Slammer 2/99

Ei mikään tavallinen Virtanen, vaan: ”Wirtanen. Toni Wirtanen.”

Toni Wirtanen on vittumainen haastateltava – pahin kaikista. Ei siten, etteikö Wirtaselta tulisi jatkuvalla syötöllä toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita ja oivaltavia mielipiteitä, mutta haastattelijan olon mies saa tuntemaan täysin eksyneeksi. Haastattelijan ja haastateltavan suhde määrää näkymättömät pelisäännöt, joiden mukaan kaikki pelaavat ja peliin osallistujat tietävät missä mennään ja mitä tehdään. Ollaanko liikkeellä kaveripohjalta, jolloin tiedetään, että mistä tahansa voidaan puhua, mutta ystäväthän eivät toisistaan vähänkään epäilyttäviä juttuja lehteen laita. Ja toisaalta taas, jos ollaan ihan kylmästi bisnesfiiliksillä, niin silloin sekä haastateltava että haastattelija tietävät, että kaikki mitä ääneen lausutaan on painovapaata tavaraa. Silloin homma on helppoa ja juttu toimii.Sipen kanssa homma kääntyi toverilliseksi rupatteluksi viimeistään vartin kuluttua tapaamisesta, jonka jälkeen juttu jatkui ”ystävyyspohjalta”. Tuukan kanssa kaikille tuntui olevan heti selvää, että tässä tehdään työtä; hoidetaan homma alta pois tyylikkäästi, jotta päästään tahoillamme jatkamaan illan viettoa. Ja taas homma sujui.

Mutta sitten Toni… Tuntuu kuin allergiset oireet saavat hetkittäin miehen nahan kutiamaan tuskasta viideksi minuutiksi, jonka jälkeen olo seestyy, rentoutuu ja tuntuu hyvältä jonkin aikaa – kunnes taas uusi vitutus ja ihon kiristäminen alkaa. Saattaa hyvinkin kulua reilu puolisen tuntia, kun vain keskustelemme elämästä, naureskelemme toistemme jutuille, pohdimme naisten mystiikkaa, kerromme armeijajuttuja ja tunnelma on kuin vanhojen kaverien illan vietossa. Ja nanosekunnissa pelin säännöt vaihtuvat taas ja Toni tuijottaa suoraan silmiin viestittäen katseellaan: ”no niin persekärpänen, hoidetaan tää helvetin haastattelu pois jaloista ja vähä vitun äkkiä, ku mua ei pätkääkään nappaa olla täällä muutenkaan” – kunnes taas muutaman minuutin päästä miehen olemus on jälleen kuin vanhalla kaverilla. Kun sama kierto toistuu haastattelun aikana muutaman kerran, alkaa koko hommasta ote kadota tyystin. Ei oikein tiedä milloin pitäisi sanoa mitäkin, kun toiset signaalit näyttävät kutsuvan ajatusten vaihtoon ja toisaalta taas tuntuu, että jossain puun takana vaanii mies, joka vain odottaa, että ”aukaiseppas suusi niin ampu tulee”. On samanlainen olo kuin koiralla, joka ei tiedä onko sen tehtävä ajaa jäniksiä vai pitäisikö sen leikkiä perheen lapsien kanssa. Sellainen koira ei tiedä muuta kuin sen, että se on koira.

”No niin… Tykitä.” Toni aloittaa haastattelun puolestani. Istuskelemme Lahdessa Aleksanterinkadun Martinan hämyisessä nurkkapöydässä ja olemme juuri tehneet ruokatilauksemme. Toni on rennon tyylikäs CATerpillarin kengissään, jotka näyttävät sohjoisesta kelistä huolimatta koskemattomilta. Tumman harmaat Hennes&Mauritz- ja Kappahl-vaikutteiset reisitaskuhousut näyttävät nekin hyvin siisteiltä; jos ei nyt aivan uusilta niin ainakin vastikään pestyiltä. Vaikka sielussa sykkii tinkimätön punkkarin sydän, ei sitä heti ulkonäöstä osaisi päätellä. Ei varsinkaan nyt, kun kuuluisa alahuulen lävistyskorukin on jäänyt mieheltä yöpöydän laatikkoon. Ehkä osansa Wirtasen kotipoikamaisen puhtoiseen lookkiin on silläkin, että Toni saapui haastatteluun suoraan äitinsä luota Heinolasta. Useimmitenhan äidit haluavat huolehtia jälkikasvunsa vaatteiden pyykkäyksestä vielä pitkälti senkin jälkeen, kun jälkikasvu on jo liihottanut kodista omaan pesäänsä. (Äidit ovat kuninkaita.) Ainoastaan kaula-aukosta revennyt ja hivenen kauhtunut adidaksen huppari viestittää tietämättömille, ettei tässä nyt sentään mikään Finnairin stuertti ole Martinan salaattia odottelemassa. Aloitan ”tykitykseni” kysymyksellä, joka on osoitettu suoraan tunneäly- aivolohkoon…

Joka kerta kun ollaan puhelimessa keskusteltu, olet ottanut esille sen, että oikeasti sua ei kiinnosta mikään muu kuin kitaran soitto. Koska Suomessa nää ympyrät ja bisnes on kuitenkin niin pieniä, ettei varmasti kukaan muusikko tule ikinä olemaan niin iso, että sillä ois managerin lisäksi vielä autokuski, henkivartija, kokki, siivooja ja muita tyyppejä sen ympärillä, jotka tekisi käytännössä sellaisen elämän mahdolliseksi. Niin mitä luulet, jos te alkaisitte vääntää Apulantaa amerikaksi ja teistä tulisi maailmanluokan bändi, niin olisitko sitten oikeasti tyytyväinen elämääsi, jos sun ei tarvitsisi ikinä enää tehdä mitään muuta kuin vaan soittaa, laulaa ja tehdä biisejä?

