7.7.2002 Turku, Ruisrock

(iina, ineZzz, mikä lie..)

Suomalaiset. Tuo hullu kansa joka lumen sulamisen jälkeen esiintyy yhä häiriintyneemmässä tilassa. Eräs tämän kansan vaarallisimmista alalajeista on festarikansa. Yleensä kyseisen lajin edustajan tunnistaa vahvasti alkoholisoituneesta käytöksestä sekä viinan hajusta. Yksilöiden käyttäytyminen lajitovereita kohtaan saattaa olla kiimaista, agressiivista, tai mitä tahansa tältä väliltä.

...

No niin. Oltiin siis taas (yllätys, yllätys) siskon ja Skaran kanssa liikkeellä, ja pyörihän siinä yhtä sun toista satunnaista kaveria (enkä nyt tarkoita ainoastaan sitä kaikenkarvaista hörhöjen laumaa jonka Skara jostain kumman syystä aina saa kimppuunsa, vaan myös ennestään tuttuja tyyppejä). Eilinen oli kulunut aika hyvässä hengessä, eivätkä ilmatkaan olleet aiheuttaneet valitusta.

Sunnuntai aamu sen sijaan valkeni hivenen harmaana, olipa siinä puoliltapäivin vähä sadettakin, sekä iltapäivällä muutama kuuro. Festarialue oli kuitenkin yllättävän ei- mutainen ja kuiva, joten kelpasihan siellä heilua.

Apiksen Kouvolan keikasta oli jäänyt kauniisti sanoen lievä paskan maku suuhun (läjinnä yleisössä riehuvien äijien takia), joten päätimme varmistaa paikat eturivistä hyvissä ajoin. Kun the Rasmus sitten lopetti ja nuo monet Miss Sixtyihin ja MicMaceihin verhotut raajat liikehtivät pois lavan edestä, suuntasimme me vastavirtaan aitaa kohti. Saimmepa peräti ihan tukevan otteenkin siitä, ja melkoisen keskeltä vielä. Tunnin odottelun jälkeen lavan valtasi (uskaltaisinko sanoa..?) suomalaisista yhtyeistä kaikkein suomalaisin, eli mikäpä muu kuin Timo Rautiainen &> Trio Niskalaukaus. Ihan nätti setti, vaikkakin tuo setä Rautiainen taisi hieman kirota tekniikkaa, joka ymmärtääkseni mätti ainakin muutamien ekojen biisien aikana.

Rautiaisen ja kumppaneiden jälkeen alkoi puolentoista tunnin odotus. Istuimme alas selkä tiiviisti aitaa vasten ja jutustelimme odottelun loppupäässä tokaan riviin kerenneiden tyttösten kanssa (Savonlinnastako ne olivat?). Jossain vaiheessa porukkaa rupesi olemaan jo sen verran, että tajusimme nousta seisomaan.

Wallun hehkutusten jälkeen lavalle sitten raahautui kolme muumiota, Kouvolasta jo tuttuja. Reunallathan sen setin taas aloitti, siitä jatkettiin Saastalla jne.. ymmärtääkseni aika samat biisit kuin Kouvolassakin. Kertoihan se Parta-Sami sen vitsinkin, eikä meidän tarvinnut edes kovin kovaa karjua sitä pyytäessämme. Jees.. Se tarina turkulaisesta Lontoossa oli kyllä aika takuuvarmaa Partis-laatua (päättäkää sitten itse onko se hyvä vai huono asia).

Teit meistä kauniin, Muistijäljet, Kadut, Mitä kuuluu... Ihan nätisti lähti, vaikka Toni selittelikin välillä soittovirheiden sattuessa, että "Nää on näitän live- versioita." Muistanko ihan väärin jos väitän, että Madossa oli alkupuolella sanat vähän hakusessa? Ei mitenkään häiritsevästi tosin.

Encore tulikin sitten Kouvolasta poiketen kahdella biisillä. Toisaalta MPP:ssä Odotus kuului itse settiin, nyt se oli siirretty encoreen. Aina yhtä ihanaa herkistelyä seurasi sitten Anna Mulle Piiskaa. Siitäkin biisistä sai jostain syystä juuri tuolla keikalla ihan erityisen paljon kiksejä. Älkää ihmeessä ihmiset alkako pitää sitä itsestäänselvyytenä vaikka se päättääkin lähes joka keikan, äärimmäisen hieno kipale nimittäin..

Jooh. Jos Kouvolasta jäi paska fiilis, niin tämä kyllä korvasi kaiken. Kiits, kiits, AL! Betonirockissa taas...

iina aka ineZzz