4.4.2002 Jyväskylä

(lisko-na)

Torstaiaamu valkeni kylmänä ja sateisena, kun lähdin kohti koululaitosta ET:n-, ja yhteiskuntaopintunneille. ET:ssä meillä oli eräs islaminuskoinen suomalaisnainen kertomassa uskonnostaan, joka olikin tosi mielenkiintoista, kannattaa tutustua kyseiseen uskontoon, siinä on oikeasti sisältöä, ja yhteiskuntaopissa teimme jonkun valtakunnallisen taloustieteiden kokeen, jossa osasin vastata ainoastaan erääseen Nightwishin piraattituotteita koskevaan kysymykseen. Taitaa jäädä 1000 euron palkintoraha saamatta. Kymmenen aikoihin lähdin takaisin kotiinpäin, jossa söin viilin ja käväisin netissä sopimassa Turun keikan lipuista. Mikä siinä muuten on, ettei viileihin saati jogurtteihin voida laittaa sellaisia kansia, että ne aukeaisi kerralla eikä halkeaisi aina siitä keskeltä moneen osaan? Olisi niin paljon helpompaa.

Juna Jyväskylään lähti klo.13.00 ja tietenkin paikkani junassa on mimmin takana, joka koko matkan ajan puhuu puhelimeensa -"kuuletsä, kuuletsä? Etsä tajuu, että mä en voi huutaa täällä?" No ei sitä onneksi kestänyt kuin parituntia, ennen kuin oli junan vaihto Tampereella. Siinä junassa ei ollut onneksi kuin yksi kuorsaava pappa. Juna oli viiden aikoihin Jyväskylässä, ja lähdimme tapaamaan ystäväni tuttua, joka asuu samaisella paikkakunnalla. Itse en ollut ennen Jyväkylässä käynyt, mutta kovasti tykkäsin paikasta; varmasti tulen uudelleen.

Puoli seitsemän aikoihin lähdimme suunnistamaan kohti Lutakkoa, joka melko helposti kävikin, ottaen huomioon, että kulkijoina on lapsia, jotka eksyvät vaikka suoralla tiellä. Tanssisali löytyi siis yllättävän helposti, vaikka hämmennystä aiheuttivatkin ovet, joita oli monia rakennuksessa, jolloin emme oikein tienneet mistä ovista mennä sisään. Mutta löytyihän sekin sieltä. Ulkona oli jo pienimuotoinen lauma tyttölapsia, joiden kanssa kävimmekin syvällistä ajatusten vaihtoa niin Sundellin Teron nätistä naurusta, Hanskin punaista byysista, perseestä ja etuvarustuksesta, Matin mahdollisesta unelma vävypoikana olosta, liftaamisesta keikoille, sekä kellosta, josta vain ystäväni pystyi nähdä ajan. Bändin poikia ei pihalla näkynyt, tosin jo aikaisemmin paikalla olleet tiesivät kertoa, että he olivat näyttäytyneet jo ennemmin. Harmi. No ehkä Turussa sitten. Toisaalta mitäpä minä heille sanoisin, nimmarit pojilta minulla on jo parin vuoden takaa, ja ujo kun osaan olla, olisi varmaan aika hiljaista omalta osaltani. Keikasta kyllä mielelläni kiittäisin. Ehkä sitten joskus. Sami kyllä kulki ohitse, mutta suoraan sisään. Näin hänet muuten kerran metrossa, jäi perjantai iltana pois Itäkeskuksessa. Ei siinä muuten mitään, mutta se Itis. Kuka muutenkaan haluaa astua jalallakaan Itä-Helsingin kaduille. Ei kukaan. On se kyllä niin ankeaa seutua. Itse siellä aina asuneena tiedän. Pitäisi kai silti yrittää olla tyytyväinen.