No en olis. Eihän sitä kukaan vois elää niin, että soittelis vaan kitaraa. Tarviihan sitä tehdä muutakin. Mutta olishan se egolle ihan kiva. Siitä tulis hieno fiilis. Vaikka en mä tiedä. Olen monesti miettinyt, että mitä siitä seurais. Eihän se ketään onnelliseks tee. Vaikka oishan se tiedätkö saavutus. Ja saavutuksistahan pitäisi olla ylpeä. Ja oishan se kiva jos pääsis joskus keikalle muuallekin kuin johonkin Nivalaan.

Miten sä valmistaudut lavalle menoon juuri ennen keikkaa?

Nuorempana silloin punk-aikoina siihen ei valmistautunu kyllä todellakaan millään tavalla. Ensin kohellettiin siellä yleisön puolella ja siitä sit jouhevasti stagelle ja ruvettiin ite vetää. Nyt ku on tullu vanhaksi, ni melkein vaihtaa uudet kengät ja eri housut ku ne kuitenkin hiettyy niin pahasti. Pienempänä ei tullut edes hiki! Mä en tajua mist se johtui.

Onko viime aikoina ollut enemmän hyviä vai huonoja keikkoja?

Kyl ne melkeen koko ajan paranee. Viimeks oli hyvä turnee kokonaisuudessaan. Meillä oli joku 27 keikkaa, eikä niistä ollut kuin korkeintaan neljä keikkaa sellaisia, jotka oli ehkä huonoja. Siitä mä tykkäsin kamalasti, ku oli niin hyvä meininki. Nyt mä odotan tosi innolla taas tätä kevään turneeta.

Kun teidän rundi alko, niin teidän levy oli just tullut kauppoihin eikä jengi vielä tuntenut uusia kappaleita. Huomasiko sen rundin edetessä, että uudetkin kappaleet alkoivat olla yleisölle tuttuja?

Tooottakai. Kyllä kyllä. Ja sitte sieltä löyty ne suosikitkin porukalta. Siinä vaiheessa kun sitä plattaa oli myyty kolkyttuhatta kappaletta, niin kyllähän niistä ostajista joku sattuu jo eksymään keikoillekin! He heh. Onhan siinä aina sellanen tietty ero siihen alkutilanteeseen. Ne oli vähän synkkiä ne ekat keikat, ku kukaan ei tiennyt niistä uusista kappaleista mitään.

Mikä tekee keikasta mahdollisimman huonon ja mikä taas hyvän?

Kyllä se on yleisö ihan 100-prosenttisesti. Paitsi et on siin tällaiset omat kusipäisten taiteilijoiden kekkuliongelmat: ”Vithu, mul ei tänää lähe.” (Toni matkii Andy McCoyn murretta) Kun rokkitähti päättää, et mä oon tänään vittumainen ja mul ei tänään lähde, ni sit tulee paska keikka. Välillä on tietty sillee, et ei vaan lähde ni sit ei lähde, eikä sille voi mitään. Yleisö on se, mikä sen keikan ihan suvereenisti tekee. Toisaalta on välillä ollu sellasiiki keikkoi, et siellä on ollu vaan joku 100 ihmistä ja silti lähtee itellään hyvin. Ne on niit pieniä tekijöitä. Ja kyllä jollain lailla ne sounditkin vaikuttaa, mitkä lavalla on. Jos kuulostaa ihan perseeltä siellä, ni ei siit sitten oikeen lähe kiksit. Lähinnä siin on se, et jos se ei tuu tarpeeks kovaa. Vaikka mä käytän aina korvatulppia ku niitä on pakko pitää, niin siinä on silti se äänen paine. Vaikka ois mitä tulppaa niin se tuntuu, ku se äänimassa iskee ja lava tärisee. Se että tulee tarpeeks kovaa, ni se on ensimmäinen edellytys hyvälle keikalle. Mieluummin ihan saatanan kovaa.

Toni kertoo, kuinka festarit ovat ongelma mitä tulee äänen paineeseen. Vaikka yleisöön lähtisi minkälainen mylvintä äänentoistolaitteista, niin takaseinän puuttuessa ääni ei kimpoakaan mistään takaisin ja lavalla on liiankin hiljaista.

Parhaat keikat on sellasessa mahollisimman pienessä paikassa, missä on hirveen kova hiki ja sellanen älytön punk-tyyppinen meininki, et siellä on jalka ylöspäin, kyynärpäät pystyssä ja ihmisiä sattuu. Sellasissa megakeikoissakin, joissa on kymmeniä tuhansia ihmisiä, niin onhan nekin ihan hienoja kun ihmismassat velloo, mutta niissä tulee vähän sellanen fiilis, että ”heh heh heh… pojat täällä soittelee…” ja ihmisiä on kuin meressä kiviä. Kaikesta paras on sellanen tiivis paikka missä tulee semmonen yhtenäinen olo. Jostain megalavalta kun kattelee, niin siinä tulee sellanen liian loordi-olo. Ja mua alkaa yleensä ahdistaa… Mieluummin silleen, että siellä on sata coolia tyyppiä, joilla on helvetin hauskaa, kuin se, että siellä on 20 000 turhaa ihmistä, jotka on tullut sinne vähän teknoilemaan.

Mitkä tällä hetkellä ovat suosikki biisejäsi teidän omasta tuotannosta?

