikonloppuna, mutta asia korjataan ensi tilassa.

Semmoinen hauska pläjäys tuli kokeiltua, kuin johdettu huutoäänestys Bepanthen-pötköä hyväksikäyttäen (älkää kysykö miten tuo tapahtui). Kyllä semmoinen havainto oli tehtävä, että setin loppupuolella tarttee jatkossa tulittaa pari-kolme vanhaa tykkiä, vaikka tässä miten julkaisuturneella ollaankin. Sitä jengiä on kuitenkin niin paljon, ketkä haluavat niitä kuulla. Jengin ääntä on kuunneltava.

Kaikkiaan viikonloppu oli minusta onnistunut pienistä alkunihkeyksistä huolimatta. Ekan keikan kirous on nyt murrettu ja turnee saatu kunnolla päälle. Pääasiahan tietysti on, että oikeasti tuntui hyvältä soittaa ja varsinkin muutamat noista uusista veisuista lähti erittäinkin hyvin. Jahkas levy kerkiää hiukan aikaa vaikuttamaan ja jengi oppii biisit ja sisäistää ne paremmin, niin noista tulee pirun hyviä keikkapaloja. Oli hienoa huomata, että vaikka lätty on ollut vasta muutaman päivän pihalla, niin keikoille oli siunaantunut populaa, jotka tuntuivat diggaavan noista veisuista.

Eipä tähän muuta voi sanoa, kuin että onhan tätä kyllä jo odotettukin, ainakin meidän leirissämme. Tästä on hyvä jatkaa.

Kiittäen ynnä lämmöllä,

Toni

No niin. Abilaivaa pukkaa. Monet bändit aina valittavat, että laivakeikat ovat perseestä tai että sinne ei ole jostain syystä mukavaa mennä. Meillä on toisin. Herranen aika. Laivakeikoillahan on pääsääntöisesti maailman vastaanottavaisinta yleisöä, jotka todella ovat tulleet pitämään hauskaa ja diggailemaan fiiliksistä koko rahalla. Tottakai semmoinen aiheuttaa hyviä säväreitä bändillekin, kun jengi diggaa helkkaristi. Myös semmoiset, jotka eivät ehkä muuten bändistä niin välittäisikään. Eihän tuolla varmasti mitään suuria taide-elämyksiä tuoteta eikä koeta, mutta eipä se liene tarkoituskaan. Pointti on siinä, että homma on rai-rai koko ajan ja kaikilla on kivaa.

Näitä kahta keikkaa ei oikeastaan voi juurikaan eritellä. Aika samansuuntainen meininki oli molemmilla, joskin perjantaina (eli 16.2) oli soitannollisesti hiukan parempi veto. Tämä johtui siitä, että sain torstaina kaksi uutta kitsua, joita en ollut soittanut koskaan ennen varsinaista tositilannetta pois lukien puoli biisiä soundcheckissä. On se ihmeellistä, miten uudet soittimet eivät heti istu käteen, vaan niitä pitää soittaa aika pitkäänkin, jotta oikea tuntuma löytyy. Eli torstai meni hiukan uusia luuttuja kokeillessa, mutta eipä tuo tainnut haitata kuin minua itseäni.

Perjantaina oli yksinkertaisesti perskeleen kivaa. Ei siihen ole mitään lisättävää. Laivan diskon yläparvi notkui jengin mukana niin, että äänipöytää piti lihasvoimin pitää pystyssä. Silloin aina tietää, että meininki on kohdallaan.

Sehän noissa laivakeikoissa on, että aika hittituubaa siellä pitää soittaa. Ei sinne kannata lähteä juhlakansalle tuuttaamaan mielenkiintoista uutta matskua tai b-puolihelmiä menneiltä vuosilta. Jengi haluaa bileet ja semmoiset on järjestettävä. Tokihan väliin on pakko laittaa muutama terapiabiisi itseä huvittamaan, mutta pääasiassa tuolla haetaan havinaa immeisille. Toisaalta, eipä mielestäni ole bändille häpeäksi, että voi soittaa puolitoista tuntia listaykkösiä putkeen näin halutessaan. Mutta että mukavaa oli!

