12.4.2002 Juva

(iina, ineZzz ym.)

Todennäköisesti jonkin hetkellisen mielenhäiriön vallassa rakas äitimme oli lupautunut ajamaan Juvalle 12. päivä huhtikuuta, ihan vain Apulannan keikan takia. Samat sukulaiset jotka hoitivat kuvitteellisten henkilöiden majoituksen Puustockin aikaan saisivat meidät nyt riesakseen. Joidenkin puhelinkeskustelujen jälkeen ilmeni, että siskon ja minun seuraksi lähtisi myös serkku-tyttö Iisalmesta. No, sehän ei ainakaan haitannut, pikemminkin päinvastoin. Sen lisäksi mukaan houkuteltiin muutama Itä- Helsinkiläinen pahis, Skara ja Meeri, nuo julmat (köh..) nuorisorikolliset ;).

Kouluun tietty mentiin perjantaina ihan kiltisti, vaikka olikin hieman flunssainen olo. Viimeisen mussantunnin jälkeen kaappasin siskon mukaani, ja Espoon vähemmän kiitelty bussiliikenne kyyditti meidät ihan rajan taa siunattuun pääkaupunkiimme asti. Siinä sitten haettiin Fasulta kielisarjaa ja syötiin, käytiin kahvilla, kunnes sitten loppujen lopuksi melkein myöhästyttiin junasta, jolla oli tarkoitus ehtiä Tikkurilaan.

Skara soitti kun olimme muutaman aseman päässä Tixistä, mutta armas Telia kadotti kentän kun juna lähti taas asemalta liikkeelle. Löysimme kuitenkin Skaran ja Meerin vaivattomasti asemalta, suuntaamalla sinne, mistä kauhistuneet ihmismassat vyöryivät pois päin.. tai sitten kävelemällä ensimmäiset eteensattuneet portaat alas, uskokaa mitä haluatte.

Suuntasimme Tikkurilan Sokos-hotellin eteen, ja ihme kyllä jopa minä pääsin sinne asti ehjänä vaikka kuinka yritin tietä ylittäessä jäädä bussin alle ja juosta mopoa päin. Kymmenisen minuuttia piti odotella ennen kuin äitikulta ajoi pihaan ja matka saattoi alkaa.

Ja aikahan tietysti kului kuin siivillä siinä enemmän tai vähemmän henkeviä keskustelessa. Kahvillekin kyllä pysähdyttiin jossain vaiheessa. Viimein huomasimme kuinka metsää alkoi olla enemmän ja enemmän, joten aavistelimme määränpään lähestyvän (ach, kaunis Savo). Äiti puhui loppumatkasta yhä enemmän puhelimessa ja viimein pysähdyimme Kaarihallin läheltä löytyvälle hautausmaalle, jossa treffasimme enon ja serkun, Saanan. Hoputimme vanhuksia, jotta ehtisimme Kaarihallille ajoissa, kello kun lähenteli jo seitsemää.

Hallin pihassa oli jonkin verran porukkaa, mutta meidän onneksemme se ei ollut kasaantunut ovelle. Vajaan tunnin siinä odottelimme erinäisten läppien parissa, joihin varmaasti palaamme tulevilla keikoilla. Kahdeksalta päästiin sisään reppuratsioiden ja puhallusmittareiden läpi (Skara puhallutettiin varmuuden vuoksi kaksi kertaa). 10 elmeriä kassaan, rannekkeet käteen ja ryntäys hallin päähän ja tietysti ihan eturiviin, vieläpä keskellekin.

Odottelumusa oli tapansa mukaan aika paskaa. Laskin, että DJ soitti E-typen Lifen ainakin neljä kertaa koko illan aikana. Sen lisäksi meitä ilahduttivat Kylli-täti sekä erinäiset teknosirkukset. Aika ajoin löysin itseni lattialta polviltani kädet pään suojana "There is no God"ia hokemasta.

Vihdoin viimein lämppärin roolissa oleva Luomakunta suvaitsi aloittaa. Skara oli jo etukäteen kehunut bändiä, ja kyllähän se kolahti. Aluksi tuntui siltä, että me viisi (minä, Omppu, Skara, Meeri ja Saana) riehuimme keskenämme siinä edessä, mutta kolmannen tai neljännen biisin aikana takanakin rupesi joku hengittämään (wow!). No, meillä oli hauskaa. Aika jees keikka :)

Jälleen seurasi eurohumppahelvettiä joka edelsi itse pääesiintyjän lavalle saapumista. Järjestely keikalla oli sinänsä surkea, että 'aita' lavan edessä oli joku jeesusteipillä telineisiin kiinnitetty lankku n. polven korkuudella, ja 'backstagena' toimi lavan taakse jäänyt tila joka tietty näkyi aivan hyvin meille yleisöön. Lava oli sen verra matala, että etäisyys solistiin oli about metri eteen, puolimetriä ylös. Aika läheltä siis pääsimme seuraamaan Wirtasen aktia.