Liikaa singlen b-puolelta ”Ei tänään”, on yks high-pointti. Uudelta levyltä ”0010” ja oikeastaan koko platta. Nyt on sitte yks ennen julkaisematon, joka ei tule vielä edes tälle tulevalle levylle. Se tulee vasta sitten, jos tulee seuraava single tai pitkäsoitto niin sinne a-puolelle. Se on nimittäin älyttömän rautanen: hyvä ja kaunis. Näistä on tullut nykyään tällasii itkuvirsiä näistä biiseistä.

Samaan aikaan ruoat saapuvat pöytään ja keskeytämme haastattelun nauttiaksemme maittavista herkuista. Jatkamme jutustelua toverillisimmissa merkeissä ja vaihdamme ajatuksia ja kokemuksia kaikesta elämään liittyvästä maan ja taivaan väliltä. Erityisesti armeijamuistot saavat Vekarajärven sinkoryhmän korpraali Wirtasen innostumaan. Jos Toni kaipaa lavalla painetta rintakehään, niin ainakin Apilas-singolla pösäyttäessään mies on sitä saanut varmasti omiksi tarpeikseen. Apilashan on kuuluisa siitä, että suositusten mukaan sillä ei yksi mies saisi ampua kuin muutaman kerran elämässään, koska laite jysäyttää laukaisijaansakin sellaisella voimalla, ettei ihmiskehoa ole oikein moiseen luotu. Paitsi tietysti sodassa, jolloin ei varmaan paljon ihmiskehon hyvinvoinnin edellytyksistä turhia murehdita.

Meitä huvittaa vakava aihe, koska luulemme voivamme kuvitella, kuinka kusista hommaa sota tositilanteessa olisi. Ei varmaan paljon naurattaisi, jos vaikka kiivaan keskityksen aikana silmälasit hukkuisivat tai rikkoutuisivat ja vihollisen moukarointia pitäisi jatkaa sokkona tietämättä mikä hahmo on oma ja mikä vastustajan. Naureskelemme myös Tonin muistoille, kuinka kapiainen oli karjunut, että: ”Wirtanen kuulaa taivaalle!”, kun Toni oli ollut naama kymmenen sentin paksuisen lumivaipan peitossa ja koko äijä muutenkin hivenen hukassa yhden juuri taivaalle lähettämänsä ”kuulan” possautettua lähtöpaineet hankeen – ja siitä suoraan rocktähtemme lärviin. Kuulaa piti silti laittaa menemään, vaikkei oikein kuulemma tiennyt mihin ne lopulta siitä lähti. Pääasia, että lähti. Armeija on hienoa aikaa. Ja Toni oli vieläpä ryhmänsä valiotaistelija.

Armeijan Wirtanen suoritti samanlaisella antaumuksella, kuin kaiken muunkin mihin mies elämässään ryhtyy: kuusi ällää lukiosta ja Suomen suosituimman rockyhtyeen sielu ja tinkimätön johtaja. Siinä meriittejä, jotka kertovat miehen ainutlaatuisuudesta jotain. Mutta vaikka miehellä ei olisi ensimmäistäkään konkreettista näyttöä aivojensa kapasiteetista, ei Tonin älykkyyttä tarvitsisi kummemmin todistella. Pelkkä miehen puheen verbaalinen lahjakkuus haihduttaa epäilykset siitä, etteikö Wirtanen olisi nero. Tonin puhetta voisi julkaista editoimatta, puhtaasti sellaisenaan, useamman kirjan verran putkeen ja silti miehen sanojen käyttö ja spontaanit lauserakennelmat saisivat monet ammattikirjailijat kateelliseksi. Ei ihme, että Tonia on pyydetty useammin kuin kerran toimittajaksi erilaisiin lehtiin ja tv-ohjelmiin. Yhtä useasti mies on kuitenkin kieltäytynyt. Wirtanen käyttää verukkeenaan laiskuutta ja sitä, ettei kerta kaikkiaan pystyisi pitämään kiinni aikatauluista ja vääntämään tekstiä väkisin säännöllisin väliajoin. Oli miten oli, aivan turhaan Wirtanen kuitenkin viime syksynä valitti Ilta Sanomien haastattelussa, että ”rokkikukon on pakko menestyä valitsemallaan uralla, koska muita vaihtoehtoja ei ole” – mielenkiintoisia ja jopa ainutlaatuisia vaihtoehtoja on miehelle tulossa ovista ja ikkunoista, jos kukko itse vain haluaisi.

Mutta ainakin tällä hetkellä Tonia kiinnostaa vain kaksi asiaa: soittaminen ja rakkauden löytäminen. Ja hyvä niin. Olisi ikävää, jos varmasti yksi Suomen lahjakkaimmista (jos ei jopa lahjakkain) musiikin tekijä kyllästyisi biisien tekemiseen ja jättäisi hommat kesken. Mistä kaikesta maalaustaidekin olisi jäänyt paitsi, jos Vincent Van Gogh, Salvador Dali ja Wrightin veljekset olisivat laittaneet pensselinsä naulaan jo 24-vuotiaina.

Onko joku soundi tai joku fiilis jossain biisissä sellainen, että sen luomisesta olet erityisen ylpeä?

”Teit meistä kauniin” kitarasoundi millä se lähtee on musta tosi rautanen. Mä tykkään kauheasti. Nyt nää uudet b-puoletkin, mitkä tulee tälle sinkulle, ni siellä on tosi psykedeelisiä rutinoita. Ja tällasta rahinaa, rutinaa ja kirskuntaa… Ei niist varmaan kukaa diggaa, mut niit on hauska tehdä. Ei tarttee ostaa, jos ei kelpaa.

Oli yllättävää kuulla, että yleensä teet sanat näihin biiseihin vasta aivan viime hetkellä ennen levytystä?