Tonde

Nosturi on ehdottomasti yksi Suomen kovimpia areenoita. Nosturilla on selkeästi omanlaisensa fiilis, jonka tietävät kyllä kaikki, ketkä siellä ovat koskaan käyneet. Jotenkin siinä paikassa voi tuntea kaikkien muiden siellä esiintyneiden todella kovien tyyppien jättämän auran. Semmoisesta saa itsekin kicksejä.

Apulantaa vaivaa "Nosturin kirous". Periaatteessa siellä on täydelliset olosuhteet soittaa A1-luokan keikka, mutta yleensä jokin menee vikaan ja meikää ainakin monasti ahdistaa, kun poistuu Nosturin lavalta. Nosturin keikkoihin tulee ladattua niin paljon odotuksia ja jännitystä, että harvoin niitä pystyy itsekään täyttämään. Palaute ulkopuolisilta voi sitten olla toinen juttu, mutta oma fiilis on se, että Nosturilla on helppo mokata.

Viikko alkoi täydellisesti 39 asteen kuumeella ja kovalla influenzalla. Ajattelin itsekseni, että noinkohan Nosturin kirous alkaa purra jo neljää päivää ennen keikkaa. Noooh, periaatteessa neljä päivää riittää melkein mistä tahansa perustaudista parantumiseen, joten eipä huolta. Eihän..? Ajattelimme poikien kanssa, että minun lienee parasta skipata kaikki haastikset ja muu "ylimääräinen" toiminta koko viikolta, jotta saadaan laulutaiteilija kuosiin ennen perjantain vetoa. Keikat ennen kaikkea! Meillä on ollut pitkä perinne, että keikkoja ei jumankauta peruta, eikä siihen nytkään haluttu lähteä. Ikävähän se tietysti on noita haastiksia tai muita systeemeitäkin siirrellä, mutta joskus asioita pitää vain arvottaa tärkeysjärjestykseen.

Keikkapäivän aamuna ei enää kuumetta ollut, mutta ääni oli ihan hirveässä kunnossa. Raakkumista ja kärinää sekä nuhaista tuhinaa sain ulos. Eipä tuo nyt muutenkaan mitään aivan sitä heleintä ja kirkkainta soundia ole, tuo minun ääntelyni, mutta nyt oli aika suossa koko meininki. Onnekseni sain ammattiapua vanhoilta konkareilta ja käytettyäni 70 euroa erilaisiin lääkinnällisiin tarvikkeisiin alkoi usko palautua, että ehkä tämä vielä tästä.

Soundcheckissä vedeltiin muutamia uusia veisuja läpi, jotta ne palautuisivat mieleen. Minulla on ollut tämän kiertueen kanssa semmoinen vahva visio, että kaikkia uusia soitetaan, muttei jokaista joka keikalla. Tuommoinen on itselle parasta mahdollista terapiaa, kun biisit todella ovat semmoisia, ettei niihin ole päässyt kyllästymään mitenkään. Soundcheck loi uskoa siihen, että kyllä tuo ääni aukeaa, kun vähän rykii ja kurlaa suolavedellä. Myöskin löytyi semmoinen todella härkänen nenäkannu, jolla truutataan suolavettä sieraimeen ja toisesta ulos. Suosittelen lämpimästi kaikille extreme-hauskuutuksesta pitäville. Toiminee bileissä.

