12.6.2000 Helsinki

(se sama vanha kusipää (Osa 1.3)) Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman Tämän maailmani pallon valtavan Mutta enhän sitä tee, pieni kukka riittänee Siellä hän seisoo. Hänen ympärillään ei ole edes ketään pyytämässä nimikirjoitusta. Kävelen vesipulloni kanssa St. Pucchin läheisyyteen ja ojennan tulppaanin tälle kumartaen. Katson häntä suoraan (sinisiin, ellei muistini temppuile jälleen) silmiin ja alankin tuijottamaan niihin melkein hypnotisoituna. Ennen kuin Sippi ehtii sanoa kiitosta, kysyn voisiko hän heittää kukat myös Wirtasen akan pojalle ja Tuugelle. Samalla yritin kiskoa katseeni irti hänen silmistään.

Tämä vastaa että tuskimpa Tuukkaa tulee sen kummemmin ennen keikkaa nähtyä ja hän saattaisi unohtaa kuitenkin. "Lisäksi olis varmaan mukavempi jos itse antaisit", sanoo hän neuvovalla, rauhallisella & lämpimällä äänellä. Itse asiassa sellaisella millä vanhemmat puhuvat lapsilleen. Hymyilen mielessäni, mutta puuskadan sen sijaan "No olishan se niin, jos ne jostain kiinni sais." Saan viimein katseen irrotettua noista tinkimättömistä silmistä ja lasken sen asfalttiin.

Hän on katsoo minua kuin odottaen että sanoisin jotain. Näin ei käy. Hän kävelee autolleen, avaa takaoven, siirtää tulppaanin kädestä toiseen ja asettaa sen auton keskiosaan, niin että minusta tuntuu ikään kuin hän varmistaisi minun näkevän ettei kukkaa heitetä ainakaan ihan heti menemään. Sitten auto syö miehenkin ja ovi sulkeutuu. Olen kuin jäätynyt paikoilleni ja tuijotan mustaa autoa, joka tuo minulle mieleen ruumisauton ennemmin kuin limusiinin, mutta taidan kuitenkin tuijottaa enemmänkin tuota yhä niin kaukaista hahmoa tumman lasin takana. Minä vain seison kymminisen metrin päässä. Kukaan ei ole koputtamassa lasiin tai häiriköimässä millään tavalla, joskin pari uteliasta silmäparia parveilee ikkunan läheisyydessä.

Minusta hän näyttää niin kovin surulliselta tuolla takapenkillä. Tämä ehkä vaan johtuu siitä mitä mielikuva hautajaiset tuo minun päähäni. ( Ei Kuolema sinänsä. En rehellisesti näe sitä lainkaan surullisena. Kauniina. Okay, kuolema ei ole hyvä tai paha, ruma tai kaunis. Se vain on. Minä pidän sitä silti kauniina.) Luultavasti hän löytää autostaan rauhan (tosin vaikka joskin auto on varjossa on siellä silti varmaan kuuma kyllä olla) . Siellä hän voi miettiä ja olla ihan rauhassa. Tai vain olla. Yksin.

Yksinolo tekee välillä kaikille hyvää. Tuijotteluni tuon mustan lasin tuolle puolen alkaa tuntua liian ahdistelevalta ja kiskaisen itseni liikkeelle. Käännyn kävelläkseni takaisin kuuntelemaan Vilkkumaata, huikkaan jotain rastapäälle. Tämä ei reagoi mitenkään. Sitten huomaan hahmon (enemmän en 1 ½v. laseillani nää) "erittäin luksaalisella" backstagella aidan vieressä hahmon ja toisella puolella edellä mainittua hahmoa lyhyempiä hahmoja. Pari ratasta kääntyy päässäni ja kävelen virnistäen ikään kuin tuoden itselleni lisää toivon kipinää sinne.