Huomenna on studio, eikä mulla ole vielä riviäkään. Heh heh. Samat ajatukset ne on, ni se on ihan sama, koska ne laittaa paperille. En mä yökausia istu kynttilän valossa. Vaikka tottakai pitäis sanoa, että: ”Perkele joo.. Mä istun siinä mun pöydän ääressä ja kattelen, kuinka syysmyrskyt riepottaa viimeisiä lehtiä ja pihavalo valaisee raiskattua pihlajaa. On niin synkkää ja sade hakkaa ikkunalautaan.” Niinhän sitä pitäis sanoo, mut ku ei se niin ole. Meikä menee vaan studioon ja sitte tehään vaan näitä biisejä.

Toni kuitenkin korjaa ja kertoo, kuinka itse asiassa useimmat sanoitukset (mm. ”Liikaa”, ”Mitä vaan” ja melkein koko Kolme-levy) ovat syntyneet Helsingissä entisessä HM-kuppilassa, nykyisessä Cafe Lasipalatsissa. Siellä oli ollut sellainen maanläheinen tunnelma ja mukava ilmapiiri, jonka arkista saippuaoopperaa seuraillessa monia tekstejä oli mukava luoda. Vain Toni itse tietää, josko joku paikan spurguista – tai vaikkapa paikan teiniremmi – olisi antanut mausteita joihinkin kappaleisiin. Ainakin mies kertoo, kuinka oli joskus jättänyt kello 18.30 bussin väliin ja lähtenyt vasta 19.45 vuorolla, koska halusi seurata paikan ihmissuhteiden kehittymistä.

Tonin pyydettyä kahviinsa keinotekoista makeutusainetta, hän kertoo myös viettäneensä niin paljon aikaa linja-autossa Heinola-Helsinki-Nummela- Helsinki-Heinola välillä, että on tietysti selvää, että satoja tunteja busseissa istuessa on ollut järkevää ottaa osa tunneista hyötykäyttöön. Ja odottaessa rakkaan tapaamista tai miettiessä häntä istuessa bussissa pois tämän luota, on melko loogista, että ajatuksista oman rakkauden kokemisesta, omasta rakkaastaan ja rakkaudesta ylipäätänsä syntyy myös lauluja, jotka käsittelevät samoja asioita. Tätä Toni ei suoraan sano, mutta asiaa ei ole kovin vaikea itse päätellä.

”Aivan kuin kaikki muutkin” on taas tehty Tampereella. HM-kuppilalla oli kuitenkin ainakin stressiä poistava vaikutus, sillä aikaisemmin studioon mentäessä Tonilla oli ollut sanoitukset valmiina noin seitsemään kappaleeseen, jos levylle oli tulossa vaikkapa yksitoista laulua. Syksyllä ilmestynyttä levyä tehtäessä taas oli studioon mentäessä sanoituksia valmiina tasan nolla kappaletta kymmenestä mahdollisesta. ”Teit meistä kauniin” ja suuri osa viimeisimmän levyn tuotoksesta on syntynyt tamperelaisessa baarissa, muutama kappale myös Tuukan keittiössä sen jälkeen, kun toiset ovat menneet jo nukkumaan.

Ihmeteltyäni sitä, kuinka tunnettu rock-artisti saa kirjoitella rauhassa jossain suomalaisessa ravintolassa Toni kertoo sen onnistuvan melko hyvin. Ainoastaan kahden aikaa aamuyöstä asiakkaat alkavat olla jo sellaisessa notkeessa, että ”kaiken maailman örveltäjää alkaa tulla selventämään. Kahest kolmeen on jo ihan helvettiä.” Niinpä sankarimme onkin ottanut tavakseen poistua paikalta kello kahden aikaan, joka on hänen mielestään sikäli ikävää, koska ”parin muodostushan ravintolassa alkaa vasta puoli kolmelta.”

Tiedustellessani onko herra koskaan ajatellut kirjoittaa kirjaa tai väsäämään vaikkapa runokokoelman, Toni innostuu kertomaan, kuinka paljon hän itse asiassa inhoaa runoja ja runokirjoja. Wirtanen epäilee, josko hän on liian kyyninen, koska näkee koko runotouhun pitkälti loputtomana kusetuksen lähteenä. ”On niin helppo tehdä hienon kuulosia lauseita, pistää niitä muutama peräkkäin. Jättää johonkin vähän eteerinen riviväli. Rikkoa kieliopin sääntöjä ja kirjoittaa kaikki pikkukirjaimilla. Sit ku mulla on paalut vähissä ni virittelen varmaan jonku tollasenkin. Heh heh hee… Sit rupee tulee näit runokirjoja ja taidenäyttelyitä!” Eli nyt kaikki tietävät, että silloin kun ensimmäiset T. Wirtasen kootut runot ilmestyvät kauppoihin, niin Toni on kuluttanut levyistä saadut tulonsa loppuun. Tai sitten mies vain kaavailee tyyriimpää asuntoa itselleen…

Oletko koskaan ajatellut, että jos olisit tyhmempi kuin mitä olet, niin olisit onnellisempi?