Ovet avattiin joskus vähän jälkeen yhdeksän, jolloin ulkona olikin jo mukavan paljon porukkaa, ja käviväthän ne poliisitkin siinä kertaalleen. Toivottavasti ei kukaan kovin pahasti ollut sekoillut, ymmärsin, että liikaa juoneita teinejä sieltä kannettiin pois. On se muuten varmaan tosi tylsää tapahtuman järjestäjien puolesta, että kun jos edes joku jaksaa myös alaikäisille mahdollisia keikkoja järjestää, ja sitten käy noin. Ei se ainakaan itsestäni kivalta tuntuisi. Sisään pääsyn jälkeen portaat ylös, nimen kanssa sisään, takki ja laukku narikkaan ja vessan kautta istumaan eturiviin. On siellä muuten aivan ihme aita, en ennen ole missään samanlaista nähnyt. Se on niin kuin pelkkä tanko vain, puuttuu kokonaan se osa, jonka takia polvet ovat aina verillä keikkojen jälkeen. Oli sekin ihan kiva. Musiikki mitä sisällä soitettiin oli muuten parempaa kuin missään muualla olen ennen kuullut, siis kappaleet oli niin helmiä; Zen Cafe: Virpi, Don Huonot: Seireeni, Tehosekoitin: Valonkantaja, Ismo Alanko: Taiteilijan elämää... Niin upeita kappaleita. Eturiviin luoksemme tulee myös kaksi neitosta, joiden kanssa tuli pitkään juteltua. Olisi kiva nähdä myös teidät vielä uudestaan jossain. Puoli yhdentoista aikoihin lämppäribändi Järjestyshäiriö astui lavalle, ja kyllä se ainakin minun jaloissani sai sukat pyörimään. Ainakin yksi mimmi ennen ovien avaamista kehui bändiä helvetin hyväksi, ja kyllä se sitä olikin. Oli heillä kyllä niin mahtavia kappaleita. Varsinkin viimeisenä kappaleena esitetty Kaikki kaunis kuolee oli yksi hienoimmista. Kappaleen sanoin Niin kaikki kaunis kuolee aikanaan/Raskaat ovet hiljaa suljetaan/Suru saa mut rock´n´rollia soittamaan/Sulle tyttö biisin kirjoittaan. Niinhän se varmaan menee. Uudestaan tulisin heidänkin keikkaansa katsomaan. Orkesterin poistuttua lavalta alkoi puolentunnin odotus jonka aikana nyt ei tapahtunut oikein mitään, mitä nyt eturiviin halusi välttämättä itsensä tunkea tyttönen, joka niin kovasti väitti tuntevansa Sipen, ja haluaisi nähdä ystävänsä esiintyvän, niin voisiko hän mitenkään ensimmäiseen riviin päästä. Mistä noita bändin jäseniä niin hirveästi tuntevia heeboja aina sikiääkin kuin pieniä sieniä sateella? No kai he sitten ovatkin. Mitä minä olen heitä arvostelemaan.

