12.6.2000 Helsinki

(se sama vanha kusipää (Osa 1.2)) Laitan reppuni lavan aitauksessa sopivalla korkeudella olevalle tasolle. Siinä sitten pogoilin varsin estottomasti Vilkkumaata kuunnellen kunnes sain päähäni: "haa, AL-miehillehän vois taas hommata ruusuja kiitokseksi kaikesta..." [D'oh!...kaikkea sitä päähän tulee] Niimpä pyydän Nosturin gegellä tutuksi tullutta neitosta, jonka seurueessa tänne saavuin (Seurue tosin kettuuntui odottelemaan siinä vaiheessa kun alkoi sataa ja heitä ei enää sen koomin tänä iltana näkynytkään. Heille Sade on kovin vaarallista, koska tällöin heidän elintärkeä savukkeensa voisi vaikka SAMMUA.), pitämään paikkaani kun lähden questilleni. Tämä tarjoutuu jopa maksamaan osan ruusuista!

Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi Kukkakauppoja ei vaan ole näköetäisyydelläni missään...vaihdan radikaalisti suuntaa ja vartin kuumeisen etsinnän jälkeen löytyy kukkakauppa. Tietenkin tämä on kiinni. Muistan ohittaneeni jonkinlaisen ruukun päiväkakkaroita (lempikukkiani) josita varmaankin olisi kenenkään pahastumatta mahdollista lainata paria muistuttamaan lajin yksinkertaisesta kauneudesta. Suunnatessani kulkuni takaisin toria kohti hieman allapäin, silmiini osui oikea kätkeyttä paratiisi. Tässä ihmisten muurahaiskehossa, jota joku oli ilmeisesti husinut pahemminkin kepukalla, autojen valtaamassa kaaoksessa...löytyi rauhan oasis, kuin tietämätön kaikesta tästä. Paviljonki, joka paljasti likaisen harmaan betonin sisuksista puutarhan. Kyseessä oli jonkin halvan (70mk/yö) motellin piha. Katsoin arkaillein sivuilleni, mutta maailma ympärilläni oli täydessä vauhdissaan. Minä olin pysähtynyt. Astelin varovasti, joskin varmasti sisälle. Ohitin autoille tarkoitetun zapin. Puutarha oli talon ikkunoiden ympyröimä. Mutta ikkunoista ei näkynyt yhtään elävää sielua. Liikenteen ääni on kaikonnut epämääräiseksi kohinaksi. Kuin aika on pysähtynyt. Katson kauniita puisia penkkejä ja erilaisuuttaan korostavaa uskaliasta kukkaloistoa. Nämä ovat niitä kukkia joita tavallinen kauppa ei voi hyllyilleen vangita. Tämä olisi hyvä paikka kuolla. On tässä tarpeeks' jo elettykin. Hieman haikeana jättämään satumaatani puistelin itseni valveille ja valitsen sopivan kukkalajikkeen. Tai voi hyvinkin olla että kukat valitsevat minut. Katkaisen kolmen tummanvioletin tulppaanin paksun varren hermostuneenärstyneenujona...katkeamisen ääni tuntuu päässäni patarummulta. Kokoan itseni ja kukat, vilkaisen noustessani ylös vielä tätä kaikkea loistoa ja pakenen.

Voit katkaista linnun siivet kateudesta Kaiken kauniin päälle pedot laskeutuu En katso taakseni enää. Turha hetkiä on pidentään. Siirryn takaisin Hellsinki-ulottuvuuteen ja kiidän torille. Pääsen flegmaattisen lauman ohi ällistyttävän helposti paikalleni. Ihmettelen millä ihmeellä saan tälle kertaa kukat kestämään vielä jonkin aikaa. Neitokainen tarjoaa osuuttaan kukista, sisäinen antikristukseni ja arkkienkeli vetävät matsin ja varsin epäsothparkmaisesti päätyvät tasapeliin. Kerron nyhtäneeni kukat kuolemaan epäonnisen ykistyisyrittäjä paran motellinpihasta, jonka eteen toinen on nähnyt paljon vaivaa & työtä. Kurkkuani kuivatessa Paavo Nurmi- imitaationi jälkeen kaivan esiin lähdevesipulloni jolloin neitokainen saa ahaa-elämyksen: "Kas, laitetaan tulppaanit veteen." Ja näin käy. Pogoilen ja jopa moshaan piisin pari, kunnes neitokainen pysäyttää riehumiseni. Automaattisena reaktiona pyytelen anteeksi (olen luultavasti tapani mukaan heitellyt pehkoani hänen näkökenttänsä eteen tahi vahingoittanut fyysisella tavalla epähuomiossani), mutta keskeytän litanjani hänen osoittaessaan sormellaan syrjempään. Syyn näenkin juuri ja juuri: Cadillac on saapunut.