Joo totta kai olen miettinyt milloin olisin kaikkein onnellisin. Eli mun mielestä onni on sitä, että ihminen on tyytyväinen tilanteeseensa, eikä edes halua mitään muuta. Silloin on silleen tasapainoinen ja harmoninen oman elämänsä kanssa. Vois olla silleen, että menis aamulla sorvaamaan, sorvais päivän ja tulis illalla pois sorvaamasta. Tyttö menis aamulla Valintataloon, nakuttais kassalla päivän ja tulis pois. Illalla rakastettais kotona ja olis muksu siellä. Siihen ku olis tyytyväinen niin miksei. Ennemmin mä sellaisen elämän ottaisin, kuin…

Tarjoilija keskeyttää Tonin tullessaan ilmoittamaan meille, että kohta tulee valomerkki ja paikka on menossa puolen tunnin kuluttua kiinni. Häkellymme kaikki, sillä kellohan on vasta 19.30?! Montako ravintolaa tiedätte, jotka sulkevat ovensa jo kahdeksalta? Oli miten oli, välikohtaus sekoittaa keskustelumme, emmekä oikein tahdo muistaa, että mihinkä me taas jäimmekään. Mainitsen joka tapauksessa Tonille, että hänen ajatuksensa kauniista hetkestä, joka kuuluu seuraavasti: ”Mä olen monesti haaveillut ikuisesta kauneuden hetkestä, et ois se universaali pause-nappula, jolla vois kaiken pysäyttää. Mutta kun löytää joka hetkestä kauneuden se on pausella jatkuvasti.” (City 11/98), on erinomaisen kauniisti ajateltu. Toni nyökkää ja jatkamme muista aiheista.

Entäpä nyt nämä uudet biisit; millaisissa fiiliksissä ne on syntyneet?

Ai siis nyt nämä mitä mennään huomenna tekemään?

Hahhaa! Ai niin joo, eihän ne ole vielä edes syntyneetkään. (Naureskelemme hetken hölmöä kysymystä.)

Noh, on ne jo syntyneet, mut lähetään siitä, et ne on b-puoli matskua. Ni enhän mä sitte voi niitä tehä muuten kuin b-puolina. Mä olen ajatellut ne siten alusta asti b-puolina, mutta on siinä muutama sellanen ihan oikeasti hieno biisikin, jotka mä olen kotona tehnyt soittaen kitaraa kynttilän valossa olohuoneessa aamuneljältä. Yks taas lähti ihan silleen soundi- kokeelliselta pohjalta, että mulla oli yks riffi mielessä ja siitä sit vaan lähettiin luukutteleen. Tästä tulee tosi sellasta surisevaa musiikkia, mikä ei varmasti putoo kellekkään. Ostakaa parempaa musiikkia, jos ei kelpaa.

Meitsii kiinnostaa, että oletko koskaan ajatellut, että jos sä olisit sairaan onnellinen koko ajan, niin millaisia biisejä sulta sitten tulisi? Vai tulisiko sulta sitten mitään, et onko se sen luomisen ehto, että pitää olla vähän synkkää?

Eii-ih se välttämättä ole niinkään. Nyt mulla on kuitenkin aika vaikea keksiä mitään, ku mulla on periaatteessa kaikki aika hyvin, eikä ole avohaavoja ollenkaan. Mä tuun toimeen ja illalla ku meen nukkumaan ni voin vaan kelailla, että ”ah hah haa” ja ruveta pötköilemään. Ei ole mitään tilitettävää. Täytyy soittaa tänään pari puhelinsoittoa, että saa vanhat haavat auki, että saa vähä biiseihin aiheita! (Meitä kaikkia huvittaa taiteilijoiden luomisen tuska, jossa ei tietysti oikeasti ole mitään huvittavaa.)

Luuletko, että jos te olisitte tehnyt ihan samat biisit, mutta te olisitte vanhempia (ja teillä olisi ehkä eri nimi), niin teillä olisi paljon enemmän yli kolmekymppisiä kuuntelijoita?

Ois varmaan! Joo joo. Meitä on aina pantu siihen samaan kategoriaan, että Suomessa on kolme teinibändiä: Apulanta, Juustopäät ja Rasmus. Ni mä kyllä en rehellisesti sanoen koe minkäänlaista sielullista yhtyettä kyseisiin bändeihin. Vaikka siellä onkin ihan mukavia jamppoja… Mutta on meillä vähän eri juttu kuitenkin. Kaikki lähti siitä, ku sanottiin, että pojat soittaa punkkia. Siinä on heti sellanen kaiku, että se on vähän sellasta naivia teinipläjäytystä – mikä minusta on sinänsä harmi, että se (Apulannan musiikki) sivuutetaan sellasella. Monet ikäiseni ihmiset kieltäytyvät edes kuuntelemasta sitä, saatika myöntämästä, että siinä saattaisi olla jotain hyvää. On sitä vanhempaakin yleisöä yllättävän paljon, siinä on vaan se, ettei ne tule keikoille. Mitä olen levykauppiailta kyselly, ni on sitä vanhempaaki ryhmää aika paljon ostanut.

Eihän tää uus levy edes mun mielestä ole mitään punkkia?

Ei se olekaan. Se on tosi kaukana punkista, vaikka en mä toisaalta tiedä mitä se nyt on. Enkä mä edes halua lähtee määrittelee mitä se oikein on. Poppia raskaampaa tummasävyistä musiikkia, jossa on sen verran säröä, ettei se ikinä soi radiossa big time.