Vihdoin lähempänä puoltayötä nousi Apulanta lavalle uskomattoman huutomyrskyn säestämänä, ja aloittaa heti veivaamaan Reunallat kappaleen. Tonilla oli muuten jaloissan hemmetin hienot punaiset nauhatennarit, joista palaa mieleeni omat hyvin samankaltaiset kenkäni, jotka omistin ollessani polvenkorkuinen, ja joista toisen söi serkkujeni iso koira, ja toinen on hävinnyt myöskin. Oli ne kyllä hienot lenkkarit. Ensimmäisen biisin hiljennyttyä pelkäksi kitaran vaimeaksi surinaksi, aloitimme erittäin moniäänisen onnittelulaulun Wirtaselle miehen syntymäpäivänkunniaksi. Kuulosti kyllä varmasti aika karmealta, mutta tulipahan nyt laulettua, ja kyllä Toni siitä nätisti kiittikin. Tuosta laulusta mieleeni muistuikin parinvuoden takainen keikka Nosturissa 1.4, jolloin Tonin synttärit olivat siis myös aika lähellä, ja muistaisin, että virittelimme sielläkin samanlaista biisiä. Niin se aika kuluu. Oli muuten hieno keikka silloinkin. Kappaleita kuultiin taas vuosien varsilta paljon, tosin 10- vuotiskiertueella oli kyllä mielestäni vielä enemmän vanhaa materiaalia mukana joka on kyllä aivan loistavaa. Varsinkin tuo koko Ehjä levy on niin hieno Aivan kuin kaikki muutkin levyn rinnalla, että olisi hienoa kuulla siltä vieläkin enemmän matskua. Varsinkin tuo Pöljä ja Poistuisitko mun elämästäni olisi hienoa kuulla. Että ne on hienoja biisejä. Kappaleita löytyi ainakin Ei yhtään todistajaa, Odotus, Muistijäljet, 003, Amerika, ja kaksi kauneinta kappaletta koskaan, 010 sekä Ruhtinaat. Kumpikaan kappaleista ei mielestäni ole ollut viime kiertueilla esitettävien joukossa, niin että kiva että edes nyt. Viivakoodien alun Sami ja Toni ottivat niin kuin mielestäni jossain jo aiemminkin samalla tavoin vuorotellen; tididii- tididii-tididii-ti-di-di-di-tididii... Hienoa, vaikka kappale ei suosikkeihini lukeudukaan. Mex-Tex Cowboyskin kuultiin, mutta itselläni se meni kokonaan taistellessa paikastani aivan 69 Eyesin Jussilta näyttävän kaverin kanssa, ja häneltä haluaisin pyytääkin anteeksi, jos satutin sua. Ei ollut tarkoitus, mutta mä halusin olla siinä eturivissä. Jossain välissä Sami ymmärtääkseni onnistui saamaan haavan käteensä ilmeisesti kitaran kielestä. Mahtoi tuntua ilkeältä soittaa sen jälkeen.

Bändi poistui lavalta joksikin aikaa, ja palasi sinne hetken päästä aloittaen soittamaan ...Silti onnellisen. Jos tähän asti olinkin käyttäytynyt normaali rauhallisemmin [olin kuunnellut lähes kaikki biisit vain silmät kiinni], niin nyt ainakin itselläni alkoi sairaalloinen nytkytys. Siis sehän on aivan hemmetin hieno kappale. Minulla oli vielä päässäni sellainen sininen samettilätsä, jota erittäin huonolla menestyksellä yritin pitää päässäni, ja viimeistään silloin se oli koko ajan silmillä. Ensimmäisessä encoressa soi kyllä kappaleita mielestäni enemmän kuin normaalisti; Käännä se pois, Hallaa, Teit meistä kauniin (upeaa, niin kaunista), Mitä vaan, Kadut, Silmämuna Sipen bassorummun säestämänä ja Tonin turvallista kotimatkaa veisu Samin vitsien (!!) kerronnan ohessa. Kyllä nauratti.

Yksi encore ei riittänyt, ja niinpä orkesteri astelikin lavalle takaisin jonkun ajan kuluttua vetäen yllätyksellisesti Piiskan. Viimeinen kertsihän kappaleesta lähtee yleensä aina ensin Tonin kiitosten kera, ja joko pyynnöllä ´vielä kerran verta, hikeä ja kyyneleitä´, tai kehoituksella ´näyttäkää se´, mutta tällä kertaa oli vuorossa psyykkaus eins-zwei-eins-zwei-drei. Toimii. Kappaleen jälkeen Toni soitti vielä pienimuotoisen kitarasoolon ja pändi poistui lavalta. Itse aloin kulkemaan kohti narikkaa, hain vaatteet, sekä ostin Järjestyshäiriön eeppiksen, ja kyllä siitä taas huomasi kuinka kova bändi se on.

Lähdin ulos kohti juna-asemaa, ja aloin odottaa junaa. Ja voi helvetti kuinka siinä parin tunnin aikana ehtikin jäätyä kyllä pahasti, oli niin sairaan kylmä. Tulihan se juna sieltä aikanaan neljän aikoihin ja nukahdin suoraan kun vain istumaan pääsin. Mahtavimpina keikkoina olen pitänyt Nosturia 9.3.-01 sekä 10-v. kiertuetta 1.12 ja Ankkarockia 2000, ja kyllä tämä on kanssa yksi kauneimmista.

Kiitos taas kovasti.