12.6.2000 Helsinki

(se sama vanha kusipää (Osa 1.5)) Siinä sitten odoteltiin hikisinä Vilkkumaan jäljiltä ja mä yritin asetella sitä jäljellä olevaa tulppista niin et se sais osakseen mahollusimman vähä damagee mun ei-enää-niin-valkoisen-mutta-yhä-viattoman-progandavapaan- kangasreppuni sekä Neidon repun väliin siihen ritsille. Löhähdettiin pian siitä seisoskelemasta alas jutustelemaan niitä näitä siihen keskelle eturiviä. Pari tyyppiä siinä hieman silmäili, tai ehkä minä vain vainoharhaisesti/toiveikkaasti niin kuvittelin, ajattelin et ehkä neki ois halunnu puhuu.Oisin mielelläni jutellu niitte kaa tai jotain. Ujo kun olen niin en mene ahdistelemaan. Aika kului siinä leppoisasti kun tällainen nuori (about 5v.) vaalea mieshenkilö liittyi seuraamme. Toki hän oli enemmän kuin tervetullut.

His eyes remind me of childhood memories when everything was as fresh as the bright blue sky.

Isukki siinä aluksi yritti saada jälkikasvuaan suuntaamaan mielenkiintoaan muualle jopa jäätelönkin avulla. Poika oli kuitenkin aivan liian kiintynyt Neitoon. Silmät loistaa, sormet kipristelee, suu vääntyy yhä uudelleen hymyyn kuolan valuessa & kädet kiertyvät uuden ystävän ympärille. Minusta hän ei paljon välitä. Lapset useimmiten eivät. Osa tuntuu jopa pelkäävän minua. Kaikki tuon pienen suuren ihmisen kehonliikkeet (ja etenkin kasvojen) muokkautuvat täysin tunteiden mukaan.Näen helposti hänessä kuten aika usein ennenkin jotain niin puhdasta, jotain sellaista minkä olen jo kai menettänyt enkä saa ikinä takaisin. Kuitenkin: Aina kun jotain menettää, saa jotain tilalle. (Oh re-he-he-ally) Lapsi on jollain lailla ythä ujo kuin minä. Lopulta, painostuksen alaisena poika tervehtii myös minua. Sydämeni hyppää halkeaa onnesta. Sitten roudaria alkaa lähestyä lavaa ja meteliä syntyy laitteiden testauksesta ja virittelemisestä. Isä kertoo pojalleen, että on aika lähteä tai tämän kuulo saattaa kärsiä. Tämä ei meinaa lähteä,mutta vakuutamme näin olevan parasta. Hän yrittää kyseenalaistaa meidän neuvomme horjuttamalla luotettavuuttamme:entä teidän korvat? Me tietenkin käytämme korvatulppia. (Ja paskat.) En käytä korvatulppia, koska ne mässää äänen soosiksi ja ovat epämukavia. Olen kokeillut eri malleja ja silleen, mut ei tykkää. Korvsitani on kyllä välillä tullut verta, mutta ei ole vielä kuulo kokonaan mennyt. Nupit kaakkoon! Lapsi rutistaa Neitosta kuolaten&sotkeutuen tämän hiuksiin ja parivaljakko isä-poika hyvästelee meidät.

This is Apulanta, the most powerful rockband in the world. It can blow your head clean off. You must ask yourself one question:"do I feel lucky?" Now do you...punk? (Joskus. Enää en tiedä.) Nousemme ylös piristävän vierailun jälkeen katselemaan roudareiden menoa. Hemi organisoi alkuun asiantuntevasti johtoja ja sen semmoista sälää. Joukkoon liittyy pari muuta. Pian lavalle työstetään antiikin tyylisiä, ah, niin symbolisfilosofisia patsaita&öö...kaiteita (tai miksi niitä sitten nimittäisikään tällä kertaa). Patsasnaiset (osa tietysti tynkäkäsiset...toisaalta tämän saattaa johtua roudaamiseen kohdistuvista säästöistäkin..=0) hurmaavasti teipattuna alustaansa valkosella ei-bofu-mut-kuitenki-aikas-leviää teipillä. Uljaat babylonialaisjellonat ja Veronan parvekkeet mieleentuovat kaiteet. Edeellä mainitut asetaan ällistyttävän nopeasti ja täsmällisen symmetrisesti selvästi tarkkaan suunnitelluille paikoilleen. Sitten lavalle tunkee heeboja kuin kissoja allergikon syliin. Heitä on parhaillaan lähemmäs parikymmentä. Vaikutelma on absurdi; joku nyplää tuntuu mjodon kiinni ja otinen kiskoo sen irti. Ei siinä mitä, en kyseenaliasta etteikä olisi ollut tehokasta ja aikaansaavaa porukkaa.