Keskustelemme jonkin verran myös Apulannan nimestä. -Apulanta- Oikeastihan Apulanta on hieno asia: se saa kasvit kasvamaan heikossakin maaperässä. Vaikka pojat eivät ole asiaa ikinä tällä tavalla symbolisesti ajatelleetkaan. He halusivat vain nimen, joka kuulostaa mahdollisimman tyhmältä. Ja nyt Tonia selvästi surettaa, koska he ovat jääneet oman nimensä vangiksi. Tonin mielestä nimi olisi ehkä joskus kannattanut vaihtaa toiseksi, koska varauksetonta uskottavuutta Apulanta-niminen rytmiryhmä ei tule ikinä saamaan missään yhteydessä – soittipa yhtye minkälaista musiikkia tahansa. Itse kuitenkin uskon, että ajan kuluessa – ja meidän kaikkien varttuessa vuosi vuodelta – enemmän ja enemmän Apulannan musiikin tuntevia ihmisiä sekoittuu yhä vanhempaan väestöön ja pakottaa lähipiirinsä kuuntelemaan yhtyeen musiikkia ilman vastaväitteitä. Olen itse todistanut, kuinka lähes kolmekymppiset ”Apulanta… Mitä helvettiä?” -ennakkoluulolla varustetut tuttuni ovat yllättäen löytäneet itsensä diggailemasta bändiä muutaman kuuntelukerran jälkeen. Tästä on seurannut myös hullunkurisen näköistä bogoilua Lepakon keikalla, ”vanhusten” vältellessä tallaamasta nuorempiaan vahingossa jalkoihinsa.

Kun tässä nyt ollaan jo juteltu Sipen ja Tuukan kanssa niin puhelimessa kuin livenäkin, samoin kuin sunkin kanssa, niin selkeästi aistii jo puhelimessakin, että sä olet ottanut ja sulla on kaikki paineet niskassasi tästä bändistä. Muut osaavat ottaa rennommin ja nauttia elämästä, mutta kaikkein seesteisempienkin puhelinkeskustelujenkin aikana tuntuu siltä, että sulla on taustalla helvetillinen demoni jahtaamassa. Mikä sitä painetta sulle sun itsesi lisäksi kaikkein eniten kasaa? Onko se taloudellinen toimeentulo, fanien odotukset, Apulannan maine vai mikä?

Kai se on lähinnä ite. Melko paha kysymys… Tottakai siinä on se uudistumisen tarve. Jos me nyt lähetään tekemään levyä, ni sen lisäksi, että pitäis tehä sellanen platta, mistä diggaa ne ihmiset ketkä diggaa… Ni sanotaanko, että me ollaan varmaan eniten sellanen akti tässä maassa, mitä kohtaan on hirvee kaksjakoisuus. Joko digataan tai sitten vihataan aika saatanasti. Kaikki mitä me tehdään, kohtaa jo pelkästään ennakkoasenteista johtuen hirveen suuren negatiivisen latingin. Et tavallaan se paine tulee myös siitä, et se pistää tekemään parempaa ja parempaa. Et pystyy taas uudemman kerran seisomaan sen oman juttunsa takana, koska niin paljon kun mekin saadaan paskaa käteen ihan aiheetta, ni se vaatii hirveen paljon munaa, et pystyy pitämään sen pään pystyssä ja ylpeesti jatkaa eteenpäin. Sitä pitää uskoo hirveen vahvasti siihen mitä tekee, että viittii kaiken sellasen jälkeen aamulla paljon herätä. (Toni kertoo äänessään hivenen pelon sekaista nöyryyttä -ehkä? Joka tapauksessa ainakin aavistus surua.) Ja mä otan ne paineet tavallaan itselleni, koska mä oon kuitenkin se biisin kirjoittaja.

Mutta ne paineet tulevat kuitenkin siitä taiteellisesta aspektista ja laatukysymyksistä, eikä mistään sellaisesta, että nyt ei ole tehty uutta levyä, että mitäköhän mä huomenna syön?

No ei. Noh joo… Sanotaan nyt, että on tota paalua nyt sen verta, ettei ruoka ihan heti lopu. Toisaalta onhan tässä sekin, etten mä osaa mitään muuta ku tätä. Enkä tätäkään kovin hyvin. Tai osaan mä omasta mielestä hyvin, mutta varmasti monien mielestä en. En mä tarpeeks hyvä ole muusikkona… Siis muusikkonahan mä olen ihan paska! Mutta mulla on lahja tehdä biisejä, edes jonkunlaisia, mistä nyt joku tykkää. Mutta mä en osaa mitään muuta, enkä mä oikeastaan haluukkaan tehdä mitään muuta. Niin onhan siinä silleen paineita. Toisaalta – mitä glamouria on kahdenkymmenen vuoden rock-urassa? Et siinä vaiheessa ku mä olen mestarina Areenalla, niin voi jumalauta… Soittakaa sit uudestaan, et ”kuule kato mitä teet.”

Mä olen nähnyt teistä satoja kuvia ja kymmeniä haastatteluja, mutta vain yhdessä kuvassa sulla on aidosti hauskaa ja näytät onnelliselta ja hymyilet. Se kuva oli Suosikissa viime syksynä ja siinä sä vedit wakeboardilla Heinolassa. Onko sellaisia hetkiä sun elämässä omasta mielestäsi riittävästi?

Niitä on hirveen harvoin. On niitä tietysti silleen, mutta ei ne pääse koskaan vuotamaan julkisuuteen. Toisaalta se on ihan hyvä, koska mä haluan pitää ne itselläni ja niillä ihmisillä, joille mä haluan ne omat hetkeni omistaa – ketkä tavallaan myös tekee ne hetket. Mutta se oli helvetin hauskaa kyllä… Itse asiassa mä odotan siinä mielessä kesää, et mä opin just hyppimään sillä vasta loppukesästä. Just ku vedet rupes olee niin kylmiä, ettei pystynyt enää vetää, ku ei meillä mitää märkäpukuja ole. Meillä on sit viel niin suhnu vene, ku eihän siinä ole kuin joku 15 heppanen moottori, niin sillä on vähä sillai turhauttavaa… Ku kattoo noit Amerikan veneit, ku niillä on se wake-aaltoki jo sellaset puoltoistametrii, ni kyllähän siit ny hyppää vähä eri tavalla kuin tossa on sellanen kynnyksen korkunen! Itse asiassa se on ihan järjettömän mukavaa. Mä tykkään mielettömästi.