Itse keikka oli kyllä perskuleen hyvä, vaikka hiukan itseäni sapettikin se, etten pystynyt venymään aivan parhaimpaan suoritukseen laulullisesti. Nuo uudet biisit ovat erittäin pahoja vetää silloinkin, kun kaikki on hyvin, mutta puolikuntoisena niistä tulee helvetillisiä. No, ehkä soitto korvasi hiukan laulun puutteita. Näin ainakin toivon. Koko uusi lätty tuli rykäistyä läpi. Herranen aika. On se mukavaa toimintaa, vaikka kyllähän se on myönnettävä, että paikoitellen tuommoinen voi jopa ärsyttää. Itsekin olen käynyt erinäistenkin lempiyhtyeideni keikoilla ja halunnut kuulla juuri "ne tärkeät" biisit ja sitten onkin tullut omituista jamittelua ja muusikoiden omaa kivaa. Ei lähe. Mutta Nosturilla lähti! Häh häh. Jönssin vitsit olivat ehkä huonoimpia ikinä, mutta se on välillä vähän semmoista.

Kaikkiaan Nosturista jäi todella hyvä fiilis. Tuntui, että jengi sai mitä halusikin ja että keikalla oli todella hyvä havina. Juuri tämmöiset keikat saavat itsellekin aikaan semmoisen tunteen, että "kyllä tässä ollaan NIIN oikealla asialla".

Kirous on murrettu.

Tonde

Jopas on. Hiihtokeskuskeikkaa hämeen ytimessä.

Tämä Sappee kuuluu niihin areenoihin, joista ei ole mitään kokemuksia, eikä näin ollen oikein mitään odotuksiakaan. Jännityksellähän sitä aina lähtee uusiin paikkoihin ja niin tapahtui tämänkin kanssa.

Hyviä uutisia oli tullut pitkin viikkoa, että jengi oli ostanut ennakkolippuja kiitettävää vauhtia ja että paikalle saattaisi jopa kehkeytyä kunnon kinkerit. Sehän vaan passaa. Sitä vartenhan tässä tälläydytään ja vehkeitä hankitaan, että saadaan juhlat aikaiseksi. Kuulemma viaton juhlakansa oli kärsinyt jonottamisen luomista lisänihkeyksistä aika tavalla. Otamme osaa heidän tuskaansa.

Koko viikon vaivanneen influenssan jäljiltä oli vielä hiukan heikko olo ja ajattelin skipata soundcheckin ja muut esivalmistelut. Meillä on ammattitaitoinen crew, joka kyllä klaaraa hommat ilmankin. Bändistä sitten voi olla montaa mieltä, mutta näillä nyt kumminkin.

Hiihtokansa on omituista kansaa. Tuommoisissa keskuksissa pätevät jotakuinkin samanlaiset lainalaisuudet kuin esim laivallakin, eli että jengi on tullut paikalle bailamaan enemmänkin kuin taide-elämyksiä hakemaan. No, mehän emme siitä välitä vaan soitamme mitä mieleen tulee. Muahahahaha. Kyllä ne kemut siitä pystyyn saa, kun ripottelee helmien sekaan oikeassa suhteessa hittimatskua. Kyse on lopunkaiken asioiden tasapainosta, niinkuin niin monessa muussakin asiassa.

Itse keikkaa vaivasi pienehkä staattisuus, joka johtui varsin snadista lavasta. Ei siellä puolen neliön tilassa oikein mahdu rokkaamaan. Semmoisissa tilanteissa pitää sitten keskittyä eeppisiin poseerauksiin ja komeisiin ilmeisiin. Kyllähän niillä jo voi vetää kikkaloinnin puutteesta huolimatta. Hienolta kun näyttää, niin siinä ei juoksentelua tarvita. Nih.

Parasta antia oli backline-mies Mannisen Vesan epätoivoinen yritys ojentaa minulle kitsuja vahvistimen yli. Häh häh. Mitäs lähti meille töihin. Siitäs sai.

Kaikkiaan Sappeella oli ihan mukavaa, joskin kyllä tuo saakelin flunssa alkoi jo riepomaan itseäkin. Ei lähe, kun ei pysty parhaimpaansa. Mutta vielä tästä noustaan! Se on varmaa, se.

Tonde