Toni tietysti sai aikaan teinihysterian lavalle astellessaan. Taakse vilkuillessa näimmekin mm. "Toni olet _lutuskapupu_"-kyltin, joka kenties herätti pientä huvittuneisuutta. Setti alkoi kappaleella Reunalla, joka kieltämättä sai ihan mukavaan vireeseen. Muita alkupään biisejä olivat esim. Terä, 0003 sekä Ei Yhtään Todistajaa.

Ilmeisesti se, että lava oli niin lähellä aineutti myös sen, että kaikki mitä me huusimme kuului hieman tavallista paremmin lavalle. Yleensä tosin ainakin joku meistä onnistui rääkäisemään ilmoille jotain vähemmän fiksua juuri silloin kun muuten oli aivan hiljaista. Oudoksuvilta katseilta ei siis voinut välttyä.

Estelystämme huolimatta Parta-Sami (joka oli kai hankkinut jostain itselleen mustan silmän) kertoi inkkari-vitsin. Mielellämme olisimme kuulleet jonkin muun, mutta Partis piti päänsä.

Tuukka soitteli niin kuin yleensä, ei siis ruvennut riehumaan, mitä kuulemma joskus on nähty. Siitä hieman pettyneitä olimme, mutta saahan sitä pomppimattakin soittaa.

Biisejä tuli, kuten yleensä, tiuhaan tahtiin, eivätkä kaikki tietenkään jääneet mieleen. Odotus, Viivakoodit, Ruhtinaat, Mex-Tex-Cowboy, Amerika, Tuhka ja Veri, 0010 jne. Jossain välissä Toni heitti päässään olleen pipon yleisöön. Tappeluahan siitä syntyi, mutta Skara sen sitten puhtaalla repimisellä omakseen voitti :).

Sitten jossain vaiheessa pojat kiittivät kauniisti ja lähtivät lavalta, mutta kuitenkin suunnilleen vajaa parisataa henkeä kattava yleisö sai huudettua bändin takaisin lavalle. Encore hoitui Silti Onnellisen ja Madon merkeissä.. olikohan siinä vielä Teit Meistä Kauniin, vai kuuluiko se perussettiin? Varsinkin Mato lähti kyllä aika tykisti ja sitä oli hauska pogota. Viimeisenä tietysti legendaarinen Anna Mulle Piiskaa, jonka introsta edelleen saa kylmiä väreitä, sen verran hieno biisi se on. Lopuksi kaikki vielä kurkottelivat Tonin plektran perään, mutta senkin vei muuan Itä-Helsingin tyttö jolla tuo pipokin oli, jättäen siis juvalaiset nuolemaan näppejään.

Vähän aikaa yritimme huudella, josko Sipe kuitenkin tulisi viskaamaan ne kapulat, mutta luovutimme yllättävän helpolla suunnistaen ulos. Jonkun keksinnöstä talsimme kuitenkin hallin taakse, missä tiesimme keikkadösän olevan. Takaovella kuikuili joku blondi sisälle backstagelle, ja kohta Sipe sitten olikin siinä sisäänänijöitä tervehtimässä. Kohtaloonsa alistuneena herra Santapukki tietenkin jakoi ne muutamat nimmarit joita pyysimme, ja Kauko-sedän kanssa he tekivät serkkuni iki-onnelliseksi halaamalla tätä.

Kaarihallilta suuntasimme kohti majoituspaikkaa kellon lähennellessä yhtä. Muka-laantunut flunssani ja keikalla karjuminen olivat tässä vaiheessa syöneet ääneni kokonaan ja luulin seuraavana yönä tukehtuvani. Valitettavasti niin ei kuitenkaan käynyt, vaan vietän todennäköisesti tämän seuraavan viikon elossa kärsien,kotona sairastaen. Onhan se kai sen arvoista.

Aamulla ehdimme ihmetellä lehmiä ynnä muita sukulaisten elukoita ennen kuin alkoi väsynyt paluumatka. Ainoalla pysähdyspaikalla herätimme pahennusta ja jouduimme likaisten äijien ahdistelun kohteeksi. Olihan se siis ihan hienoa loppujenlopuksi taas selvitä kotiin asti...

Tulihan taas romaani, kas kummaa.. Ihmettelen jos joku jaksoi tämänkin paskanjauhannan loppuun asti lukea.