Mutta et ole kuitenkaan innostunut vielä siirtymään lumelle laudan kanssa?

Oon mä pari kertaa käynny mäessä, mutta se oli niin paska lauta, että siin pyöri siteetkin laudassa ja mulla meni polvet. Pitäis kyllä lähtee taas kokeilee. Haluutteks te sponssaa mulle jonku laudan?

Mut Tuukkahan kerto, et teillä on jo Airwalkin sponssi.

No hitto joo! Pitäisköhän soittaa Airwalkille, että ”terve, sponssimatka vaikka Leville pariks viikkoo, vaikka tossa studion jälkeen…” No mutta meillähän on Lapin rundi tulossa!

Mistä sä saat elämääs potkua tän musiikki jutun ulkopuolelta?

Helvetin paha kysymys. Mistähän mä nyt kiksini saisin? Toi on paha. Ainakin muutamasta hyvästä kaverista aika pitkälle. Mä harrastan kauheesti tota roolipelitoimintaa. Meillä on sellanen tosi tiivis ja intiimi ryhmä, jolla on ollut hyvää peliä aina. Siinä pääsee niin hirveen hyvin irti kaikesta. Ei tarvii todellakaan kelata mitään.

Onko vaikea saada nykyään ystäviä? Tai sanotaan, että erottaa jyvät akanoista?

Kyllä sen aina tietää, ku vähäki viittii katella, et kuka on mikäkin. Et ei se nyt ole sillee ongelma. Ne on ne kaverit sellasii, ettei niitä kiinnosta… Tai tottakai onhan ne kiinnostuneita, mitä mä teen, ku mä oon niiden kaveri. Mutta niistä on suurin osa sellasii, jotka on ollut jo ennen tätä juttua. Kylhän sit kaikennäköistä siipiveikkoakin olis aina tarjolla, mut ei niitä… Mulla on ihan hyvin pullat uunissa. Vaikka Lahdessa alkaa olla enää aika vähän kavereita, ku ne on kaikki muuttanut Helsinkiin. Täytyis varmaan itekkin hankkiutua sinne.

Uskotko sä, että jos se vaunu missä sä istut alkaa mennä yhä vaan kovempaa kohti kuilua, niin sä osaat hypätä siitä pois ennen kuin on myöhäistä?

Sanotaanko näin, että kyllähän se on tyylikkäämpää vetää ”all the way”. (Toni sanoo asian pelottavan vakavana ja määrätietoisena. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun katsoo Tonin silmiin, joissa ei ole merkkiäkään siitä, että mies vitsailisi.)

Pelottaako sua se, että jos Apulanta lakkaisi olemasta, niin suurta yleisöä ei ehkä enää kiinnostaisikaan mitä Toni Wirtaselle kuuluu, koska se Toni Wirtanen ei enää olekaan Apulannan Toni?

Mä uskon ja luotan itteeni niin paljon, että… Ja toisaalta siis, sanotaanko näin, että kiinnostaako Toni Wirtasta hittoakaan mitä suuri yleisö ajattelee? Se nyt on ensinkin. Mutta jos lähdetään siitä olettamuksesta, että mä haluaisin olla julkinen henkilö – mikä on hyvin epätodennäköistä – ni kyl mä varmaan klaaraan. Mä tunnen jo niin paljon toimittajia, että mä voisin soittaa niille, että ”ihan vanhan tuttavuuden hengessä, pystytkö tekee jutun?” Kiinnosti suurta yleisöä tai ei, ni juttua piisaa.

Joo, mutta mä ajattelin tota asiaa siltä pohjalta, että onhan paljon hohdokkaampaa olla kuuluisa rokkitähti, kuin esimerkiksi Toni Wirtanen Lappeenrannan saapastehtaalta. Jääkö siihen nalkkiin? Kyllähän munkin on esimerkiksi myönnettävä, että ikävä mun ois enää olla tavallinen toimittaja. Silloin vois käydä niin, että Slammer-lehden päätoimittaja ei ehkä antais mun tehdäkään Apulannan haastattelua, vaikka mä kuinka haluaisin. Mutta nyt kun mä olen päätoimittajana, ni mä vaan teen sellasen haastattelun, jos siltä tuntuu… Vaikka se ei varmasti joidenkin mielestä tähän lehteen täysin kuuluisikaan.

Niin. Kai tohon julkkismeijuun jää vähän jollain tavalla kiinni. Ja eniten se varmaan on minua koskettanut, kun mä oon tuolla eniten ollut. Toisaalta se on kaksiteräinen miekka. Et se ois ihan hyvä vaan, jos ketään ei kiinnostais hittoakaan mitä minä teen. Se vaan kuitenkin tuntuu joitakin kiinnostavan, vaikkei tietysti kaikkia.

Mikä on parasta henkilö-Tonissa ei rokki-Tonissa?

En mä pysty lähtee tällaselle kehumislinjalle, ku mulla on noussut kusi päähän. Ei vaan ei se mitään haittaa. Mä luulen, et se on siinä, et mä olen aika hyvä keskustelija. Ihan suhteellisen älykäs ja mulla on mielenkiintoisia ideoita ja ajatuksia, joita olisi kiva vaihtaa kynttilän valossa ehkä juuri sinun kanssasi. Missä olet sinä 18-25 -vuotias nainen, joka omaat oman ajatusmaailman, mutta et kuitenkaan kuvittele olevasi maailman tärkein ihminen. Ota yhteyttä nimim. Yksinäinen sydän/ Lahti. En mä tiedä.. En mä osaa sanoa. Mähän olen hemmetin epäluotettava ja patologinen valehtelija. Epäluotettavuus johtuu siitä, että mä en kelaile niin hirveen tarkkaan. Mulle niinku ajatus on tärkeempi ku teot. Jos mä hyvää tarkoittaen skippaan jonku, et mä en mene johonki mist on sovittu, mä en vaan ehkä aina tajua sitä. Mä ajattelen asioita silleen vähän huonosti. Kyl mä tiedän, että se on väärin. Mä olen parantanut paljon tapojani. Ja opin koko ajan lisää. Mä olen hirveen kehityskelponen, et ehkä se on kaikkein parasta.

Mistä asioista sä olet viime aikoina unelmoinut?

Kyllä mä olen viime aikoina unelmoinut aika paljon siitä – no tää on taas tätä teinisontaa – mutta siis rakkaus, rakastuminen ja sellanen kaiken täyttävä hullaantuminen johonki tiettyyn ihmiseen, joka olis aina lähellä ja pystyis tarjoamaan sitä tukea ja niin edelleen. Yleensä mun rakkauteni on aina asuneet niin helvetin kaukana, ettei se koskaan ole ollut sellaista päivittäistä.

Oletko koskaan pohtinut vakavasti sellaista, että sä olet nyt saanut Sipestä ja Tuukasta ne veljet, joita sulla ei lääketietieteellisesti ajateltuna ole aikaisemmin ollut?

On ne tavallaan. Sellanen veljesmeininkihän siinä vois olla kaikkein lähimpänä, koska veljeksissähän on välillä se, ettei niiden kanssa tuu välttämättä yhtään toimeen, mutta on pakko ku siinä on se side. Ystävät on sellasia, että niiden kanssa on sen takia, että niiden kanssa menee aina melko hyvin – jos ei mene ni sit ei voi olla missään tekemisissä. Mutta meillä ku nyt on se, että meidän on pakko olla, niin kai sitä vois veljeydeksi sanoa. Mä en tiedä, ku mulla ei veljiä ole.

Ne on kuitenkin sellasia tyyppejä, joiden kanssa sä voit jakaa mitä vaan. Ja sitte ku teillä on kivaa, ni teillä on tosi kivaa. Ne on siis sellasia juttuja, että teillä on se ”oma juttu” mitä muut ei ymmärrä?

Se on vaan harmi, että se veljeys on vähän niin kuin Everlastingin kertosäkeen sanoin, että mä en tiedä missä se on ollut kaikki nämä vuodet. Tai ei kaikki nämä vuodet, mutta… Se oli joskus -96 tai -97, ni sinne se jonnekkin hävis vähäsen. Ehkä sitä hetkittäin tulee takasin, mutta se on tän suureksi kasvamisen ongelma, et se häviää kyllä vähän. Se on oikeesti silleen valitettavaa, ettei se ole hirveen hyvin pysynyt. Kyl se siellä on, mutta… Niin noh.

Mä kuvittelin, että jos sulla on jotain ongelmia, niin ”pojat” olisi olleet juuri, ne henkilöt keihin sä voisit tukeutua.

Sitte on taas se, kun ei me hirveesti hengata niinku tän ulkopuolella yhdessä. Siinä on vähä sekin, että kun kiertue on päällä, niin se on taas niin 24-tuntia samoja naamoja. Et silloin ku ei ole sitä kiertuetta, niin mielellään ottaa vähän etäisyyttä siihen toimintaan. Ja se käsittää myös ne ihmiset ketä siellä pyörii, koska ne kaikki edustaa sitä samaa juttua. No Tuukan kanssa on silleen helpompi, ku se ei aina käänny siihen musiikkiin. Et olin mä nyttenkin siellä just yhen kerran yökylässä ihan hyvällä hengellä silleen vaan. Ne oli joskus kyllä niin älyttömän makeita aikoja, ku kolmistaan ajeltiin pakulla. Ne oli helvetin hienoja aikoja. Toisaalta mikä estäis nytten lähtemästä pakulla keikoille? Paitsi se, että ku Hemi korjas meidän pakun, niin se ei ole -97 kesän jälkeen liikkunut enään mihinkään.

Tossa veljeys jutussa on kuitenkin myös se, että ne näkee sun lävitses kaiken – ihan sama mitä sä niille heität. Ja toisaalta sä näet myös niiden lävitse.

Joo. Onhan siinä varmasti se. Niin mäkin uskon.

Lopuksi selviää myös se, mistä johtuu Tonin ailahtelevaisuus haastattelutilanteessa. Tai ainakin yksi syy siihen… Aikaa, asiaa ja paikkaa tarkemmin erittelemättä, Wirtanen on vähintäänkin kerran elämässään pettynyt maailman oikeudenmukaisuuteen haastattelun vuoksi. Toni oli viettänyt päivän mukavissa merkeissä toimittajan kanssa – ja unohtanut kokonaan olevansa haastattelun kohteena. Niinpä järkytys oli ollut melkoinen, kun mies sai myöhemmin lukea lehdestä kaikki nekin asiat, joita ei varmasti olisi ikinä halunnut lehteen joutuvan. Jotta katastrofi olisi ollut täydellinen, osa asioiden sävyistä oli muuttunut asteen verran toisiksi, kuin mitä Toni itse oli sanonut. Niinpä paskaa oli tullut käteen kaksin verroin. Ja vielä enemmän haavoja sieluun… Niin… Ehkä kaikki meistä toimittajista ei ole edes koiria; onhan meistä monet myös rottia.

Kalle Mustonen

Jätä kommentti